Viime vuonna kirjoittelin kesälomasuunnitelmien teosta ja siitä, kuinka ne aina meillä kytkeytyvät rastiviikkoihin. Niin on tänäkin vuonna. Valinnanvaraa alkaa kuitenkin jo nykyisellään olla niin paljon, että jostain kivasta on aina luovuttava, koska monessa paikassa ei voi olla samaan aikaan. Olisi ollut Suomen mukavia viikkoja, Ruotsin iso O-ringen ja Keski-Eurooppakin tarjoili vaikka mitä mielenkiintoista.
Alppimaisemissa on aina jotakin erityistä, joka vetää meitä puoleensa. Siellä olisi ollut useampia vaihtoehtoja, mutta silmiimme osunut Ranskan rastiviikko lähellä Italian rajaa Varsin ja Risoulin hiihtokeskuksissa vei tällä kertaa pisimmän korren alppivaihtoehdoista. Samalla tuskailimme kuitenkin, kun Slovenian Oo-cup olisi myös ollut tarjolla pari viikkoa myöhemmin upeissa, osin koskemattomissa maastoissa. Ja siellä on aina se poluton vaihtoehto minulle suunnistus-hifistelijällekin! Pyörittelimme ideoita, vertailimme lentojen hintoja ja kurkkasimme myös autovaihtoehtoja. Se kurkkaus alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän ja kysäisin sitten tulevalta lukiolaiselta, mikä rastiviikko kiinnostaisi. Hänellä ei ollut väliä, kunhan Eurooppaan pääsisi ja automatka sopisi kuulemma oikein hyvin. Ranskan karttojen mallipalat ja tiiserivideot sytyttivät hänetkin ja niinpä sitten lopulta, hups, päätimme osallistua sekä Ranskaan että Sloveniaan ja tehdä unelmien budjettimatkan autolla.
Nyt kun reissuun on kolme yötä, joista vietän kaksi Oslossa koulutusmatkalla, alkaa vähän jo hirvittää. Mies hoitaa (???) pakkailut lasten kanssa kotona viikonloppuna, minä tulen keskiyön tienoilla sunnuntai-maanantai-yönä, ja sitten maanantaiaamuna ampaisemme matkaan. Rastiviikkojen majoitukset on varattu etukäteen, samoin alkumatkan airbnb:t ja leirintäalueet. Telttaöitä on luvassa siis niitäkin. Mukaan pitäisi mahtua ohi vilisevien vajaan 6000 kilometrin lisäksi ainakin valtavasti hienoja maisemia, 15 eri maata (tämä saattaa vielä elää paluumatkan hahmotuttua lopullisesti), nähtävyyksiä, juoksukilometrejä, leimattuja rasteja, yhdessäoloa perheen kanssa ja ilmeisesti myös jokunen hellepäivä.
Perhosia vatsassa, odotus korkealla, pienimmät eivät meinaa pysyä enää nahoissaan. En tiedä, olemmeko aivan viisaita tuon suunnitelmamme kanssa, mutta elämysten jano on riittävän suuri, että harppaamme sitä toteuttamaan. Reissukuvia on luvassa jossain kohti myös tänne blogiin, mutta myös @sporzzymama-instatililleni, #perheonmatkalla2019 Tervetuloa seuraamaan reissuamme!
Vihdoin se tuli. Kesäkuinen perjantai, jolloin auto täytettiin teltoilla, makuualustoilla, makuupusseilla, eväillä, tyynyillä, sadetakeilla ja tietysti – suunnistusvarusteilla. Jukolaan on ollut jo monena vuonna suunta meillä jo perjantaina, jotta festaritunnelmaa saa kahden yön edestä ja siitä pidettiin kiinni myös tänä vuonna. Pienet neidit sulloutuivat autoon puuhavihkoineen, esikoinen reissasi kisapaikalle isänsä kanssa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa itsekin juoksemaan ja nuorempi poika päätti jäädä mummilaan kisastudiota pitämään mukavasti sisätiloihin.
Perjantaina saapumisessa on se hyvä puoli, että auton pääsee tuomaan suht lähelle. Oli sitä telttaroudausta silti vajaan kilometrin matka, mutta lastenrattailla ja hyvällä huumorilla siitäkin selvittiin. Pelto kasvoi korkeaa heinää ja apilaa, mikä paljastui oivaksi piiloleikkipelloksi. Neitien riemulla ei ollut rajoja: ensin huikeaa peltoseikkailua keskenänsä ja sitten hihittelyä ja iltasatuja teltan tunnelmassa, pitkästä aikaa.
