Ei kesää ilman Jukolan viestiä

Vihdoin se tuli. Kesäkuinen perjantai, jolloin auto täytettiin teltoilla, makuualustoilla, makuupusseilla, eväillä, tyynyillä, sadetakeilla ja tietysti – suunnistusvarusteilla. Jukolaan on ollut jo monena vuonna suunta meillä jo perjantaina, jotta festaritunnelmaa saa kahden yön edestä ja siitä pidettiin kiinni myös tänä vuonna. Pienet neidit sulloutuivat autoon puuhavihkoineen, esikoinen reissasi kisapaikalle isänsä kanssa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa itsekin juoksemaan ja nuorempi poika päätti jäädä mummilaan kisastudiota pitämään mukavasti sisätiloihin.

Perjantaina saapumisessa on se hyvä puoli, että auton pääsee tuomaan suht lähelle. Oli sitä telttaroudausta silti vajaan kilometrin matka, mutta lastenrattailla ja hyvällä huumorilla siitäkin selvittiin. Pelto kasvoi korkeaa heinää ja apilaa, mikä paljastui oivaksi piiloleikkipelloksi. Neitien riemulla ei ollut rajoja: ensin huikeaa peltoseikkailua keskenänsä ja sitten hihittelyä ja iltasatuja teltan tunnelmassa, pitkästä aikaa.

Neitien fiilistelyviikonloppu jatkui monipuolisessa lastenmaailmassa heti lauantaiaamuna sen auettua klo 10, jonka jälkeen siellä oltiinkin sitten pieniä taukoja lukuunottamatta iltakasiin asti. Oma huoltaja vain vaihtui välissä, kun olimme vuorotellen tahoillamme kiireisiä ja vaihdoimme läpsystä lastenmaailmavuoroja isovanhempien ja miehen kanssa.

Oma juoksuni Venlojen viestissä oli vuorossa klo 14 lauantaina, kun juoksin joukkueeni Lynx 4:n aloitusosuuden. Viime vuoden tippaletkuista oppineena söin tänä vuonna kaksi aamiaista sitä ennen, join pari litraa erilaisia nesteitä ja makoilin teltalla ennen osuuttani. Keli oli lämmin, mutta pilvinen ja sopiva juoksuun, ei mitään tuskapaahdetta, joten lähtökohdat tippaletkuttomalle kokemukselle olivat hyvät. Osuus menikin aivan loistavasti. Siitä on aikaa, kun olen vastaavaan flow-suunnistukseen päässyt, ja oli upeaa naulata rasti toisensa jälkeen aivan suoraan. Minua suorastaan hymyilytti koko matkan – paitsi ykkösrastin jälkeen, kun toinen kenkäni irtosi ja en meinannut saada sitä millään takaisin. Kokeilin jopa lähteä juoksemaan kantapää ulkona, mutta se ei sujunut. Jos olisi ollut radan loppupäässä, olisin varmasti napannut kengän käteen ja jatkanut matkaa sukkasillani, mutta nyt oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja hämäläinen maasto edessä – päätin hiulata kengän paikalleen vaikka väkisin. Puolisen minuuttia siihen meni ja jonoa painoi ohi, mutta lopulta se sujahti takaisin. Nauhojen teippaaminen on siitä typerä tapa, että niitä ei noin vain avatakaan siinä kiireessä! Matkalla autoin muutamia eksyneitä nuoria naisia, tuli niin omat hukkareissut mieleen, että huikkasin jo kauempaa, että ”mä ehdin auttaa”. Juoksukunto oli mitä oli, mutta sepä se huonossa kunnossa onkin, että turha on tehdä ainuttakaan ylimääräistä askelta tai matka kestää vielä pidempään. Nyt niitä ei tullut. Vaihtosija 133 ja ero kärkeen hiukan yli 9 minuuttia. Vaikkei joukkueellamme mitään sijoitus- tai menestystavoitteita ollut, niin oli silti mukava fiilis tehdä onnistunut juoksu juuri Venloissa. Ykösjoukkueemme aloittaja Sara (kuvassa kanssani) teki upean juoksun vaihtaen sijalla 30. ja kakkosjoukkueen aloittaja nuori Salla samoin hiukan Saran takana. Koko viestissä ykkösjengimme oli lopulta 14. ja kakkosjengi 75. Oma joukkueeni pinnisteli sekin hienosti sijalle 267 yli 1500 joukkueen joukossa.

Kisan jälkeen oli kiva viedä neidit Jukola-saunaan. Siellä oli lämmintä ja varsin tyhjät lauteet, ehkä ne sitten myöhemmin täyttyivät enemmän. Telttasauna on kyllä jo perinne. Siellä on kiva aina rupatella muiden juoksijoiden kanssa reitinvalinnoista, pummeista, joukkueen sijoista tai ihan peräti jostain suunnistukseen liittymättömästä jutusta. Rupatteluseuraa löytyy aina, ehkä se on se alastomuus, joka saa suomalaistenkin kielenkannat auki.

