heinäkuu 2019 - #mutsisuunnistaa

Ylös ja alas ja ympäri

Kun sen ensimmäisen päivän olin ryssinyt oikein perusteellisemman kaavan mukaan, oli Oocupin jatkopäiviin asteltava nöyrääkin nöyremmin.

Sain koottua itseni, erityisesti kahteen seuraavaan päivään. Pudotin vauhtia – hah, eipä sitä juuri vauhdiksi voinut kyllä kutsuakaan. Puhuin itselleni ääneen metsässä ja tarvittaessa etenin pikkutarkasti näpräten rastin läheisyydessä. Liput löytyivät ja 6 minuutin tappioasema kokonaiskilpailussa kääntyi lähemmäs puolen tunnin johtoa. Jos sillä nyt oli mitään merkitystä.

Neljännessä kisassa pyöräytin nilkkani alkumatkasta, jonka jälkeen löin nilkan sisäosan kiveen. En halunnut keskeyttää, kun sillä kuitenkin pystyi jotenkuten hölkkäämään. Rastit sen sijaan eivät ihan puhtaasti löytyneet, sillä varoin askeliani ja keskityin liikaa jalkaan. Selvisin kuitenkin maaliin.

Kisakeskuksen ambulanssisedältä sain elämäni koomisimman ensiapukokemuksen. Ensinnäkään en päässyt missään kohti istumaan, vaan seisoin yhdellä jalalla ambulanssin vieressä sedän hoitaessa ilmassa pitämääni jalkaa. Kovakourainen putsaus ja antibioottivoidetta. Samaan syssyyn käskettiin irrottamaan myös kantapään compeedit, jotka olin vielä ajatellut pitäväni vikan kisan yli. Mutta sekään ei riittänyt! Olin ilmeisesti tullut kokovartalohoitoon – yhdellä jalalla edelleen seisten – sillä setä rupesi tutkimaan luomiani ja ehdotti kasvojeni luomien poistamista. Ei juuri siinä ja nyt, mutta kuulemma kannattaisi. Selitti eri vaihtoehtoja ja lopulta myös kynämenetelmän, jonka tunnistin jossain kohtaa syylänpoistoehdotukseksi. Hän ei niellyt luomi-selitystäni,vaan vakuutti niiden olevan syyliä. Olen siis tietämättäni kulkenut naama syylillä koko ikäni! Nauruun tikahtumaisillani kiitin hoidosta ja ohjeista ja nilkutin Joonan ja tavaroidemme luokse. Nyrjähtänyt ja turvonnut nilkkani ei ollut saanut apua, mutta onneksi kasvokirurgiasta sain paljon lisätietoa.

Vikana päivänä meitä piristettiin kunnon metsärallilla. Koukin rasteja aivan hervottomasti, mittakaavan muutos ja äkillinen mikrosprinttailu eivät jotenkin ehtineet ajatuksiini mukaan. Sain kuitenkin oikeat leimat si-tikkuuni ja rastiviikon voitosta oliiviöljyä kotiinviemisiksi. Mitali päätyi tyttären kaulaan, sillä hänkin voitti sarjansa. Saattajasarjassa ei kuitenkaan annettu palkintoja, joten kiva kun näin pystyin toista ilahduttamaan. Esikoinen tempaisi itsensä tasaisella työllä pronssille kovatasoisessa sarjassaan, vielä viimeisenä päivänäkin pääsi nousemaan pykälän sijoituksissa. 13-vuotiaani ja mieheni selvittivät hekin viikkonsa hyväksytysti, vaikka aivan kärkosijoja eivät tällä kertaa hätyytelleetkään. Oppia kerryttämässä, kuten me kaikki!

Oocup oli jälleen kerran hyvin järjestetty, kelit suosivat täälläkin ja maastot toivat uutta ihmeteltävää. Slovenia on muutenkin aivan ihana. Tykkäsimme vuoristoteistä, idyllisestä maalaismajoituksestamme, ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikeastaan kaikesta siellä kokemastamme. Sinne suuntaamme takuulla toistekin. Ohessa vähän kuvatunnelmia Slovenian-viikoltamme. Lomaa parhaimmillaan!

