Rupesin miettimään, mistä ensimmäiset suunnistusmuistoni ovat peräisin. Tähän piti oikein ruveta keskittymään. Aloitin lajin harrastamisen Helsingin Suunnistajien oravapolkukoulusta 5-vuotiaana, mutta lähes heti vaihdoimme sukulaisten seuraksi kirkkonummelaiseen Lynxiin ja siellä olemme koko perheen voimin edelleenkin.
Muistan, miltä suunnistuspaidassa ollut Osuuspankin logo tuntui kädellä koskiessa. Muistan housuissa olleet kolme sivuraitaa ja pienen taskun. Muistan säärisuojat, joita käytimme suojataksemme sääriä naarmuilta ja sen, miten niitä polven alapuolelta kiristettiin. Muistan, kuinka isä riisui minulta maalissa kuraisia suunnistuskenkiä. Muistan kilpailuaamuilta äidin tekemät kisakampaukset ja uunilämpimät evässämpylät. Muistan teini-iän onnea tuovat amuletit, jotka piti saada metsään mukaan. Muistan äitini ompelemat mahdollisimman räikeät, mutta Lynxin väreihin sopivat juoksutrikoot. Muistan puisen sillan ojan yli, jonka reunalla istuin ystäväni kanssa ja heiluttelin jalkoja veden yläpuolella kisakuulutuksen raikuessa taustalla. Muistan tuolireppuni ratkenneen istuinosan, kun mätkähdin suoraan maahan. Muistan hetkiä, kun makasimme ystävieni kanssa maassa kisan jälkeen ja kävimme läpi reitinvalintojamme kartasta. Muistan bussista matkanjohtajan kuulutuksen Ruotsin kisareissulta, että emme saaneet syödä värillisiä karkkeja ennen kisaa. Söin mustia.
Suunnistuksesta on jäänyt minulle myös erittäin vahva tuoksujälki. Sellainen myllätyn sammalen, varpujen, suon ja luonnon tuoksu. Jollekin kaupunkilaisemmalle se saattaa olla negatiivinen tuoksu, mutta itselleni ehdottomasti positiivinen. Eikun vielä enemmän. Hitto, jos sitä olisi parfyymipullossa, ostaisin.
Muistan siis kokemuksia ja muistan tuoksuja. Kesähelteeltä, raikkaasta syyskelistä, kevään ensi kukista. Myös äänet liittyvät muistoihini läheisesti. Linnun laulu, kärpästen surina, puiden humina. Joskus kilpailukeskuksen kuulutus kaikuu kauemmaksikin. Joskus se on vetänyt nuorta Annaa puoleensa aivan väärässä kohtaa ja johtanut isoihin virheisiin, jopa hylättyihin kisasuorituksiin. Sellaiseen ainakin kerran. Hämeenlinnassa, pienenä tyttönä osallistuin viestiin Ahveniston moottoriradalla. En jännitykseltäni muistanut käydä kaikilla rasteilla, kun painelin kuulutusta kohti antamaan seuraavalle juoksijalle karttaa. Oppirahoiksi meni, mutta kukaan ei kantanut kaunaa.
Se sama yhteisöllisyys on näkynyt myös menestyksen hetkinä. Hienoimpia kisoja lapsena ja nuorena olivatkin ehkä viestit. Nuorten Jukolassa juoksin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana 14-vuotiaiden osuudella. Meni valtavan hyvin, ja voi sitä onnen määrää, kun samassa joukkueessa juosseet 18-vuotiaat seuratoverit kannustivat, sparrasivat ja taputtivat olalle ennen lähtöä ja hurrasivat loppusuoralla.
Askeleestakin jo saattaa nähdä, kummasta meistä tuli aikanaan maailmanmestari: minusta vai Helistä? 😉
Nuorten Tiomilassa, vähän vastaavassa tapahtumassa Ruotsin puolella, on vietetty useita mieleenpainuvia viikonloppuja. Lapsuuskokemuksiini kuuluu myös Nuorten Jukolan voitto, loppusuoralla juokseminen ja Urheiluruudussa näkyminen – 14-vuotiaalle mieleenpainuvia hetkiä. Kavereiden kanssa halaaminen, kirjevihkojen kirjoittaminen, toisten kannustaminen. Mieletön, seurarajat ylittävä kaveripiiri. Yksilölajissa.
