Kesälomasuunnitelmat – aina rastiviikkoja

Kesän lähestyessä ja viimeistään sen alettua tulee aina tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa juttua siitä, mitä aiotaan kesällä tehdä. Suunnistajakaverien kesken kysytään kuitenkin yleensä, että mille rastiviikolle ootte menossa.

Maisemaa Itävallan rastiviikolta 2017, osakisoihin 2 & 3 mentiin hissillä 🙂

Se on todellakin se meidän kesäloman ydinjuttu: joku rastiviikko. Eli viikko jossakin päin Suomea tai maailmaa, johon on tehty osakilpailuista koostuva rastiviikko, yleensä 5-6 osakisaa noin 7 päivän aikana. Ne olivat itselleni ihan parhaita kesälomamuistoja lapsuudesta ja nuoruudesta ja niitä haluan edelleenkin.  Uskon myös, että se on mitä mainioin tapa pitää yllä lasten kiinnostusta harrastukseen. Yhteinen tekeminen, yhteinen kiinnostuksen kohde. Kaikki satsaavat suunnistajanuoret käyvät vähintään yhdellä rastiviikolla kesässä, niin siellä on meidän isommillakin jäbillä aina kavereita seuraksi. Hyvän seuratoiminnan lisäksi myös perheen osallistumisinnokkuudella on iso osuus lapsen ja nuoren harrastuksen jatkumisessa.

Nykyään suunnittelemme seuraavan kesän lomakohteita jo edellisenä kesänä. Suomen ja Ruotsin viikkojen valintaperusteena meillä on ihan ensimmäisenä maasto. Jos se ei kiinnosta lainkaan, suuntaamme katseen kauemmas. Oma lemppari on Keski-Eurooppa, mutta aivan fantastisia muistoja on muualtakin. Yksi kovasti kehutuista ja kiinnostavista kohteista on Kroatia, joka meillä on vielä kokematta ja se onkin lähivuosien todo-listalla.

Tänä kesänä suuntaamme ensimmäistä kertaa veteraanien MM-kisoihin. Niissä on moni tuttu, mm. vanhempamme, viettänyt unohtumattomia lomatunnelmia ja ajattelimme testata kyseisen rastiviikon fiiliksen. Itse pääsen jo veteraanisarjaan (D35), mutta mies ja lapset kisaavat yleisökisoissa. Ensi vuonna mieskin on oikeutettu nuorimpaan vetskusarjaan (H35), joten ehkä katselemme kisavaihtoehtoja sinne jatkossakin, jos kisat nyt miellyttävät. Niissäkin vaihtuu vuosittain järjestävä maa, joten vaihtelua riittää varmasti. Tänä vuonna kisat järkätään Tanskassa heinäkuun tokalla viikolla, joten suunnittelimme niiden ympärille kivan Tanska-Ruotsi-turneen. Vietämme Ruotsissa väliviikon Tanskan jälkeen telttaillen ja mm. Astrid Lindgren-kulttuuria harrastaen ja siirrymme sitten Ruotsin O-ringenille.

Jos on Tanskan veteraanien MM-kisoissa noin 4200 juoksijaa ja jokunen tuhat kisaturistia siihen päälle, moninkertaistaa O-ringen tuon määrän. Maailman suurin rastiviikko kerää vuosittain noin 30 000 osallistujaa. Tänä vuonna viikko järjestetään Örnsköldsvikissä 500 km Tukholmasta pohjoiseen. Rantakalliomaastot kiinnostivat meitä, joten jälleen kutsuu O-ringen. Yleensä siellä järjestelyt pelaavat ihan viimeisen päälle, maastot ja radat ovat hyviä ja myös pienet lapset viihtyvät kisapaikoilla: lapsille suunniteltu miniknat-suunnistus leimauksineen ja palkintoineen tuo joka kerta innokkaat hymyt neitien huulille. Örnsköldsvikistä pääsemme sitten näppärästi Uumajaan ja Vaasaan, josta on lyhyt siirtymä Kuortaneelle esikoisen konfirmaatioon – jäbä on suunnistusriparillaan meidän kisatessa lahden toisella puolen O-ringenillä.