Nöyränä jatkoon

Ei se tämäkään mutsi aina telkkänä pönttöön niitä rasteja nakuta. Yleensä puhutaan kuitenkin parista-muutamasta minuutista, joita virheisiin on kulunut. Tänään ei. Puhutaan kymmenistä, lopulta ehkä lähemmäs puolesta tunnista kuin kahdestakymmenestä minuutista. Pakko myöntää, että sapettaa.

Missä meni pieleen? Lähtökohtaisesti varmaan jo asenteessa. Suunnistus on ollut jo vuosia vahvuuteni tässä lajissa, ei juoksu. Virheet ovat viime vuosina olleet pieniä, suunnitelmat, rastinotot ja lähtösuunnat toimineet. Reitinvalinta ja pitkät rastivälit eivät kuulu lemppareihini, mutta 14 rastia/4,0km sen sijaan kyllä. Mallisuunnistus oli kiva, virheettömän suorituksen jälkeen oli helppo hymyillä ja lähdin itsevarmana matkaan.

Paketti hajosi oikeastaan jo ennen k-pistettä. Se oli – arvatenkin – tiellä, jota kartassani ei tietenkään ollut, poluttomassa ultimate-sarjassa kun olin. Jatkoin suunnasta välittämättä tiellä, ja päätin kiertää mäkeä. Nousin ihan oikein lopulta kohti rastia, mutta lippu ei osunut silmiini ja seisoin valehtelematta parisen minuuttia paikoillani ihan rastin lähellä miettimässä sijaintiani. Onneksi välillä myös tähyilin, ja yksi katse osui lippuun. Sain varmuutta ja kolmoselle meni suunnitellusti.

Nelonen oli tulosta rastinoton hätäilystä. Tulin aivan suoraan, mutta juuri ennen rastia loppui usko. Näin pienen kivikikkareen, ja naurahdin itsekseni, että eiköhän se ole tuon takana, kun nyt lähden muualle. Kyllä, siellä se lopulta oli. Äärettömältä tuntuneen lähes 10 minuutin hakemisen jälkeen. Jyrkänne oli suunnilleen minua vyötäröön, rasti hiukan siellä kolossa. Oma moka, eli todellakin vain ja ainoastaan peiliinkatsomisen paikka.

Entäpä kutoselle ja seiskalle? Kompassi, nainen, KOMPASSI! En käyttänyt sitä, ja sen jälkeen samaistin supat. Rangaistuksena vielä lisää ylimääräisiä metrejä jaloille. Seiskalla kiehuin jo 32 asteen ulkolämpötilan lisäksi raivosta ja kivahdin itselleni, että nyt otat homman haltuun. Sain rauhoitettua, ja etenin suunnitellusti 14:lle asti. Sitten kardinaalimunaus. Katastrofi. Emämoka. Paketti hajosi aivan totaalisesti.

Nousin mäen reunaa (tietä, jota ei kartassani siis ollut), jatkoin notkoon (tietä edelleen). Näin aukon, siellä kukkulalla rastin ja rupesin lukemaan seuraavaa väliä samalla kun lähestyin kukkulaa. Tulin rastille, joka ei yllätyksekseni ollutkaan kukkulalla vaan polun mutkassa, eikä koodi tietenkään täsmännyt. En hätääntynyt, olinhan keltaisella aukolla ja ”tiesin missä olin”. Vajaat 10 minuuttia myöhemmin, kun olin käynyt polkurastilla noin kahdeksan kertaa ja lähtenyt seitsemään eri suuntaan siitä, hajottanut reiteni nokkosiin ja miettinyt, miksei kukaan muu ole vielä tehnyt tänne uraa, tajusin, että rasti EI ole siellä. Uria ei ole, koska siellä nokkospensaikossa EI ole rasteja. Ainuttakaan. Nada. Ei myöskään sitä omaani.