Neitien fiilistelyviikonloppu jatkui monipuolisessa lastenmaailmassa heti lauantaiaamuna sen auettua klo 10, jonka jälkeen siellä oltiinkin sitten pieniä taukoja lukuunottamatta iltakasiin asti. Oma huoltaja vain vaihtui välissä, kun olimme vuorotellen tahoillamme kiireisiä ja vaihdoimme läpsystä lastenmaailmavuoroja isovanhempien ja miehen kanssa.
Oma juoksuni Venlojen viestissä oli vuorossa klo 14 lauantaina, kun juoksin joukkueeni Lynx 4:n aloitusosuuden. Viime vuoden tippaletkuista oppineena söin tänä vuonna kaksi aamiaista sitä ennen, join pari litraa erilaisia nesteitä ja makoilin teltalla ennen osuuttani. Keli oli lämmin, mutta pilvinen ja sopiva juoksuun, ei mitään tuskapaahdetta, joten lähtökohdat tippaletkuttomalle kokemukselle olivat hyvät. Osuus menikin aivan loistavasti. Siitä on aikaa, kun olen vastaavaan flow-suunnistukseen päässyt, ja oli upeaa naulata rasti toisensa jälkeen aivan suoraan. Minua suorastaan hymyilytti koko matkan – paitsi ykkösrastin jälkeen, kun toinen kenkäni irtosi ja en meinannut saada sitä millään takaisin. Kokeilin jopa lähteä juoksemaan kantapää ulkona, mutta se ei sujunut. Jos olisi ollut radan loppupäässä, olisin varmasti napannut kengän käteen ja jatkanut matkaa sukkasillani, mutta nyt oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja hämäläinen maasto edessä – päätin hiulata kengän paikalleen vaikka väkisin. Puolisen minuuttia siihen meni ja jonoa painoi ohi, mutta lopulta se sujahti takaisin. Nauhojen teippaaminen on siitä typerä tapa, että niitä ei noin vain avatakaan siinä kiireessä! Matkalla autoin muutamia eksyneitä nuoria naisia, tuli niin omat hukkareissut mieleen, että huikkasin jo kauempaa, että ”mä ehdin auttaa”. Juoksukunto oli mitä oli, mutta sepä se huonossa kunnossa onkin, että turha on tehdä ainuttakaan ylimääräistä askelta tai matka kestää vielä pidempään. Nyt niitä ei tullut. Vaihtosija 133 ja ero kärkeen hiukan yli 9 minuuttia. Vaikkei joukkueellamme mitään sijoitus- tai menestystavoitteita ollut, niin oli silti mukava fiilis tehdä onnistunut juoksu juuri Venloissa. Ykösjoukkueemme aloittaja Sara (kuvassa kanssani) teki upean juoksun vaihtaen sijalla 30. ja kakkosjoukkueen aloittaja nuori Salla samoin hiukan Saran takana. Koko viestissä ykkösjengimme oli lopulta 14. ja kakkosjengi 75. Oma joukkueeni pinnisteli sekin hienosti sijalle 267 yli 1500 joukkueen joukossa.
Kisan jälkeen oli kiva viedä neidit Jukola-saunaan. Siellä oli lämmintä ja varsin tyhjät lauteet, ehkä ne sitten myöhemmin täyttyivät enemmän. Telttasauna on kyllä jo perinne. Siellä on kiva aina rupatella muiden juoksijoiden kanssa reitinvalinnoista, pummeista, joukkueen sijoista tai ihan peräti jostain suunnistukseen liittymättömästä jutusta. Rupatteluseuraa löytyy aina, ehkä se on se alastomuus, joka saa suomalaistenkin kielenkannat auki.
