Alkoihan se reissu vihdoin! Laiva Ruotsiin, 600km ajo Tanskaan, yö leirintäalueella, siirtyminen 30km päähän suunnistuskisojen ensimmäiseen mallisuunnistukseen ja sieltä 40km siirtymä majapaikkaamme Kulhuseen.
Toistaiseksi bongattuja matkan plussia:
+ autossa viihtyvät lapset
+ Tanskan odotettua edullisempi hintataso
+ ihana vuokramökki
+ superlämmin merivesi
+ jokapäiväinen liikunta koko perheellä
Mallisuunnistuksen eli ekan treenipäivän jälkeen ehti jo tulla kaksi kisastarttiakin. Ne olivat sprinttimatkoja, eli sitä itselleni hiukan enemmän epämukavuusalueelle vievää osastoa. Ensimmäinen kisattiin Hörsholmenissa parikymmentä kilometriä Köpiksestä pohjoiseen ja toinen ihan sitten Köpiksen keskustassa, aivan Tivolin lähettyvillä. Sieltä odotin paljon, mutta lopulta oma ratamme oli simppeli ja kaipaamani kikkailut jäivät tyystin pois. Minun kunnollani ei asfalttirallissa paljon tehdä, jos suunnistus jätetään toissijaiseen arvoon. Mutta kiva kokemus – meille juoksijoille, tuskin niinkään lapsille.
Yleensä suunnistuskisoissa on kiinnostavaa puuhaa myös niille perheen pienimmille, jotka eivät vielä pääse itse kisaamaan. Köpiksen sprintti teki tähän poikkeuksen. Muutama tuhat ihmistä oli ahtautuneena pienelle torille, jossa liikkumisvaraa oli vähän ja virikkeitä lapsille vielä vähemmän. Vastineeksi muutaman tunnin viltilläkökkimisestä kävimme illalla pulikoimassa meressä, pelasimme mökkipihalla frisbeetä ja krokettia ja herkuttelimme isoilla jätskeillä.
Virikkeettömästä kisaturistin hommasta Kööpenhaminassa lapset pääsivät maanantain välipäivänä sitten fiilistelemään rantadyyneistä. Siellä telakalla oleva esikoisemmekin pääsi vihdoin kokeilemaan maastossa kävelyä ja pieniä hölkkä-köpöttely-pätkiäkin. Stafettkarnevalissa toukokuussa loukatun jalan toipuminen on ollut hidasta ja tuskaista, eikä vain urheilijalle itselleen. Nyt on päästy kävely-pyöräily-maastokävely-treenien vuorotteluun, mikä tuo sentään vähän rotia muuten kovin kännykkäpainoitteiseen päiväohjelmaan.
Mallisuunnistuksen parkkipaikka oli Tisvildessä ihan meren rannalla ja itse suunnistus siinä viereisessä metsikössä. Mies ja isot pojat painelivat heti metsään ja me jäimme typyjen kanssa leikkimään rantahiekalle. Taiteltuamme ensin perheen kivistä ja kepeistä aloitimme seuraa-johtajaa-leikin. Se olikin mitä parasta alkuverkkaa myös itselleni! 5-vuotiaan kanssa olimme suunnitelleet mallikartan rasteista hänelle sopivan radan, ja neiti muistikin suunnistusvaatteissaan siinä koko ajan kysellä, että olihan minulla hänen karttansa tallessa. Samalla tytön katse kävi koko ajan parkkiksen suunnassa, josta olin kertonut isän sitten tulevan häntä hakemaan. Ja tulihan tämä sieltä. Neiti hyppi ja pomppi ja maastoon oli päästävä ihan saman tien. Kartta kouraan ja isä peesiin.
Aika pian mummi, vaari ja mummin sisko Liisakin (kämppäkaverimme) tulivat maastosta ja jätin juniorin heidän seuraansa. Fiilistelin maastosta ja omasta ajasta, vaikka suunnistushaasteita treeni ei juurikaan tarjonnut. Olin pyöritellyt itsellenikin karttaan radan yrittäen valita vähät rastit vähän eri suuntaan kuin muut, mutta olihan sitä porukkaa siellä. Ja uria. Mutta omaa aikaa ja miellyttävää, tanskalaista maastolenkkeilyä sain kuitenkin. Kesken radan osuin samalle rastille mieheni ja 5-vuotiaan kanssa. Neiti moikkasi innokkaasti ja halusi antaa myös pusun ja halin – harvinaista herkkua suunnistusmetsässä!
Treenin jälkeen pulikoimme meressä ja se olikin äärimmäisen miellyttävää. Reiluhkot aallot ja superlämmin vesi, siellä viihtyi pidempäänkin!
Illalla meillä oli päivän sporttiosuudesta vielä 10-ottelun ensimmäinen päivä luvassa. Miesväki oli suunnitellut mielenkiintoisia lajeja porukan pään menoksi ja näistä kisattiin ekana päivänä viidessä. Esikoinen yllätti ja jakoi kanssani voittopisteet hulavanteen pyörityksessä. Todellista hulakuningasta tai -kuningatarta emme saaneet selville, sillä tuomarineuvosto katkaisi yrityksemme kolmen minuutin kohdalla todeten, että kukaan ei jaksa aamuun asti meitä tuijottaa. Oksassaroikkumislajissa jännitimme, kuuleeko naapurusto 3-vuotiaan ”mäenjaksaenäääitiotamutkiinni”-anelua, kun annoimme hänenroikkua putoamiseensa asti. 26 sekuntia siinä meni, aika sitkeä sissi! Täytynee tunnustaa, että itse jaksoin vain 22 sekuntia. Muina lajeina heitimme kolikkoa seinää kohti, teimme mittarimatoa ja hypimme yhdellä jalalla. Telakka-kaverilla oli korvaavia lajeja niiden kohdalla, joita hän ei kyennyt suorittamaan. Voin luvata, että vähintäänkin hysteerinen naurumme kaikui naapureille.
Reissu on siis alkanut kaiken kaikkiaan mitä parhaiten. Tätä kirjoittaessani on tiistaiaamu kello 7.30 ja edessä on viikon eka metsäkisa. Mies ja lapset vielä nukkuvat, isovanhemmat tekevät jo lähtöä kisapaikalle. Aamukahvi ja -puuro tuoksuvat, linnut laulavat ja ulkona näkyy sinistä taivasta ja muutama pilvenhattara. Ihanaa päivää kaikille!