Kun lopulta sain leiman sportidentiini, ampaisin happamana alamäkeen. Sinne päin roiskiminen ei riittänyt edes loppurasteille. Sain sinnekin pyöräytettyä yli 3 minuuttia ylimääräistä ihan vain siksi, kun makkarasta oli viimeistään nokkosissa hävinnyt maku. Jos se 32 astetta ei vielä savunnut päästäni radan puolivälissä, maalissa reidet paukamilla ja kantapäät rakoilla noin 25 minuutin pummien jälkeen voin kertoa, että savua tuli.

Tuijotin karttaani ja mietin virheitäni. Pohdin, miten millään jaksan jatkaa tästä rastiviikkoa. Vaikkei kisaaminen niin totista ole, kisaamassa täällä kuitenkin ollaan. Sitten mietin kaikkea sitä, mitä aina omille valmennettavilleni sanon. Päätin purra hammasta ja astua huomiselle starttiviivalle nöyränä. Tarvittaessa crocseissa, jos kantapäät eivät hellitä. Silloin varmaan ainakin tulisi mentyä riittävän iisisti. Tulostaululle vilkaistuani hämmästyin kahta kauheammin. Olin hävinnyt sarjani päivän nopeimmalle ”vain” 6 minuuttia. Ovat siellä muutkin loistaneet, näköjään. Kotimatkan virkistävä uinti, kylmä lasillinen Chardonnayta ja nyt illemmalla tälle katastrofille saan jo pienen hymynkareen kaivettua, pään puistelun kylkiäisenä.

Tämä teksti kuvineen ja reittipiirroksineen on erityisesti teille, rakkaat valmennettavani. Minäkään en elä näköjään niin kuin opetan, mutta aina tulee uusia mahdollisuuksia, kuten rakas ystäväni Matleena lohdutti. Ensimmäinen niistä on huomenna. Nollaus näistä ja puhtaalta pöydältä – muutenhan tässäkään lajissa ei olisi hitusintakaan järkeä.

Sloveniasta Kroatiaan ja takaisin

Suunnitelmissa oli viedä Italiasta pojat isälleen Ljubljanaan ja ajaa siitä neljäksi yöksi Kroatiaan Pulan lähistölle leirintäalueelle. Juutuimme kuitenkin kahteen otteeseen Italian puolella ruuhkiin, niin että kun lopulta saimme pojat kohteeseensa, kello oli lähellä iltaseitsemää. Teimme pikapäätöksen napata edullinen hostelli jostain matkalta, kerätä siellä voimia ja ajella aamusta sitten loput 200km perille.

Nykytekniikan avulla varaus oli nopeasti tehty. Rakov Skocjan, sieltä samanniminen hotelli ja osoite navigaattoriin. Tämän jälkeen mikään ei sitten ollutkaan nopeasti tehty. Päädyimme kahteen kertaan umpikujaan. Kyseisenniminen tiepätkä osoittautui melko pitkäksi ja apukuski joutui kikatuksissaan korkkaamaan pienen viinitölkinkin, jotta jaksoi tutkia lisää karttaa metsän keskellä. Lopulta päästiin kuitenkin perille ja hotelli oli viehättävä, vaikka tosiaan olikin kilometrien päässä muusta asutuksesta.

Yö oli ensimmäinen vähän levottomampi, yllättävää kyllä. Ei, huoneen ulkopuolelta ei kuulunut ääniä, mutta sisäpuolelta sitäkin enemmän. Juniori sai jostain syystä aivan hervottoman nenäverenvuodon ja onnistui myös kahteen otteeseen pissaamaan sänkynsä – miellyttävää, kun sen jakaa isosiskon kanssa. Aamuun kuitenkin selvittiin, palkitsimme itsemme hotellin valmiilla (niukalla) aamiaisella ja päätimme käydä pienellä vaelluksella. Siinä kohti paikan huikeus vasta paljastui meille. Olimme upean luontopolun, luolien ja luonnonkivisiltojen luvatussa kylässä! Teimme parin tunnin kierroksen ja pääsimme kokemaan niin tunneleita kuin hermoja koettelevia korkeuksiakin. Tytöt huokailivat koko ajan vautsivauta, söivät vadelmia herkuikseen ja kuvittelivat olevansa Ronja ja Birk Matiaksenmetsässä (jos Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär on jollekin vieras teos, kannattaa korjata asia!).