Olin tänäkin vuonna menossa yöksi talkootöihin viestintähommiin tekemään ruotsin käännöksiä, joten saunan jälkeen söimme päivällistä ja chillailimme teltalla ennen viimeisiä lastenmaailman leikkejä ja askarteluja. Iltapalan ja hammaspesun jälkeen mies huikkasi teltan toiselle puolelle neideille hyvät yöt, jolloin isosisko totesi, että ei täällä ole kuin yksi. 4-vuotias pikkusisko oli ottanut hatkat vessan jälkeen ja itsepäisenä tuittupäänä lähtenyt tulemaan omaa reittiä teltalle. Oma reitti on 100-senttiselle tiitiäiselle 120-senttisessä heinäpellossa mielenkiintoinen valinta. Mikäli kuulutus olisi teltta-alueelle kuulunut, olisimme kuulleet äitiä ja isää odottavasta 4-vuotiaasta kisakuulutuksen kautta, mutta koska se ei kuulunut, niin mies kirmaili pellolla sinne tänne, isosisko käveli vessareitin edestakaisin varmuuden vuoksi ja itse odotin teltalla, josko neiti tupsahtaisi sinne. Ei tupsahtanut, mutta puhelimeni soi ja seurakaverimme Marko oli infossa asioidessa nähnyt surullisen, tutunnäköisen pikkuneidin istuvan infon takapöydällä. Sinnehän se oli toimitettu, +30 000 ihmisen tapahtumassa kadonnut lapsi. Kiitos vielä hänet löytäneelle nuorelle tytölle, joka oli toimittanut infoon, infon ystävälliselle henkilökunnalle sekä tietysti työn bonganneelle Markolle. Jääräpäisyydestään huolimatta otimme prinsessan mielellämme takaisin. Seuraavat kymmenen minuuttia olikin hellyyttävää kaulasta kiinni pitämistä ja läheisyyden halua, mutta jo teltalle päästyämme se haihtui ja näin tutun pilkkeen neidin silmissä hänen kuiskattuaan isosiskolle: ”Mennäänkö vielä leikkimään vähän piilosta?” Meille ainakin neljäs kerta toden sanoi, kun tuo lapsi syntyi. Sinne yhdistyivät kaikki edeltävien kolmen yhteensä tekemät kolttoset, viattomat silmien pyöritykset, tavaroiden maahan viskelyt ja lähtöruutuun palaamiset, koska asiat pitää tehdä ITSE. Tulevaisuutta mielenkiinnolla odotellessa.
Neidit ja mies jäivät telttaan nukkumaan, kun hipsin siitä sitten media-teltalle yövuorooni. Seurasin viestiä, kirjoitin käännöksiä parin tunnin välein ja loppuyön koitin pysyä hereillä. Onneksi saatoin teltalta siirtyä välillä myös loppusuoralle kannustamaan tuttuja ja tuntemattomia, ja sainpa hurrattua maaliin kolme aamuyöllä juossutta valmennettavaanikin. Heillä nousi tossu hienosti, ja pakko kyllä ihailla myös kärkijoukkueiden juoksijoiden upeita, rullaavia askeleita. Ihan kuin eivät olisi juuri painaneet kymmentä kilometriä hämäläisessä korvessa! Yön tunnelma Jukolassa on jotain ainutlaatuista. Ensin ilta hämärtyi yöksi, joka ei Suomessa kesällä ole kovin pitkä eikä pimeä, ja sitten lähti valo taas enemmän kajastamaan. Pieni usva leijaili kisakylän yllä, kuulutus raikasi ja kannustajat taputtivat loppusuoralla. Useiden eri screenien edessä oli väkeä makuupusseissa ja tuoleilla seuraamassa kisaa ja itsekin liityin aina välillä joukkoon.
Kun sitten samoilla silmillä kirjoitin aamulla juttua voittajajoukkueesta Stora Tunasta, huomasin jossain kohti naputtaneeni tekstiä jo rivin verran silmät kiinni. Yllättävän moni kirjain oli osunut kohdilleen, mutta ei sitä ruotsiksi voinut kutsua. Parin oikolukukerran jälkeen lykkäsin tekstit maailmalle ja laahustin aamun auringossa kohti telttaa. Kello oli hieman yli kahdeksan, hellepäivä alkanut ja porukka jonotteli shortseissaan aamupalaa. Itse hytisin väsymyshorkassa, mutta oli ihana fiilis katsella yön yli uinunutta ja aamulla virkistynyttä kisakylää nyt täydessä vauhdissaan.
Mies oli teltalla takaisin nukkumassa käytyään juoksemassa kolmannen osuuden. Neidit ponnistivat saunanlämpimästä teltasta hereille, kun saavuin ja söivät isänsä kanssa aamiaisen ennen lastenmaailmavisiittiä. Sain nukkua vajaat kolme tuntia pakahduttavassa kuumuudessa – teltta ei ole hellesäälle se ideaali nukkumapaikka. Sitten verkkainen kamojen pakkaus, autolle talsiminen ja matka kohti kotia saattoi alkaa. Olo oli uupunut, mutta upea kesäfestarifiilis mielessä ja parkkikselta pois jonottaessamme pohdiskelimme jo ensi kesän reissua Napapiirille. Milloin, miten ja millä kokoonpanolla? Sillä se on varmaa, että siellä taas olemme paikalla. Vähän hotsittaisi taas itseäkin juosta tuplat, se Jukolan yökin on aina ollut niin mahtava kokemus metsästä käsin… Mutta nyt ensin loput tämän kesän mahtavat reissut purkkiin ja rastit leimaten!