O-ringeniltä on monia lämpimiä muistoja. Tapasimme Örebron O-ringenillä mieheni kanssa vuonna 2010. Olemme sen jälkeen käyneet Skånessa dyynimaastoissa v. 2014, Sälenissä tunturi-ja vaaramaisemissa 2016 ja nyt suuntana on sitten tuo Örnsköldsvik. Välivuosina on käyty mm. Ranskassa, Sveitsissä, Italiassa, Itävallassa ja tietysti myös Suomessa.

Rastiviikkoon kuuluu totta kai niitä suunnistussuorituksia. Ne muodostavat kisapäiville aikataulun. Jos majapaikassa on ystäväperheitä, isoäitejä ja -isiä , tätejä, setiä tai serkkuja, kuten meillä yleensä on, optimoimme autokyytejä. Ekana majoituksesta lähtevät ne, joilla kisalähdöt ovat aikaisimmin, muut siirtyvät kisapaikalle myöhemmin. Esimerkiksi Ruotsin O-ringenillä on monessa sarjassa jo käytössä vapaa lähtöaika, mikä helpottaa lastenhoitovuorojen jakoa. Tosin meidän nuorimmaiset haluaisivat aina myös muksulaan, eli sinne lasten hoitopaikkaan, jossa riittää seuraa ja hauskaa tekemistä eikä esimerkiksi Ruotsissa heille hoitokielikään ole ongelma.

Rastiviikolla on kuitenkin myös välipäiviä, jolloin meillä on tapana chillata ja usein myös tutustua johonkin lähialueen nähtävyyteen tai tehdä vaelluksia tai muita treenejä hienoissa paikoissa. Välipäivien ohjelmaa suunnitellaan joskus hyvinkin tarkasti etukäteen, toisinaan annetaan fiiliksen tai sään määritellä vaihtoehtoja. Itse rastiviikolla kuuluu grillailu ja hyvä ruoka ohjelmaan aina, ja porukan koosta riippuen saattaa jokunen viinihanapakkauskin kulua. Iltaisin majamökin tai -teltan vieressä roikkuu pyykkinarulla rivissä suunnistusvaatteita kuivumassa.

Se, että osallistumme rastiviikolle, pitää liikunnan mukana lomatunnelmissakin. Riippuen sarjavalinnasta on yleensä hyvä myös vähän lenkkeillä ennen rastiviikkoa! Olen osallistunut usein melko pitkiin kilpasarjoihin, jolloin puhti on iltaisin aika pois, mikäli oma kunto ei ole ihan kisasarjan luokkaa ollut. Tapoihini kun kuuluu yrittää aina täysillä, joten turvallisempi valinta onkin varsinkin nykyisellään lyhyt sarja. Mikäli tarjolla vain sellainen vaikeana on, yleensä valitsen sen. Helppo suunnistus kun ei tuo minkäälaisia kicksejä, oli sitten kyseessä lomaviikko tai ei.

Tulevalta lomareissultamme on totta kai luvassa stooria – miten liikkuu tämä lössi kamoineen Suomesta Tanskaan niin, että vain osa jatkaa Ruotsiin ja kuka missäkin mökissä seuraa meille pitää – palataan pian!

Telttaöitä, tippaletkuja ja talkoohommia

Suunnistajien kesän kohokohta, Jukolan viesti, on taas takanapäin. Reissuun mahtui vaikka mitä, ja nyt kun pahimmasta väsymyksestä on kammettu takaisin arkeen, on hyvä hetki istahtaa muistelemaan viikonlopun saldoa.