Lisää vautsivauta saimme saavuttuamme Brioni Sunny Campingiin Pulan pohjoispuolelle. Mitään varausta meillä ei ollut, mutta pienehkö munkki kävi, sillä saimme neljänneksi viimeisen paikan koko noin 600-paikkaiselta leirintäalueelta, vieläpä merinäköalalla. Adrianmeren ranta 50m päässä, sympaattisia telttanaapureita, sähköt ja vedet joka telttapaikalla. Ei mitään valittamista. Paitsi että upean Istrian kokemiseen kolme päivää oli valitettavan vähän… Kiertelimme autolla paikkoja, ostimme tien varrelta oliiviöljyä, maistelimme viinejä, vuokrasimme liukumäellisen polkuveneen pariksi tunniksi, loiskimme meressä aamuin, päivin ja illoin joka päivä, kilistelimme kuplivaa Rovinjin kauniissa rantakaupungissa, hämmästelimme Pulan amfiteatterin ikää ja kokoa ja opetimme 6-vuotiasta uimaan. Väleissä kokkailimme itse kaikki ateriat pienellä keittolevyllämme, popsimme lounaamme päiväretkiemme yhteydessä piknik-tyyliin puistoissa, kirkon pihoilla ja näköalapaikoilla. Ruoka on reilusti edullisempaa kuin Suomessa, viinistä tietysti puhumattakaan. Joten pienistä hemmotteluhetkistä huolimatta budjettimatkalaiset ovat vielä budjetissa. Ravintolat on ainakin toistaiseksi vielä jätetty väliin, missä säästää jo pitkän pennin. Majoitukset ovat olleet 20-60 euroa yöltä (4-6 henkilöä). Bensa on meillä se, johon majoituksen lisäksi kuluu rahaa. Matkamuistot ovat olleet hyvin pieniä lasten juttuja, meille aikuisille kokemukset riittävät – ja satapäin upeita valokuvia.

Nyt jatkuu matka takaisin Sloveniaan, jossa edessä on reissumme toinen suunnistusviikko. 5-päiväinen Oocup Bohinjin maisemissa. Majapaikkana vuoristoinen airbnb maatilan yhteydessä, kyytiläisiä jännittää jo etukäteen!

Kroatian maisemissa ei ollut valittamista

Evästauolla tappamassa aikaa, kun isä metsästää tietokoneelta äidin poistamia valokuvia…

Tosiaan lenkkipoluilta ei tehnyt mieli astua paljon sivuun.

Polkuvene vuokraksi kahdeksi tunniksi ja Adrianmerestä nauttimaan!

Aamulenkillä ennen kahdeksaa – lämpö silti kolmessakympissä.

Ranskalaisia ja italialaisia lomapäiviä

Ranskan rastiviikon jälkeen jätimme hetkeksi suunnistuskartat mielestä (ja hah, niin varmaan!) ja yritimme keskittyä ihan rehelliseen turistipuuhailuun.

Nuori mies työn touhussa. Maisemat kohdillaan tällä kämppiksellä.

Raikas uimaranta leirintäalueella. Aivan ihana, kun ulkona oikeasti oli +32.

Ranskan viehättävältä leirintäalueelta löytyi upea luonnollinen uimaranta raikkaasta joesta, ja pienen ajomatkan päässä oli mahtavia vaellusmaastoja. Pienet neiditkin jaksoivat urheasti yli kahden tunnin patikoinnin, jossa oli lähes 400m nousua (ja palatessa tietysti laskua). Yhtenä päivänä ajoimme kurkistamaan Monacon menoa, kun sen verran lähelle olimme Alppeja jo laskeutuneet.

La Briguen lähikylä oli nimeltään Tende. Sieltä löytyi mm. mukavasti palveleva Charcuterie, josta saimme hiilien seuraksi tavaraa grilliin.

Vaelluksella Casterinon lähellä, La Vallée des Merveilles

Jos ois ihan pakko, niin minkä veneen noista ottaisit?

