2010, Kuopio
2011, Pohja
2012, Sotkamo
2013, Vierumäki
2014, Rovaniemi
2015, Savonlinna
2016, Ikaalinen
2017, Kuortane
2018, Lohja
2019, Imatra
Siinäpä listalla ne Leimaus-leirit, joissa omat lapseni ovat olleet osallisina. Esikoinen aloitti kanssani Kuopiossa, seuraavana vuonna olin töiden vuoksi estynyt itse osallistumaan, mutta reipas nuori mies meni sinne yksin. Kaikissa seuraavissa olin sitten itsekin mukana. Nyt Imatralla oli vuorossa 16-vuotiaan esikoisen 10. ja todennäköisesti viimeinen leiri, ainakin leiriläisenä. Toinen poikani aloitti Vierumäeltä 2013, joten hänellä on Leimaus-uraa vielä muutama vuosi jäljellä. Tänä vuonna Imatralle, Joutsenon Kullervon ja SK Vuoksen järjestämälle leirille mukaan lähti ensimmäistä kertaa myös kolmas lapsukaiseni, 6-vuotias innokas nuori neiti. Neljäs tiitiäinen, 4-vuotias sähikäisemme, jäi vielä tänä vuonna kotiin, joten ei tässä itselle ihan vielä ole loppua näiden Leimauksien suhteen näkyvissä.
Ja hyvä niin! Leimaukset, nuo parin tuhannen nuoren suunnistajan jokakesäiset kokoontumisajot, ovat suunnistajalapsukaisille yksi kesän ehdottomista kohokohdista. Huipputreenejä, kivoja oheisohjelmia, upeita ystäviä ja mahtava tunnelma. Sitä on itse ohjaajana, valmentajana ja vanhempana aivan sairaan siistiä saada seurata läheltä.
Sitä en kyllä millään käsitä, että mistä lapset repivät energiansa käydä myös kaikissa mahdollisissa oheisohjelmissa treenien väleissä ja silti vetää hyvällä spiritillä ne suunnistusharjoitukset. Kilsoja kertyi nytkin päivittäin mittareihin yli 30 000 ja ylittipä esikoinen yhtenä päivänä 50 000 askeleen maagisen rajan. Omat jalat huusivat hoosiannaa jo toisena päivänä, vaikka tallustelin mukana nuorimpien eli RR-ryhmäläisten kanssa eivätkä reitit olleet erityisen pitkiä tai raskaita. Sen sijaan ne painettiin melkoisella intervalliasenteella alusta loppuun, sillä huolellisen suunnitelman jälkeen rastivälin toteutus oli yleensä melkoista kiihdyttelyä.
6-vuotiaani jännitti reissua etukäteen kovasti, olihan kyseessä ensimmäinen leiri ja Imatralle huristeltiin vieläpä bussilla kotoa Kirkkonummelta. Kun olimme päässeet perille ja vieneet tavarat huoneeseen, kävimme huonekavereiden kanssa lounaalla ja sitten kurkkimassa leiritarjontaa, jonka jälkeen suuntasimme ekaan treeniin. Sitten uudet huoneystävykset kävivät taiteilemassa banderolleja ja siitä se sitten lähti. Illalla ovi kävi, neidit huikkasivat meille äideille heipat ja painuivat oheisohjelmiinsa keskenään. Ehdimme vain aina pikaisesti ilmoitella aikatauluista ja tapaamispaikoista. Leirille ilmoittautuessamme olin vielä siinä uskossa, että pääsisin pitkästä aikaa olemaan läheisesti leiritunnelmissa oman pikkuiseni kanssa, pojat kun ovat jo vuosia menneet niin itsenäisesti ja äitiä on tarvittu lähinnä lompakoksi – tänä vuonna ei enää sitäkään. En olisi millään uskonut, että niitä läheisiä hetkiä neidin kanssa kestääkin vain vajaan päivän! Totta kai saimme silti treenata, syödä, nukkua ja kylpylöidä yhdessä, eli ei minua sentään ihan yli laidan heitetty, mutta kauhea miten nopeasti ne hyppäävät lähes omilleen!
Monen vuoden tauon jälkeen oli kiinnostavaa palata takaisin RR-ryhmän touhuja katselemaan. Olihan siellä erilaista vilskettä kuin isommilla! Siinä missä isompien kanssa olemme ohjaajina perässäjuosseet ja hioneet nuorten suunnistustekniikkaa eri osa-alueilla sekä aiheuttaneet paineita tuomalla ulkoisia häiriötekijöitä suunnistussuoritukseen, pienten kanssa tutkittiin polkujen risteyksiä, havainnoitiin eläinten jätöksiä ja kikatettiin milloin millekin ja suunnistusmielessä lähinnä käännettiin karttaa oikein päin sekä havainnoitiin polkujen risteyksiä ja uusia karttamerkkejä. Homma oli ihan hallinnassa itselläni aina silloin, kun emme joutuneet hyttysparvien hyökkäyksen kohteeksi – silloin olin vahvasti hoputtajan roolissa ja muurahaisten elämän tutkiminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mutta helteen helliessä ja hyttysten pysytellessä poissa meillä oli rattoisaa ja palkitsevaa yhdessä! Kerran kävin kirmailemassa isompien nuorten perässä käyräkartalla ja hyvää vauhtia pitivätkin. Siinä sai itselleenkin oivan treenin – ja jokusen hengähdyshetken nuorten pyöräytellessä pieniä ja isompia pummejaan ruskea-valkoisella kartalla. Myös suoritusten analyysissä oli sitten isojen ja pienten välillä eroja kuin yöllä ja päivällä, mutta niinhän sen kuuluu ollakin. On ihana saada seurata läheltä heidän kehityskaartaan – osa nyt mainioita pohdiskeluja tehneistä nuorista taitureista oli ihan muutamia vuosia sitten RR-ryhmässä ihmettelemässä muurahaisten toimintaa.
Iltaisin ei tarvinnut unta odotella. Luulenpa, että pienimmillä uni oli tullut jo ennen kuin pää osui tyynyyn… Leiridisco oli 6-vuotiaalle upea uusi kokemus, ja isälle lähetetystä kuvasta neidistä discoasussaan tuli vastaukseksi pientä huolestunutta mutinaa. Kävin kurkkaamassa myös isojen discon ovella, ja vaikka juuri silloin soineen biisin sanasto saikin korvat kuumottamaan, se yhteisöllisyys ja satojen nuorten yhteistanssi oli henkeäsalpaavan upeaa. He todellakin ovat ystäviä keskenään yli seurarajojen, Leimaus- tai muilta leireiltä jo vuosien takaa.
Kotimatkalla oli väsyneitä, mutta tyytyväisiä leiriläisiä bussi tupaten täynnä. Taisi tulla kaikilta muilta ilmoitus lähteä mukaan myös ensi vuonna paitsi 16-vuotiailta. Heiltä tuli vain haikea huokaus.