Olin jo kevään mittaan tehnyt muutamia käännöshommia talkootyönä ja jatkoin samalla linjalla myös kisaviikonloppuna. Niinpä suuntasimme paikalle jo perjantaina. Aloitin supertyylikkäästi saapumalla työvuorolleni viestintätiimiin puolitoista tuntia myöhässä. Kadonneista tavaroista lähtenyt myöhästymisen uhka lakkasi olemasta uhka siinä vaiheessa, kun ulko-ovi ei mennyt lukkoon, vaikka kuinka yritin raukkaa ruuvimeisselilläkin raiskata. No, kisapaikalle saavuttiin ja tunnelma alkoi nousta viimeistään ensimmäisten kisakuulutustestailujen kantauduttua korviimme. Pääsimme ajamaan ihan teltta-alueen viereen purkamaan lastin, fantastista! Jätin miehen ja typykät teltanpystytyshommiin ja itse kipaisin juoksujalkaa mediatelttaan. Pojista vanhempi oli tulossa mestoille isänsä kanssa lauantaina ja nuorempi päätti jäädä mummilaan kisastudiota katsomaan siististi sisätiloissa hyvien eväiden äärellä 🙂

Ensimmäinen kosketus iloisiin talkoolaisiin oli tullut jo kisakeskusta lähestyttäessä, kun pysäköinninohjaaja yksi toisensa perään toivotti tervetulleeksi hymy huulilla. Lisää iloisen pirtsakoita vapaaehtoisia löytyi sitten sieltä mediateltasta, eikä kannustava tunnelma unohtunut missään kohtaa myöhemminkään viikonlopun aikana, vaikka monella varmasti jo väsy painoi. Oli huippuhauska olla mukana kivassa tiimissä. Ekan vuoroni jälkeen palasin teltalle ja mies lähti käymään lyhyellä mallisuunnistuksella. Pukeuduin samalla itsekin, jotta pääsisin saman tien itse metsään hänen tultuaan. Kun astuin teltasta ulos, kömpi 5-vuotias omalta puoleltaan paritaloamme suunnistusvaatteet yllään. Ihmettelin, mihin hän on menossa, niin vastaus oli, että Jukola-treeniin tietysti. Vaikka 5-vuotiaat eivät kuulemma saa vielä Jukolaan tai Venloihin osallistua, niin mallisuunnistukseen ainakin pitää. Hölkkäsimme sitten yhdessä mallikartalle ihan kelpo matkan päähän, haimme yhden rastin ja hölkkäsimme takaisin. Lähdin sitten itse vielä uudestaan, kun neiti jäi tyytyväisenä iltapalalle teltalle.

Sain tällä kertaa lähikosketuksen myös ensiapuhenkilökuntaan, sillä innokas valmistautumiseni ja kisafiilistelyni unohti lauantaina yhden tai parikin pientä juttua: syömisen ja juomisen. Aivan totta, työkseni neuvon ihmisiä mm. ravinnon parissa ja nyt ei tälle suutarille tullut itselleen kenkiä jalkaan laisinkaan. Juoksin Venloissa avausosuuden, jossa umpisurkeasti turhalla kiireellä suunnistetun ykkösrastin parin minuutin virheen jälkeen alkoikin isompi alamäki. Tai ehkä se tuntui maastossa jatkuvalta ylämäeltä, kolmosrastin jälkeen en kuitenkaan hirveästi muista muuta kuin että koko ajan konttasin ja saavuin väärälle rastille. Vaihtopuomilta muistan ennen maahan syöksymistäni siskon huudon metsäänlähtiessään, että hoitakaa joku tota.

Ja hoitivathan he. Sain juotavaa, kastelua, sokeria ja aidon urheiluhierojan varmaa kosketusta, mutta siitä huolimatta jalkani eivät kantaneet ja käteni kouristuivat tutunomaisesti tuoden mieleen muistot vuodelta 2010, kun nestehukan jälkeen vietin tovin sairaalassa. Lopulta sain mönkkärikyydin – yritin kyllä ehdottaa, että istuisin, kun olisi vähemmän noloa, mutta ei onnistunut, joten seurasin ensimmäistä kertaa Jukolan tunnelmaa peräkärryssä maaten ja liinoihin sidottuna. Minut kipattiin piipahtamaan kenttäsairaalan tippaletkuun, ja käsikrampit laukaistiin suoraan suoneen lihasrelaksantilla. Edessähän oli tulossa vielä koko yön kirjoitusurakka på svenska, enkä kramppikäsillä olisi saanut sanaakaan tekstiä koneelle. Omin jaloin tallustin sitten jonkun tovin jälkeen hyvästä hoidosta takaisin seuran leiriin, josta sain pikkuneidit mukaani kuuluisaan Jukola Spahan.