En ollut aivan varma, millainen oma jaksaminen olisi Leimaus-leirin jälkimainingeissa, joten päätin ennalta varovaisesti jättää ilmoittautumatta Helsinki O-Gamesiin. Olisin varmaankin jaksanut, mutta viikonlopuksi osunut upea hellekeli sai tyytyväisen hymyn huulille tuon päätöksen seurauksena. Hellekamat niskaan ja junioreita huoltamaan!
6-vuotiaan suunnitelmia tulevaksi kisaradaksi aamupalan yhteydessä
Lauantaina saavuimme kisapaikalle puolen päivän maissa ja melko pian läksimme neidin kanssa kohti lähtöä. Matkaa sinne oli 1200m, josta osa metsäpolkua, joten ihan hetkessä emme sitä hurauttaneet. Sopivalla aika-arviolla ja reippaalla kävelyllä ehdimme sinne kuitenkin reilut kolme minuuttia ennen tytön lähtöaikaa. Emit-kortin tarkistusliuska kiinni, hyttysten hätistelyä, onnenpeukut ja tyttönen järjestäjien huomaan lähtökarsinaan valmistautumaan. Huikkasin tsempit ja muistutin keskinäisestä kisastamme, että kumpi olisi ensin maalissa.
Naureskelin lähtöpaikalta lähtiessäni, että se tulisi olemaan itselleni läpihuutojuttu. Ei olisi kannattanut… Maaliin saapuessani tajusin, että vain maailmancupin osallistujat tulevat siihen kilpailukeskuksen maaliin, yleisökisan juoksijoilla oli etäämmällä metsämaali. Mies ja juniori lähtivät siitä seurakseni, juniori paljain jaloin. Matkaa oli metsäpolkua puolisen kilometriä ja sitä taivaltaessamme ehdin pohtia parikin kertaa, että nyt taitaa kisailija ehtiä maaliin ennen kannustajia. Tällä kertaa kuitenkin reitinvalintojen tekeminen ja oikaisupohdiskelut olivat vieneet sen verran aikaa, että ehdimme juuri pari minuuttia ennen häntä maalille. Sieltä taivallus takaisin, kisakannustusta hellepellolla ja kotimatkalla virkistävä uintipulahdus ihanalla Tampajan rannalla Veikkolan kupeessa.
Sunnuntaina sovimme, että neiti lähtee lähtöön isän kanssa ja itse jäin “vahtimaan” junioria. Vahtimisen lomassa seurasin isolta screeniltä naisten maailmancupin takaa-ajoa, kannustin naisia heidän ohittaessaan kisakeskuksen ja siirryin sitten hurraamaan omalle typykälleni, joka tulla pompotteli sieltä ponnari keikkuen tyytyväisenä omaan suoritukseensa. Jokaiselle rastille oli tullut tehtyä oikaisu, mutta kaksi kertaa hän oli oikaisun jälkeen kääntynyt viitoitusta takaisinpäin ja kuluttanut melko lailla minuutteja siellä. Isoin pummi taisi tulla kyllä jo ennen lähtöä, sillä he olivat isän kanssa painaneet ensin väärään lähtöön 800m, joka tällä kertaa oli päinvastaisessa suunnassa, ja isä oli sieltä juossut neiti hartioilla toiseen lähtöön eli ensin vajaan kilometrin takaisin kisakeskukseen ja siitä 1300m typyn lähtöön. No, saipahan isäkin lenkkeilyä.
Maalissa neiti kertoi, että oli yhdessä alamäessä nilkka nyrjähtänyt ja kävimme sitä hoidattamassa ystävällisessä ensiapupisteessä. Kylmägeeliä ja sideharso saivat tytön onnelliseksi ja kun kisapalkinnoksi tuli vielä paperikassillinen karkkia, hymy oli korvissa. Karkit ovat meillä harvinaisempaa herkkua, joten pussit ovat edelleen avaamattomia ja odottavat sopivaa palkitsemishetkeä!