Ranskan jälkeen siirryimme Italiaan. Valitsimme Massan kaupungista mukavanoloisen leirintäalueen, La Citta di Massan, ja nautiskelimme Välimeren lempeistä laineista. Lähipuisto tarjosi kivan mahdollisuuden vetotreeniin. Ensijärkytys oli pikkuneideillä melkoinen, kun tutustuivat leirintäalueen vessaan. Onneksi sivukopeista löytyi niitäkin vaihtoehtoja, joissa oli ihan asiallinen pönttö, eikä pelkkää maassaolevaa reikää.

Italian leirintäalueella oli jokaisella oma loossi.

Ranskan ja Italian leirintäalueet erosivat jonkin verran toisistaan. Ranskan paikka oli vuorten syleilyssä nurmikentällä, pieni ja tuttavallinen. Lämmintä vettä tuli suihkusta, mutta ei astianpesuhanoista. Ruoanvalmistukseen löytyi grillipaikka, kunhan toi omat grillihiilet mukanaan. Italiassakaan ei lämmintä vettä tiskeille herunut, mutta ei myöskään grilli- tai muuta kokkausmahdollisuutta. Niinpä pistimme elämän risaiseksi ja ostimme 30 euron induktiolevyn – huomasimme kaikkien muidenkin kokkailevan ihan omilla laitteillaan. Suomalaiset yhteiskeittiöt ja varsinkaan paloturvallisuusmääräykset eivät selkeästi istuneet noihin eteläisemmän Euroopan leirintäaluekulttuureihin 🙂 Ensimmäisenä iltana aloitimme polleasti kokkailun, kun tulimme napsauttaneeksi sähköt pois myös naapureilta. Etelämpänä kesäisin tulee myös pimeää, joten ei mennyt montaa sekuntia, kun naapuriboksi rouva kipaisi paikalle ainoana apuvälineenään italian kieli. Sen ja hallitsemani ranskan + espanjan alkeiden perusteilla saimme selville, että maksimitehot olivat 900kwh, joten tyydyimme jatkossa pitämään levymme matalammilla tehoilla. Kypsyi se ruoka niinkin, vain vähän verkkaisemmin.

Iltasatuhetki teltassa. ”Äiti otetaan se mistämenisit-leikki!”

Yhtenä päivänä hurautimme Massasta 50 km matkan Pisaan ja kävimme varmistamassa, onko torni tosiaan vino vai liioitellaanko tarinoissa. Oli se vino. Matkalla Italian majoitukseemme olimme muutamaa päivää aiemmin pysähtyneet ihastelemaan Portofinon kaunista rannikkoa ja itse kylää. Eli kyllä meille kaupunkistoppejakin mahtui matkalle! Lisäksi Italiasta Sloveniaan suunnatessamme otimme breikin Bolognassa. Suunnistustuttavani tarjosi meille sieltä sprinttisuunnistuskartat ja pääsimme kirmailemaan jos ei nyt aivan Bolognan ydinkeskustaan niin aika likelle miellyttäviin kortteleihin ja puistoihin. Melkoinen sirkus oli kaskailla menossa, melkein piti ääntänsä korottaa, että sai puheensa kuuluviin! Muuten stoppimme oli pikainen: treeni, vaatteiden vaihto perisuunnistustyyliin peräluukulla puiston nurkalla ja lounaspatongit naamariin. Edessä oli kuitenkin vielä nelisensataa kilometriä – silkkaa alapäähuumoria neljän lapsen kanssa, jos sallitte minun paljastavan.

Oi mikä O’France!

Viisi kisaa. Alppimaisemat. Yli 2300 osallistujaa. Erinomaiset järjestelyt. Kiinnostavat radat. Kivikuvauksen kanssa olin kartoissa hiukan eri mieltä, muuten kartatkin saavat kiitoksensa.

Meitä suomalaisia oli kisojen tasoon nähden paikalla kovin vähän, vain 14 kisaajaa. Tarjontaa samoille viikoille riittää, mikä on varmasti yksi syy katoon. Mutta norjalaisia oli kolmisensataa ja samat Eurooppa-vaihtoehdot heilläkin oli. Uskon, että yksi syy on kieli. Perinteisesti ranskalaiset ovat käyttäneet englantia nihkeästi ja usea suomalainen saattaa miettiä, miten siellä sitten pärjää.