Kumiankat seuranamme istuimme ihanan tovin paljussa. Screenitkin siinä vieressä olisivat olleet, mutta juuri meidän raossamme ei tullut kisalähetystä – kenttäsairaalaan tutustumiseni aikana kisa oli jo ehtinyt ratketa. Juttelin mukavia vierustovereiden kanssa ja pari kertaa poimin uimataidottoman 3-vuotiaan sukeltelemasta paljun keskeltä. Reunalla pysyminen on toisille lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa! Paljun jälkeen saunoimme ja suihkuttelimme ja sitten olikin aika lähteä päivälliselle. Kisaravintolan jono oli meidän kohdallamme kymmenisen minuuttia, eli selvisimme moneen verrattuna tosi vähällä. Se oli onni, sillä kolmevuotias alkoi olla jo todella väsynyt, ja oli muun muassa suihkun jälkeen kieltäytynyt kaikista alaosan vaatekappalevaihtoehdoistaan. Niinpä hän kulki kanssani niinsanotusti ilmakylpyjä ottaen lyhyessä kesämekossaan. Ravintolasta meille tuli kiire pois viimeistään siinä vaiheessa, kun yllätin hänet tutkailemasta omaa anatomiaansa hyvin lähietäisyydeltä.

Syömästä piti menemämme suoraan teltalle nukkumaan, mutta matkalla oli uudemman kerran ihana lasten maailma, jossa tytöt olivat jo päivällä olleet isänsä kanssa viitisen tuntia. En hennonnut sanoa ei, kun he olivat jo tuntitolkulla odottaneet lupaamaani spa-reissua ja ylipäätään äidin seuraan. Niinpä palasimme teltalle uusien, käsinkoristeltujen kolmiohuivien kera ja ehkä aavistuksen pölyyntynein ei-niin-suihkunraikkaiden käsien ja jalkojen kanssa. Päivä oli kuitenkin ollut pitkä myös pienille, joten edellisillan hihittelyä ja supinaa ei tullut minuuttiakaan, kun kaksi pellavapäätä jo tuhisi makuupusseissaan. Itselläni oli tunnin verran aikaa siinä lepuutella ennen (t)yövuoroni alkamista. Mies jäi telttaan nukkumaan neitien kanssa, hänellä kun oli vasta aamuyön osuus edessään. Pari isoäitiä ja -isää nukkui viereisissä teltoissa, joten suunnitelma oli kunnossa myös sitä yön hetkeä varten, jolloin tytöt jäisivät keskenään telttaan koisimaan.

Aamukuuden maissa kömmin sitten superväsyneenä mutta erittäin hyvällä mielellä telttaan. Työvuoroni päätteeksi ehdin tsempata miestä hienon juoksunsa jälkeen loppusuoralla, vaihtaa tuoreet metsäkuulumiset ja moikata muutamaa muutakin tuttua – niistä ei Jukolassa ole koskaan pulaa! Olin kääntänyt tekstejä suomesta ruotsiksi, lähettänyt live-kuvaa maalisuoralta Jukolan FB-kanavalle ja tehnyt muutaman pikahaastattelun enkuksi kisayleisön joukosta. Pussillinen karkkia, pari kuppia teetä, sämpylä ja vichyä kului yön aikana ja hammaspesun jälkeen ei tarvinnut unta kyllä huudella. En huomannut lainkaan, missä kohti mies kömpi viereen, etäisesti kuulin puoli yhdeksän maissa anopin lähtevän tyttöjen kanssa aamupalalle, mutta puoli kymmeneltä heräsin tuskaiseen kuumuuteen. Hellepäivä oli tullut telttaankin, ja ne jotka tietävät kuuman teltan tunnelman, ymmärtävät, miksi sieltä oli päästävä ulos mahdollisimman pian.