Mutta kyllä muistan henkilökohtaisiakin kokemuksia. Eksyin kerran yösuunnistamassa Nuuksiossa 14-15-vuotiaana niin, että itkien oli tultava pois. Eikä jäänyt viimeiseksi kerraksi. Sisukkaasti kävin useita yrityksiä, mutta pimeä metsä ei ollut ihan minua varten, vaikka jokunen SM-plakettikin sieltä ehti kertyä. Nykyään yöllinen suunnistuspuuha on ihan hauskaa – mutta enempi viihdyn metsässä kyllä valoisalla, pakko myöntää. Toisesta ääripäästä lämmin muisto on 10-vuotiaana voitetusta Lahti-Suunnistuksesta, jossa Ville-serkkuni voitti 12-vuotiaiden sarjan ja saimme molemmat hienot suksiparit palkinnoksi. Minua taisi eniten lämmittää kovasti ihaillun serkkupojan rinnalla patsastelu, vaikka menestyskin toki sai virneen naamalle.
Kenties pelottavin muisto liittyy 16-vuotiaana kokemaani suohon putoamiseen. Olin suunnistanut huolimattomasti ja luulin ylittäväni tavallista suota. Olin kuitenkin edennyt aivan soiroon ja tosiasiassa taitoin taivalta ylitsepääsemättömäksi merkityllä suolla, joka kyllä kieltämättä vaikuttikin hiukan kostealta. Puolivälissä suota sen pinta sitten yllättäen repesi ja molskahdin suohon kainaloitani myöten. Ehdin juuri ja juuri iskeä käteni sivuille kuin siiviksi ja siihen jäin. Jalat heiluivat vedessä, suonpinta höttöili ympärilläni ja mihinkään en päässyt. Kanssani taivalta tehneet kilpakumppanini keskeyttivät oman etenemisensä ja alkoivat rannalta huudella apua. Sieltä tulikin sitten pian eräs aikuinen mies, joka harppoi kohti pelastusoperaatiota. Hänkin ehti hetkellisesti upota itsekin samaan suohon vyötäröään myöten, mutta pääsi ylös, peruutti takaisin rannalle ja haki pitkän, kaatuneen kelon, jonka hivutti lähelleni. Sen avulla pääsin pois, kiitin kauniisti ja juoksin kisakumppaneideni kanssa radan loppuun. Maalissa tajusin kunnolla, kuinka paha tilanne oli ollut ja tärisin shokista ja itkin kokemukseni äidille ja isälle. Muistin miehen rintanumeron, jonka avulla saimme selville, että minua oli auttanut Asko-niminen mies. Yritimme käydä tarjoamassa kahvit, mutta hän oli jo lähtenyt kisapaikalta, ja kiittelyni jäi lopulta kuitenkin vain siihen metsässä esitettyyn hätäiseen huudahdukseen.
Jännittäviä, ihania, hurjia, hauskoja, monipuolisia kokemuksia. Laji tuli ja otti omakseen. Lapsuuteni suunnistusystävistä suuri osa on edelleen lajin parissa. Nyt viemme omia lapsiamme lähtöön, irrotamme kuraisia suunnistuskenkiä maalissa ja kuulutamme bussissa, että ei saa syödä värillisiä karkkeja ennen kisaa – mutta muistamme myös lisätä, että ei myöskään mustia tai värittömiä.
Olen kuitenkin siinä mielessä intohimoinen suunnistusmutsi, että pelkkää koutsia tai kuskia minusta ei saa. Itsekin on päästävä metsään. Treenaamaan, kisaamaan, leireille. Ja siitä, hyvät ystävät, syntyi tämä blogi ja koko sivusto. Suunnistavan perheen suunnistavan mutsin arkea. Mitä laji antaa, mitä älytöntä tai hienoa sen parissa tapahtuu ja ihan vaan vaikka vertaistueksi muille räntäsateessa auton peräluukulla paskavaippaa vaihtavalle sielunsisarelle ja -veljelle.
Nautinnollisia lukuhetkiä!