Suunnistajien kesän kohokohta, Jukolan viesti, on taas takanapäin. Reissuun mahtui vaikka mitä, ja nyt kun pahimmasta väsymyksestä on kammettu takaisin arkeen, on hyvä hetki istahtaa muistelemaan viikonlopun saldoa.
Olin jo kevään mittaan tehnyt muutamia käännöshommia talkootyönä ja jatkoin samalla linjalla myös kisaviikonloppuna. Niinpä suuntasimme paikalle jo perjantaina. Aloitin supertyylikkäästi saapumalla työvuorolleni viestintätiimiin puolitoista tuntia myöhässä. Kadonneista tavaroista lähtenyt myöhästymisen uhka lakkasi olemasta uhka siinä vaiheessa, kun ulko-ovi ei mennyt lukkoon, vaikka kuinka yritin raukkaa ruuvimeisselilläkin raiskata. No, kisapaikalle saavuttiin ja tunnelma alkoi nousta viimeistään ensimmäisten kisakuulutustestailujen kantauduttua korviimme. Pääsimme ajamaan ihan teltta-alueen viereen purkamaan lastin, fantastista! Jätin miehen ja typykät teltanpystytyshommiin ja itse kipaisin juoksujalkaa mediatelttaan. Pojista vanhempi oli tulossa mestoille isänsä kanssa lauantaina ja nuorempi päätti jäädä mummilaan kisastudiota katsomaan siististi sisätiloissa hyvien eväiden äärellä 🙂
Ensimmäinen kosketus iloisiin talkoolaisiin oli tullut jo kisakeskusta lähestyttäessä, kun pysäköinninohjaaja yksi toisensa perään toivotti tervetulleeksi hymy huulilla. Lisää iloisen pirtsakoita vapaaehtoisia löytyi sitten sieltä mediateltasta, eikä kannustava tunnelma unohtunut missään kohtaa myöhemminkään viikonlopun aikana, vaikka monella varmasti jo väsy painoi. Oli huippuhauska olla mukana kivassa tiimissä. Ekan vuoroni jälkeen palasin teltalle ja mies lähti käymään lyhyellä mallisuunnistuksella. Pukeuduin samalla itsekin, jotta pääsisin saman tien itse metsään hänen tultuaan. Kun astuin teltasta ulos, kömpi 5-vuotias omalta puoleltaan paritaloamme suunnistusvaatteet yllään. Ihmettelin, mihin hän on menossa, niin vastaus oli, että Jukola-treeniin tietysti. Vaikka 5-vuotiaat eivät kuulemma saa vielä Jukolaan tai Venloihin osallistua, niin mallisuunnistukseen ainakin pitää. Hölkkäsimme sitten yhdessä mallikartalle ihan kelpo matkan päähän, haimme yhden rastin ja hölkkäsimme takaisin. Lähdin sitten itse vielä uudestaan, kun neiti jäi tyytyväisenä iltapalalle teltalle.
Sain tällä kertaa lähikosketuksen myös ensiapuhenkilökuntaan, sillä innokas valmistautumiseni ja kisafiilistelyni unohti lauantaina yhden tai parikin pientä juttua: syömisen ja juomisen. Aivan totta, työkseni neuvon ihmisiä mm. ravinnon parissa ja nyt ei tälle suutarille tullut itselleen kenkiä jalkaan laisinkaan. Juoksin Venloissa avausosuuden, jossa umpisurkeasti turhalla kiireellä suunnistetun ykkösrastin parin minuutin virheen jälkeen alkoikin isompi alamäki. Tai ehkä se tuntui maastossa jatkuvalta ylämäeltä, kolmosrastin jälkeen en kuitenkaan hirveästi muista muuta kuin että koko ajan konttasin ja saavuin väärälle rastille. Vaihtopuomilta muistan ennen maahan syöksymistäni siskon huudon metsäänlähtiessään, että hoitakaa joku tota.
Ja hoitivathan he. Sain juotavaa, kastelua, sokeria ja aidon urheiluhierojan varmaa kosketusta, mutta siitä huolimatta jalkani eivät kantaneet ja käteni kouristuivat tutunomaisesti tuoden mieleen muistot vuodelta 2010, kun nestehukan jälkeen vietin tovin sairaalassa. Lopulta sain mönkkärikyydin – yritin kyllä ehdottaa, että istuisin, kun olisi vähemmän noloa, mutta ei onnistunut, joten seurasin ensimmäistä kertaa Jukolan tunnelmaa peräkärryssä maaten ja liinoihin sidottuna. Minut kipattiin piipahtamaan kenttäsairaalan tippaletkuun, ja käsikrampit laukaistiin suoraan suoneen lihasrelaksantilla. Edessähän oli tulossa vielä koko yön kirjoitusurakka på svenska, enkä kramppikäsillä olisi saanut sanaakaan tekstiä koneelle. Omin jaloin tallustin sitten jonkun tovin jälkeen hyvästä hoidosta takaisin seuran leiriin, josta sain pikkuneidit mukaani kuuluisaan Jukola Spahan.