Verkkaisesti aamiaista, teltta pystyyn ja neitien kanssa laahustellen kohti autoa. Ehkä se, että isältä ja äidiltä kaikkien kantamusten keskeltä vielä kuitenkin näkyi pää, tuntui kolmevuotiaasta siltä, että sinne kantamuksiin sopisi vielä myös hänen potkupyöränsä ja hän itse, sillä matka oli kuulemma liian pitkä. Se karavaani, joka eteni kohti parkkipaikkaa niin, että kolmevuotias karjui jonon jatkona ja viisivuotias tihrusti itkua hänen edelleen hokien, että älkää oikeesti jättäkö pikkusiskoa tänne – se olimme me. Pyydän anteeksi. Lopulta pistimme stopin, ja reipaskinttuisin kipaisi hakemaan auton. En ollut muuten minä. Lapset ja kamat autoon, ja ennen ensimmäistäkään asfaltoitua tietä kolmevuotias oli jo kadottanut ajantajunsa. Itsellenikin kävi niin hyvin pian, ja oli helpotus havahtua kotipihaan käännyttyämme, että mies kuitenkin oli pysynyt hereillä koko matkan. Jukola-viikonlopun jäljiltä ei ole aina helppoa lähteä ajamaan ja joskus on jouduttu päikkäreitäkin pitämään levähdyspaikoilla matkan varrella.

Tämän vuoden Jukolamme oli kokonaisuutena erittäin onnistunut. En halua surkutella järkyttävän huonoa suoritustani, kun sille nyt enää ei voi mitään. Opiksi seuraavaa kertaa varten se jää, toivottavasti ei vain teoria-tasolle. Muu joukkueeni tsemppasi mielettömästi tuhoisan alun jälkeen ja olimme lopulta peräti 130. Kiitos tytöille, olette mahtavia! Minä haluan tästä Jukolasta muistaa yhteisöllisyyden, upean ilman, kisafiiliksen, ystävien näkemisen, tyttöjen riemukkaat hetket ja onnelliset hymyt, herttaisen telttatunnelman, joka puolella aistittavan kisajännityksen ja tuttujen ja tuntemattomien ihmisten hyväntahtoisuuden, ystävällisyyden ja innokkuuden. Tapahtuma oli jälleen vertaansa vailla. Ja jos joku parhaista ystävistäni miettii häitä tai muita juhlia ensi kesälle, kannattaa unohtaa vaihtoehdoista 15.-16.6. Silloin olemme Kangasalla. Me ja 50 000 muuta Jukola-hullua.

Jukolasanasto haltuun!

Tein juuri ennen vuoden 2016 Lappee-Jukolaa pienen TAVIS-JUKOLA-sanaston toiseen blogiini ja nyt kun vuoden 2018 Lahti-Hollola-Jukolaan on enää kaksi yötä, lienee taas ajankohtaista taas nostaa tämä esille. Nyt lyödään Jukolassa ja Venloissa taas uudet osallistujaennätykset tiskiin, ja joukossa lienee muutama ensikertalainenkin, joka voi sanastosta hyötyä!

RASTI(LIPPU) – oranssi-valkoinen lippu, jollainen löytyy paitsi monen suunnistajan auton peruutuspeilistä roikkumasta, myös RASTIlta eli siltä kohteelta, jota kartan avulla etsimme.

KOODI – rastilla oleva numero, joka on myös merkitty Jukolassa oman rastiympyräsi viereen tyyliin 1-173. Tällöin tiedät, että ykkösrastillasi pitäisi olla koodi 173. Jos tulet rastille 214, se ei silloin ole sinun (ainakaan sillä hetkellä). Ylimääräinen leimaaminen ei haittaa, mutta omat rastit tulee käydä numerojärjestyksessä.

