En ollut aivan varma, millainen oma jaksaminen olisi Leimaus-leirin jälkimainingeissa, joten päätin ennalta varovaisesti jättää ilmoittautumatta Helsinki O-Gamesiin. Olisin varmaankin jaksanut, mutta viikonlopuksi osunut upea hellekeli sai tyytyväisen hymyn huulille tuon päätöksen seurauksena. Hellekamat niskaan ja junioreita huoltamaan!
Lauantaina saavuimme kisapaikalle puolen päivän maissa ja melko pian läksimme neidin kanssa kohti lähtöä. Matkaa sinne oli 1200m, josta osa metsäpolkua, joten ihan hetkessä emme sitä hurauttaneet. Sopivalla aika-arviolla ja reippaalla kävelyllä ehdimme sinne kuitenkin reilut kolme minuuttia ennen tytön lähtöaikaa. Emit-kortin tarkistusliuska kiinni, hyttysten hätistelyä, onnenpeukut ja tyttönen järjestäjien huomaan lähtökarsinaan valmistautumaan. Huikkasin tsempit ja muistutin keskinäisestä kisastamme, että kumpi olisi ensin maalissa.
Naureskelin lähtöpaikalta lähtiessäni, että se tulisi olemaan itselleni läpihuutojuttu. Ei olisi kannattanut… Maaliin saapuessani tajusin, että vain maailmancupin osallistujat tulevat siihen kilpailukeskuksen maaliin, yleisökisan juoksijoilla oli etäämmällä metsämaali. Mies ja juniori lähtivät siitä seurakseni, juniori paljain jaloin. Matkaa oli metsäpolkua puolisen kilometriä ja sitä taivaltaessamme ehdin pohtia parikin kertaa, että nyt taitaa kisailija ehtiä maaliin ennen kannustajia. Tällä kertaa kuitenkin reitinvalintojen tekeminen ja oikaisupohdiskelut olivat vieneet sen verran aikaa, että ehdimme juuri pari minuuttia ennen häntä maalille. Sieltä taivallus takaisin, kisakannustusta hellepellolla ja kotimatkalla virkistävä uintipulahdus ihanalla Tampajan rannalla Veikkolan kupeessa.
Sunnuntaina sovimme, että neiti lähtee lähtöön isän kanssa ja itse jäin “vahtimaan” junioria. Vahtimisen lomassa seurasin isolta screeniltä naisten maailmancupin takaa-ajoa, kannustin naisia heidän ohittaessaan kisakeskuksen ja siirryin sitten hurraamaan omalle typykälleni, joka tulla pompotteli sieltä ponnari keikkuen tyytyväisenä omaan suoritukseensa. Jokaiselle rastille oli tullut tehtyä oikaisu, mutta kaksi kertaa hän oli oikaisun jälkeen kääntynyt viitoitusta takaisinpäin ja kuluttanut melko lailla minuutteja siellä. Isoin pummi taisi tulla kyllä jo ennen lähtöä, sillä he olivat isän kanssa painaneet ensin väärään lähtöön 800m, joka tällä kertaa oli päinvastaisessa suunnassa, ja isä oli sieltä juossut neiti hartioilla toiseen lähtöön eli ensin vajaan kilometrin takaisin kisakeskukseen ja siitä 1300m typyn lähtöön. No, saipahan isäkin lenkkeilyä.
Maalissa neiti kertoi, että oli yhdessä alamäessä nilkka nyrjähtänyt ja kävimme sitä hoidattamassa ystävällisessä ensiapupisteessä. Kylmägeeliä ja sideharso saivat tytön onnelliseksi ja kun kisapalkinnoksi tuli vielä paperikassillinen karkkia, hymy oli korvissa. Karkit ovat meillä harvinaisempaa herkkua, joten pussit ovat edelleen avaamattomia ja odottavat sopivaa palkitsemishetkeä!
Kisaseurannan, ensiavun ja muun hässäköinnin yhteydessä muistin sitten, että juniorin “vahtiminen” oli käytännössä jätetty herran haltuun. Eipä siellä pellolla kauas voi eksyä, mutta sen verran vauhdikas parivaljakko syntyy juniorista ja serkkutytöstään, että koskaan ei voi olla aivan varma. Neidit kuitenkin löytyivät leirin vierestä häärimästä, ja meidän juniori imi viattoman näköisesti pillimehua. Ihmettelin siinä sitten isoon ääneen, että mistä pillimehu mahtoi olla peräisin, meillä kun ei sellaisia tänään eväänä ollut. Tyttö kohautti olkiaan ja sanoi, ettei tiedä. Vähän aikaa lypsettyäni sain serkkutytöltä tietää, että juniori oli kuulemma hakenut sen kahvion tädiltä. Tenttasimme miehen kanssa neitiä kauhistuneina ja kyllä, sieltä hän oli sen käynyt nyysimässä. Kun toruimme ja sanoimme, että kahviossa pitää aina ostoksista maksaa, tyttö katsoi meitä silmät pyöreinä ja sanoi, että eihän hän voinut, kun rahapussi oli kotona. Niinpä. Ja siellä olisi ollut yksi hoplop-poletti, olisikohan sillä irronnut mehua?
Mies talutti rikollisenalun kahvioon tyhjän pillimehupurkin kanssa pyytämään anteeksi ja maksamaan ostoksen, mutta ymmärtäväinen henkilökunta ei huolinut siitä enää maksua. Kiitoksia vaan vielä tätäkin kautta, minikriminaali on saanut asiasta huutia ja luulenpa, että seuraavalla kerralla tarjoaa edes sitä polettia maksuksi.
Keli, kiinnostavat kisaseurannat, omien lasten edesottamusten seuraaminen… Selityksiä sille, että en sunnuntainakaan startannut suunnittelemaani kuntosuunnistukseen on monia. Tekosyitä, mitäpä sitä kiertelemään. En oikeasti vain jaksanut. Leimauksen RR-ohjaajuus uuvutti minut… Se on kuulkaa se ikä. Ei näköjään pysty samalla viikolla toimimaan ohjaajana ja sporttailemaan itse viikonloppuna siihen päälle. Jukolaan on enää alle viikko… Pitääköhän levätä loputkin päivät sitä ennen, että varmasti jaksaa?