Kisaseurannan, ensiavun ja muun hässäköinnin yhteydessä muistin sitten, että juniorin “vahtiminen” oli käytännössä jätetty herran haltuun. Eipä siellä pellolla kauas voi eksyä, mutta sen verran vauhdikas parivaljakko syntyy juniorista ja serkkutytöstään, että koskaan ei voi olla aivan varma. Neidit kuitenkin löytyivät leirin vierestä häärimästä, ja meidän juniori imi viattoman näköisesti pillimehua. Ihmettelin siinä sitten isoon ääneen, että mistä pillimehu mahtoi olla peräisin, meillä kun ei sellaisia tänään eväänä ollut. Tyttö kohautti olkiaan ja sanoi, ettei tiedä. Vähän aikaa lypsettyäni sain serkkutytöltä tietää, että juniori oli kuulemma hakenut sen kahvion tädiltä. Tenttasimme miehen kanssa neitiä kauhistuneina ja kyllä, sieltä hän oli sen käynyt nyysimässä. Kun toruimme ja sanoimme, että kahviossa pitää aina ostoksista maksaa, tyttö katsoi meitä silmät pyöreinä ja sanoi, että eihän hän voinut, kun rahapussi oli kotona. Niinpä. Ja siellä olisi ollut yksi hoplop-poletti, olisikohan sillä irronnut mehua?
Mies talutti rikollisenalun kahvioon tyhjän pillimehupurkin kanssa pyytämään anteeksi ja maksamaan ostoksen, mutta ymmärtäväinen henkilökunta ei huolinut siitä enää maksua. Kiitoksia vaan vielä tätäkin kautta, minikriminaali on saanut asiasta huutia ja luulenpa, että seuraavalla kerralla tarjoaa edes sitä polettia maksuksi.
Keli, kiinnostavat kisaseurannat, omien lasten edesottamusten seuraaminen… Selityksiä sille, että en sunnuntainakaan startannut suunnittelemaani kuntosuunnistukseen on monia. Tekosyitä, mitäpä sitä kiertelemään. En oikeasti vain jaksanut. Leimauksen RR-ohjaajuus uuvutti minut… Se on kuulkaa se ikä. Ei näköjään pysty samalla viikolla toimimaan ohjaajana ja sporttailemaan itse viikonloppuna siihen päälle. Jukolaan on enää alle viikko… Pitääköhän levätä loputkin päivät sitä ennen, että varmasti jaksaa?
Siinäpä listalla ne Leimaus-leirit, joissa omat lapseni ovat olleet osallisina. Esikoinen aloitti kanssani Kuopiossa, seuraavana vuonna olin töiden vuoksi estynyt itse osallistumaan, mutta reipas nuori mies meni sinne yksin. Kaikissa seuraavissa olin sitten itsekin mukana. Nyt Imatralla oli vuorossa 16-vuotiaan esikoisen 10. ja todennäköisesti viimeinen leiri, ainakin leiriläisenä. Toinen poikani aloitti Vierumäeltä 2013, joten hänellä on Leimaus-uraa vielä muutama vuosi jäljellä. Tänä vuonna Imatralle, Joutsenon Kullervon ja SK Vuoksen järjestämälle leirille mukaan lähti ensimmäistä kertaa myös kolmas lapsukaiseni, 6-vuotias innokas nuori neiti. Neljäs tiitiäinen, 4-vuotias sähikäisemme, jäi vielä tänä vuonna kotiin, joten ei tässä itselle ihan vielä ole loppua näiden Leimauksien suhteen näkyvissä.
Bussimatka on alkanut!
Ja hyvä niin! Leimaukset, nuo parin tuhannen nuoren suunnistajan jokakesäiset kokoontumisajot, ovat suunnistajalapsukaisille yksi kesän ehdottomista kohokohdista. Huipputreenejä, kivoja oheisohjelmia, upeita ystäviä ja mahtava tunnelma. Sitä on itse ohjaajana, valmentajana ja vanhempana aivan sairaan siistiä saada seurata läheltä.
Sitä en kyllä millään käsitä, että mistä lapset repivät energiansa käydä myös kaikissa mahdollisissa oheisohjelmissa treenien väleissä ja silti vetää hyvällä spiritillä ne suunnistusharjoitukset. Kilsoja kertyi nytkin päivittäin mittareihin yli 30 000 ja ylittipä esikoinen yhtenä päivänä 50 000 askeleen maagisen rajan. Omat jalat huusivat hoosiannaa jo toisena päivänä, vaikka tallustelin mukana nuorimpien eli RR-ryhmäläisten kanssa eivätkä reitit olleet erityisen pitkiä tai raskaita. Sen sijaan ne painettiin melkoisella intervalliasenteella alusta loppuun, sillä huolellisen suunnitelman jälkeen rastivälin toteutus oli yleensä melkoista kiihdyttelyä.
