- Noniin, mihin sarjoihin teidät pojat ilmoitetaan?
- Miten niin pojat, mäkin haluan!
- Sä oot vasta kohta viis, mentäiskö kuitenkin vielä yhdessä?
- Ei. Mitä sarjoja siellä on?
- D10RR on pienin.
- No sit mä meen siihen.
Meidän suunnistusarkeen tuli keväällä muutos, kun isompi neiti päätti vajaa 5-vuotiaana lähteä kisoihin mukaan. Juuri oli päästy siihen vaiheeseen, että tytöt kipataan muksulaan, jäbät ja me itse kisataan. Helppohan se ilmo sitten oli lopulta sisään neidillekin laittaa, kun toinen kerran itse haluaa, niin antaa mennä.
Vaikeampaa on ollut se, että hän ei haluaisi olla viimeinen. Ei auta selitykset, että muut ovat vanhempia. Tuloslista on aina saatava nähtäville ja koska neiti osaa lukea, hän etsii itsensä listalta. Ilo on suuri, jos yksikin on jäänyt taakse. Jos ei ole, tyttö jupisee itsekseen ja päättää juosta seuraavalla kerralla kovempaa.
Päätökset unohtuvat viimeistään sillä hetkellä, kun lähtöpaikalla on joku kaveri. Vuorotellen joku odottaa toista metsässä ja matkaa taitetaan yhdessä rupatellen ja metsää tutkien. Maalissa kannustajien aika on pitkä, kun aikaa on neidillä kevään kisoissa kulunut toistaiseksi välillä 21-61 minuuttia. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu äiti ainakin on ehtinyt pohtia monet lampeenmolskahdukset läpi odotellessaan maalisuoran varrella, mutta joka kerta neiti on sieltä pompotellut saparot heiluen iloisena kohti maalia. Usein ystävän kanssa. Toisinaan hame päällä.