Kumiankat seuranamme istuimme ihanan tovin paljussa. Screenitkin siinä vieressä olisivat olleet, mutta juuri meidän raossamme ei tullut kisalähetystä – kenttäsairaalaan tutustumiseni aikana kisa oli jo ehtinyt ratketa. Juttelin mukavia vierustovereiden kanssa ja pari kertaa poimin uimataidottoman 3-vuotiaan sukeltelemasta paljun keskeltä. Reunalla pysyminen on toisille lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa! Paljun jälkeen saunoimme ja suihkuttelimme ja sitten olikin aika lähteä päivälliselle. Kisaravintolan jono oli meidän kohdallamme kymmenisen minuuttia, eli selvisimme moneen verrattuna tosi vähällä. Se oli onni, sillä kolmevuotias alkoi olla jo todella väsynyt, ja oli muun muassa suihkun jälkeen kieltäytynyt kaikista alaosan vaatekappalevaihtoehdoistaan. Niinpä hän kulki kanssani niinsanotusti ilmakylpyjä ottaen lyhyessä kesämekossaan. Ravintolasta meille tuli kiire pois viimeistään siinä vaiheessa, kun yllätin hänet tutkailemasta omaa anatomiaansa hyvin lähietäisyydeltä.
Syömästä piti menemämme suoraan teltalle nukkumaan, mutta matkalla oli uudemman kerran ihana lasten maailma, jossa tytöt olivat jo päivällä olleet isänsä kanssa viitisen tuntia. En hennonnut sanoa ei, kun he olivat jo tuntitolkulla odottaneet lupaamaani spa-reissua ja ylipäätään äidin seuraan. Niinpä palasimme teltalle uusien, käsinkoristeltujen kolmiohuivien kera ja ehkä aavistuksen pölyyntynein ei-niin-suihkunraikkaiden käsien ja jalkojen kanssa. Päivä oli kuitenkin ollut pitkä myös pienille, joten edellisillan hihittelyä ja supinaa ei tullut minuuttiakaan, kun kaksi pellavapäätä jo tuhisi makuupusseissaan. Itselläni oli tunnin verran aikaa siinä lepuutella ennen (t)yövuoroni alkamista. Mies jäi telttaan nukkumaan neitien kanssa, hänellä kun oli vasta aamuyön osuus edessään. Pari isoäitiä ja -isää nukkui viereisissä teltoissa, joten suunnitelma oli kunnossa myös sitä yön hetkeä varten, jolloin tytöt jäisivät keskenään telttaan koisimaan.
Aamukuuden maissa kömmin sitten superväsyneenä mutta erittäin hyvällä mielellä telttaan. Työvuoroni päätteeksi ehdin tsempata miestä hienon juoksunsa jälkeen loppusuoralla, vaihtaa tuoreet metsäkuulumiset ja moikata muutamaa muutakin tuttua – niistä ei Jukolassa ole koskaan pulaa! Olin kääntänyt tekstejä suomesta ruotsiksi, lähettänyt live-kuvaa maalisuoralta Jukolan FB-kanavalle ja tehnyt muutaman pikahaastattelun enkuksi kisayleisön joukosta. Pussillinen karkkia, pari kuppia teetä, sämpylä ja vichyä kului yön aikana ja hammaspesun jälkeen ei tarvinnut unta kyllä huudella. En huomannut lainkaan, missä kohti mies kömpi viereen, etäisesti kuulin puoli yhdeksän maissa anopin lähtevän tyttöjen kanssa aamupalalle, mutta puoli kymmeneltä heräsin tuskaiseen kuumuuteen. Hellepäivä oli tullut telttaankin, ja ne jotka tietävät kuuman teltan tunnelman, ymmärtävät, miksi sieltä oli päästävä ulos mahdollisimman pian.
Verkkaisesti aamiaista, teltta pystyyn ja neitien kanssa laahustellen kohti autoa. Ehkä se, että isältä ja äidiltä kaikkien kantamusten keskeltä vielä kuitenkin näkyi pää, tuntui kolmevuotiaasta siltä, että sinne kantamuksiin sopisi vielä myös hänen potkupyöränsä ja hän itse, sillä matka oli kuulemma liian pitkä. Se karavaani, joka eteni kohti parkkipaikkaa niin, että kolmevuotias karjui jonon jatkona ja viisivuotias tihrusti itkua hänen edelleen hokien, että älkää oikeesti jättäkö pikkusiskoa tänne – se olimme me. Pyydän anteeksi. Lopulta pistimme stopin, ja reipaskinttuisin kipaisi hakemaan auton. En ollut muuten minä. Lapset ja kamat autoon, ja ennen ensimmäistäkään asfaltoitua tietä kolmevuotias oli jo kadottanut ajantajunsa. Itsellenikin kävi niin hyvin pian, ja oli helpotus havahtua kotipihaan käännyttyämme, että mies kuitenkin oli pysynyt hereillä koko matkan. Jukola-viikonlopun jäljiltä ei ole aina helppoa lähteä ajamaan ja joskus on jouduttu päikkäreitäkin pitämään levähdyspaikoilla matkan varrella.
Tämän vuoden Jukolamme oli kokonaisuutena erittäin onnistunut. En halua surkutella järkyttävän huonoa suoritustani, kun sille nyt enää ei voi mitään. Opiksi seuraavaa kertaa varten se jää, toivottavasti ei vain teoria-tasolle. Muu joukkueeni tsemppasi mielettömästi tuhoisan alun jälkeen ja olimme lopulta peräti 130. Kiitos tytöille, olette mahtavia! Minä haluan tästä Jukolasta muistaa yhteisöllisyyden, upean ilman, kisafiiliksen, ystävien näkemisen, tyttöjen riemukkaat hetket ja onnelliset hymyt, herttaisen telttatunnelman, joka puolella aistittavan kisajännityksen ja tuttujen ja tuntemattomien ihmisten hyväntahtoisuuden, ystävällisyyden ja innokkuuden. Tapahtuma oli jälleen vertaansa vailla. Ja jos joku parhaista ystävistäni miettii häitä tai muita juhlia ensi kesälle, kannattaa unohtaa vaihtoehdoista 15.-16.6. Silloin olemme Kangasalla. Me ja 50 000 muuta Jukola-hullua.