6-vuotiaani jännitti reissua etukäteen kovasti, olihan kyseessä ensimmäinen leiri ja Imatralle huristeltiin vieläpä bussilla kotoa Kirkkonummelta. Kun olimme päässeet perille ja vieneet tavarat huoneeseen, kävimme huonekavereiden kanssa lounaalla ja sitten kurkkimassa leiritarjontaa, jonka jälkeen suuntasimme ekaan treeniin. Sitten uudet huoneystävykset kävivät taiteilemassa banderolleja ja siitä se sitten lähti. Illalla ovi kävi, neidit huikkasivat meille äideille heipat ja painuivat oheisohjelmiinsa keskenään. Ehdimme vain aina pikaisesti ilmoitella aikatauluista ja tapaamispaikoista. Leirille ilmoittautuessamme olin vielä siinä uskossa, että pääsisin pitkästä aikaa olemaan läheisesti leiritunnelmissa oman pikkuiseni kanssa, pojat kun ovat jo vuosia menneet niin itsenäisesti ja äitiä on tarvittu lähinnä lompakoksi – tänä vuonna ei enää sitäkään. En olisi millään uskonut, että niitä läheisiä hetkiä neidin kanssa kestääkin vain vajaan päivän! Totta kai saimme silti treenata, syödä, nukkua ja kylpylöidä yhdessä, eli ei minua sentään ihan yli laidan heitetty, mutta kauhea miten nopeasti ne hyppäävät lähes omilleen!
Monen vuoden tauon jälkeen oli kiinnostavaa palata takaisin RR-ryhmän touhuja katselemaan. Olihan siellä erilaista vilskettä kuin isommilla! Siinä missä isompien kanssa olemme ohjaajina perässäjuosseet ja hioneet nuorten suunnistustekniikkaa eri osa-alueilla sekä aiheuttaneet paineita tuomalla ulkoisia häiriötekijöitä suunnistussuoritukseen, pienten kanssa tutkittiin polkujen risteyksiä, havainnoitiin eläinten jätöksiä ja kikatettiin milloin millekin ja suunnistusmielessä lähinnä käännettiin karttaa oikein päin sekä havainnoitiin polkujen risteyksiä ja uusia karttamerkkejä. Homma oli ihan hallinnassa itselläni aina silloin, kun emme joutuneet hyttysparvien hyökkäyksen kohteeksi – silloin olin vahvasti hoputtajan roolissa ja muurahaisten elämän tutkiminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mutta helteen helliessä ja hyttysten pysytellessä poissa meillä oli rattoisaa ja palkitsevaa yhdessä! Kerran kävin kirmailemassa isompien nuorten perässä käyräkartalla ja hyvää vauhtia pitivätkin. Siinä sai itselleenkin oivan treenin – ja jokusen hengähdyshetken nuorten pyöräytellessä pieniä ja isompia pummejaan ruskea-valkoisella kartalla. Myös suoritusten analyysissä oli sitten isojen ja pienten välillä eroja kuin yöllä ja päivällä, mutta niinhän sen kuuluu ollakin. On ihana saada seurata läheltä heidän kehityskaartaan – osa nyt mainioita pohdiskeluja tehneistä nuorista taitureista oli ihan muutamia vuosia sitten RR-ryhmässä ihmettelemässä muurahaisten toimintaa.
Iltaisin ei tarvinnut unta odotella. Luulenpa, että pienimmillä uni oli tullut jo ennen kuin pää osui tyynyyn… Leiridisco oli 6-vuotiaalle upea uusi kokemus, ja isälle lähetetystä kuvasta neidistä discoasussaan tuli vastaukseksi pientä huolestunutta mutinaa. Kävin kurkkaamassa myös isojen discon ovella, ja vaikka juuri silloin soineen biisin sanasto saikin korvat kuumottamaan, se yhteisöllisyys ja satojen nuorten yhteistanssi oli henkeäsalpaavan upeaa. He todellakin ovat ystäviä keskenään yli seurarajojen, Leimaus- tai muilta leireiltä jo vuosien takaa.
Kotimatkalla oli väsyneitä, mutta tyytyväisiä leiriläisiä bussi tupaten täynnä. Taisi tulla kaikilta muilta ilmoitus lähteä mukaan myös ensi vuonna paitsi 16-vuotiailta. Heiltä tuli vain haikea huokaus.