EMIT(TI) – elektroninen leimauslaite, jota kannat mukanasi koko viestin ajan. Älä hukkaa sitä, tai teidät hylätään. Siihen laitetaan niinsanottu VARMISTUSLIUSKA päälle, johon rasteilta tarttuu vielä pienet piikinjäljet. Mikäli Emittisi ei olekaan sitten kaikkia rasteja rekisteröinyt, tuolta liuskalta voidaan tarkistaa, oletko kuitenkin kaikilla rasteilla käynyt. Jos liuska hukkuu tai putoaa metsään, anna sen jäädä, yleensä sitä ei tarvita kuitenkaan. Sitä ei kuulu jäädä etsimään! Emitin NOLLAAMINEN tapahtuu vaihtoalueelle sisäänkirjautuessa. Nollauslaitteessa vilkkuu valo, anna emittisi olla siinä muutaman välähdyksen ajan. Maastossa leimatessa mikään ei välähdä, inise tai puraise. Käytä emit vain leimauslaitteessa pohjassa asti (suora reuna suoraa reunaa vasten) ja jatka matkaa.

HAJONTA – yhden osuuden juoksijat eivät mene kaikki samoille rasteille, vaan jokainen kulkee omaan karttaansa merkityn reitin mukaisesti. Aina välillä tulee kaikille yhteisiä rasteja, mutta niiden jälkeen alkavat (todennäköisesti) taas uudet hajonnat. Kaikkien seitsemän osuuden jälkeen jokainen joukkue on käynyt samat rastivälit, joten vaihtoehtoja maastossa riittää. Vaikka luottaisikin kovannäköisen kaverin PEESIIN, kannattaa silti aina tarkistaa se rastin koodi. Tässä esimerkkinä Jämsä-Jukolan hajontakaavio:

PEESAAMINEN – eli muiden seuraaminen on kovin tavallista Jukolassa ja Venloissa, erityisesti hiukan siellä kärjen takana. Luonnollisestikaan se ei lajiin kuulu, mutta tapahtuu sitä kokeneemmissakin piireissä… Voit tehdä sitä vaivihkaa eli stalkkailla letkassa muiden menohaluja ja kuunnella koodihuuteluita tai kysäistä rehdisti kilpakumppaneilta seuraavan rastin koodia.
TEIPPAUS – sitä tapahtuu enenevässä määrin. Pesupaikalla tulet huomaamaan, että osa tuntuu teippaavan ruumiinosiakin kiinni kroppaansa (estääkseen niitä putoamasta?), mutta itse tyydyn teippaamaan nilkkani nyrjähdysten estämiseksi ja kenkäni, jotta solmut eivät aukeasi kesken reissun. Tätä varten suunnistusvälinemyymälöissä kisapaikalla on myynnissä ruskeaa (tai valkoista, mutta se on surkeaa, vaikka en kehenkään mitään asenteita istutakaan) teippiä. Jotkut teippaavat kengät maalarinteipillä, mutta meillä ainakin on ollut ihan sekundatavaraa, joten niistä putoavat liimat ensimmäiseen suohon.
GEELIT – tukankin voi toki laittaa ojennukseen, mutta suosittelen ennemminkin geelejä matkaevääksi. Näitä saa ostaa myymälöistä kisapaikalla ja ne mahtuvat mukaan vaikkapa suunnistushousun taskuun. Popsi sellainen vaikka aina JUOMARASTIN yhteydessä niin jaksat pidempään… Juomarasti ei ole rasti (yleensä!, sillä siellä on helppo unohtaa leimata) vaan juomapiste jollakin rastivälillä. Tarjolla on urheilujuomaa ja vettä. Siinä saa juoda ja rupatella niin pitkään, kuin haluaa. Aika toki kuluu koko ajan.
PUMMI/PUMMAAMINEN – on sitä, kun metsässä juutut etsimään jotakin rastia lyhyemmän tai pidemmän kaavan mukaan. MEGAPUMMIn määritelmä riippuu henkilöstä. Minulle 5 minuutin virhe on jo MEGA, isäni ei alle 30 minuutin hakuja laske vielä miksikään.
ONLINE-rasti – rasti, josta tulee väliaikoja interinnettiin ja voit seurata joukkueesi etenemistä. Maastossa tämä näkyy leimasimesta lähtevänä piuhana, ei vaikuta toimintaasi mitenkään.
MAALILEIMAUS – on se, kun maaliviivalla on leimasimia. Siinä täytyy leimata, ja vasta sitten jatkuu matka kohti VAIHTOPUOMIA. Se taas on paikka, jossa ojennat KARTTATELINEESTÄ rintanumeroasi vastaavan kartan seuraavan osuuden juoksijalle.
YHTEISLÄHTÖ – koittaa aamulla niille juoksijoille, joiden edelliset osuudet eivät ole tulleet vielä metsästä. Tätä varten vaihtoalue suljetaan hieman ennen ja juoksijat asettuvat omien karttojensa viereen karttatelineille. Lähtölaukauksesta kaikki sadat elleivät jopa tuhannet juoksijat lähtevät sitten yhtä aikaa liikkeelle.
ITKUMUURI – on paikka, jonne kukaan ei toivottavasti joudu. Kun olet antanut vaihdossa kartan seuraavalle, tallustat jonon mukana kiltisti emitin purkuun (teltta/katos), jossa pitäisi emitin lukijatytöltä /-pojalta tulla kommentti ”ok”. Jos ei tule… No, sitten sinut ohjataan kohti tuota surullista paikkaa, jossa otat sitten kaikki hurmausvaihteet käyttöön hyväksytyn suorituksen saamiseksi. Ei sillä, että hurmaaminen näissä piireissä ketään auttaisi…
JUKOLASAUNA – on paikka, jonne pääset oman juoksusi jälkeen. Nykyään siellä on jopa erilliset puolet miehille ja naisille, vallankumouksellista. Kymmenisen vuotta sitten näin ei vielä ollut, mutta reteistä naisistahan tämä laji on tunnettu. Vaihtokamppeet ja pyyhe mukaan ja pesu-kylttejä seuraten oikeaan kohteeseen. Riisuudut nakupelleksi, otat kassista mukaanottamasi kisajuoman (huomaat, että saunassa lipitetään ahkerasti olutta, mutta myös vesipullo on ihan ookoo ;)) ja lampsit saunomaan. Tuntemattomat vieressäsi kyselevät osuuttasi ja fiiliksiä ja kertovat avoimesti omista tuoreista ja vähemmän tuoreista kokemuksistaan.