Olin tänäkin vuonna menossa yöksi talkootöihin viestintähommiin tekemään ruotsin käännöksiä, joten saunan jälkeen söimme päivällistä ja chillailimme teltalla ennen viimeisiä lastenmaailman leikkejä ja askarteluja. Iltapalan ja hammaspesun jälkeen mies huikkasi teltan toiselle puolelle neideille hyvät yöt, jolloin isosisko totesi, että ei täällä ole kuin yksi. 4-vuotias pikkusisko oli ottanut hatkat vessan jälkeen ja itsepäisenä tuittupäänä lähtenyt tulemaan omaa reittiä teltalle. Oma reitti on 100-senttiselle tiitiäiselle 120-senttisessä heinäpellossa mielenkiintoinen valinta. Mikäli kuulutus olisi teltta-alueelle kuulunut, olisimme kuulleet äitiä ja isää odottavasta 4-vuotiaasta kisakuulutuksen kautta, mutta koska se ei kuulunut, niin mies kirmaili pellolla sinne tänne, isosisko käveli vessareitin edestakaisin varmuuden vuoksi ja itse odotin teltalla, josko neiti tupsahtaisi sinne. Ei tupsahtanut, mutta puhelimeni soi ja seurakaverimme Marko oli infossa asioidessa nähnyt surullisen, tutunnäköisen pikkuneidin istuvan infon takapöydällä. Sinnehän se oli toimitettu, +30 000 ihmisen tapahtumassa kadonnut lapsi. Kiitos vielä hänet löytäneelle nuorelle tytölle, joka oli toimittanut infoon, infon ystävälliselle henkilökunnalle sekä tietysti työn bonganneelle Markolle. Jääräpäisyydestään huolimatta otimme prinsessan mielellämme takaisin. Seuraavat kymmenen minuuttia olikin hellyyttävää kaulasta kiinni pitämistä ja läheisyyden halua, mutta jo teltalle päästyämme se haihtui ja näin tutun pilkkeen neidin silmissä hänen kuiskattuaan isosiskolle: ”Mennäänkö vielä leikkimään vähän piilosta?” Meille ainakin neljäs kerta toden sanoi, kun tuo lapsi syntyi. Sinne yhdistyivät kaikki edeltävien kolmen yhteensä tekemät kolttoset, viattomat silmien pyöritykset, tavaroiden maahan viskelyt ja lähtöruutuun palaamiset, koska asiat pitää tehdä ITSE. Tulevaisuutta mielenkiinnolla odotellessa.

Neidit ja mies jäivät telttaan nukkumaan, kun hipsin siitä sitten media-teltalle yövuorooni. Seurasin viestiä, kirjoitin käännöksiä parin tunnin välein ja loppuyön koitin pysyä hereillä. Onneksi saatoin teltalta siirtyä välillä myös loppusuoralle kannustamaan tuttuja ja tuntemattomia, ja sainpa hurrattua maaliin kolme aamuyöllä juossutta valmennettavaanikin. Heillä nousi tossu hienosti, ja pakko kyllä ihailla myös kärkijoukkueiden juoksijoiden upeita, rullaavia askeleita. Ihan kuin eivät olisi juuri painaneet kymmentä kilometriä hämäläisessä korvessa! Yön tunnelma Jukolassa on jotain ainutlaatuista. Ensin ilta hämärtyi yöksi, joka ei Suomessa kesällä ole kovin pitkä eikä pimeä, ja sitten lähti valo taas enemmän kajastamaan. Pieni usva leijaili kisakylän yllä, kuulutus raikasi ja kannustajat taputtivat loppusuoralla. Useiden eri screenien edessä oli väkeä makuupusseissa ja tuoleilla seuraamassa kisaa ja itsekin liityin aina välillä joukkoon.

Kun sitten samoilla silmillä kirjoitin aamulla juttua voittajajoukkueesta Stora Tunasta, huomasin jossain kohti naputtaneeni tekstiä jo rivin verran silmät kiinni. Yllättävän moni kirjain oli osunut kohdilleen, mutta ei sitä ruotsiksi voinut kutsua. Parin oikolukukerran jälkeen lykkäsin tekstit maailmalle ja laahustin aamun auringossa kohti telttaa. Kello oli hieman yli kahdeksan, hellepäivä alkanut ja porukka jonotteli shortseissaan aamupalaa. Itse hytisin väsymyshorkassa, mutta oli ihana fiilis katsella yön yli uinunutta ja aamulla virkistynyttä kisakylää nyt täydessä vauhdissaan.

Mies oli teltalla takaisin nukkumassa käytyään juoksemassa kolmannen osuuden. Neidit ponnistivat saunanlämpimästä teltasta hereille, kun saavuin ja söivät isänsä kanssa aamiaisen ennen lastenmaailmavisiittiä. Sain nukkua vajaat kolme tuntia pakahduttavassa kuumuudessa – teltta ei ole hellesäälle se ideaali nukkumapaikka. Sitten verkkainen kamojen pakkaus, autolle talsiminen ja matka kohti kotia saattoi alkaa. Olo oli uupunut, mutta upea kesäfestarifiilis mielessä ja parkkikselta pois jonottaessamme pohdiskelimme jo ensi kesän reissua Napapiirille. Milloin, miten ja millä kokoonpanolla? Sillä se on varmaa, että siellä taas olemme paikalla. Vähän hotsittaisi taas itseäkin juosta tuplat, se Jukolan yökin on aina ollut niin mahtava kokemus metsästä käsin… Mutta nyt ensin loput tämän kesän mahtavat reissut purkkiin ja rastit leimaten!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.