Edit 2018: Tänä vuonna Jukolassa on tarjolla myös PALJU. Ehdottomasti kokeiluun.

Ota rennosti ja nauti. Jukola on kokonaisuudessaan sitä varten.

Suunnistuskärpäsen puraisema

  • Noniin, mihin sarjoihin teidät pojat ilmoitetaan?
  • Miten niin pojat, mäkin haluan!
  • Sä oot vasta kohta viis, mentäiskö kuitenkin vielä yhdessä?
  • Ei. Mitä sarjoja siellä on?
  • D10RR on pienin.
  • No sit mä meen siihen.

Meidän suunnistusarkeen tuli keväällä muutos, kun isompi neiti päätti vajaa 5-vuotiaana lähteä kisoihin mukaan. Juuri oli päästy siihen vaiheeseen, että tytöt kipataan muksulaan, jäbät ja me itse kisataan. Helppohan se ilmo sitten oli lopulta sisään neidillekin laittaa, kun toinen kerran itse haluaa, niin antaa mennä.

Vaikeampaa on ollut se, että hän ei haluaisi olla viimeinen. Ei auta selitykset, että muut ovat vanhempia. Tuloslista on aina saatava nähtäville ja koska neiti osaa lukea, hän etsii itsensä listalta. Ilo on suuri, jos yksikin on jäänyt taakse. Jos ei ole, tyttö jupisee itsekseen ja päättää juosta seuraavalla kerralla kovempaa.

Päätökset unohtuvat viimeistään sillä hetkellä, kun lähtöpaikalla on joku kaveri. Vuorotellen joku odottaa toista metsässä ja matkaa taitetaan yhdessä rupatellen ja metsää tutkien. Maalissa kannustajien aika on pitkä, kun aikaa on neidillä kevään kisoissa kulunut toistaiseksi välillä 21-61 minuuttia. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu äiti ainakin on ehtinyt pohtia monet lampeenmolskahdukset läpi odotellessaan maalisuoran varrella, mutta joka kerta neiti on sieltä pompotellut saparot heiluen iloisena kohti maalia. Usein ystävän kanssa. Toisinaan hame päällä.