Ei huolta. Hyvin. Vaikka itse puhun sujuvaa ranskaa ja höpötän sitä supermielelläni, kisajärjestäjät puhuivat suosiolla kaikkien kanssa englantia, minullekin tarjottiin yleensä ensin sitä, kun lähestyin Suomen lippu kourassa. Myös kisakuulutus oli kaksikielistä.

Eka kisa käytiin Mont Dauphinin linnoituksessa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Alun pähkäilyn jälkeen sprintti-idea selvisi ja kiemuroista selvisi suht pienillä seisoskeluilla.

Tokaan kisaan nousimme Varsissa hiihtohissillä. Kisakeskus oli pienen vuorilammen rannalla, ja maasto alppivarpua, heinää ja myös kiitettävästi penkkaa keskimatkan kisaan. Alkuradan alamäkiosuudella tiesi homman vielä jossain vaiheessa kostautuvan! Täällä piipahdimme myös ensiapupisteellä, jo ennen kisaa. Toinen pojista sai aamulla niin tiukan verenvuodon nenäänsä, että siivosimme verisuihkun jälkiä asunnosta vielä 20 minuuttia suunnitellun lähtöajan jälkeen. Hississä jäbä oli punainen tuppo nenässään, emmekä uskaltaneet irrottaa sitä ilman ensiapuhenkilökunnan henkistä tukea. Humoristinen lääkäri siellä kyllä heti alkuun totesi, että muuta ei ollut tehtävissä, kuin pään sahaaminen poikki 😀

Tokan kisapäivän iltana järjestäjät ilmoittivat, että luvatun ukkosen vuoksi he vaihtavat lepopäivän ja kolmannen osakisan paikkoja. Niinpä saimme sateisen, harmaan ja rennon tiistaipäivän ennen keskiviikon, torstain ja perjantain tiukkoja rinnekisoja.

Niissä sitten viimeistään riitti noustavaa käyrää. Olin puhki jo ajatuksesta, eikä metsässä helpottanut ollenkaan. Koitin katsella maisemia ja pääsääntöisesti se auttoikin, ja matka taittui. Jokunen virhe mahtui viikkooni, mutta lopulta olin melko tyytyväinen sarjani kolmossijaan.

Myös lapset urakoivat kaikki viisi kisaa. Tytöt menivät isänsä kanssa saattajasarjassa. Pojat kisasivat H14- ja H16-sarjoissa. Esikoinen tempaisi tasaisen viikon ilman suurempia virheitä ja taisteli jopa koko viikon voitosta ihan viimeisille rastiväleille asti. Kengästä irronnut pohja oli tuonut matkaan lisämaustetta kolmosrastilta asti, mutta koitui kohtaloksi alamäessä kasin jälkeen liukastumisen aiheuttaman kuperkeikan ja jalan lyömisen vuoksi. Nilkuttaen maaliin nelosena, ei toki huono sekään ja onneksi selvisi lopulta ruhjeella, vaikka ensiavussa arvelivat pahempaakin. Nuorempi pojista kartoitti alkupäivinä sen verran runsaasti vieraassa maastotyypissä, että ihan ei loput hyvät päivät nostaneet osakkeita tarpeeksi nuoren itsensä ilahduttamkseksi, mutta ehkäpä seuraavalla kerralla paremmin!

Kaiken kaikkiaan viikkomme onnistui tosi hyvin. Airbnb oli siisti ja kiva, upeilla näkymillä. Ihmiset iloisia, kelit suosivat, ja turismiakin mahtui mukaan. Kuulin, että vuonna 2020 O’France olisi edessä Jura-vuoristossa. Kuulostaa niin hyvältä, että jokohan voisi nimensä ruksata listalle?

Roadtrip käyntiin!

Kuusi päivää, kuusi maata. Suomesta Ranskaan Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Sveitsin kautta. Noh, otettiin loppumatkasta reitinvalinta myös Italian kautta, mutta ei lasketa sitä vielä tähän vaiheeseen mukaan, kun ei edes pysähdytty siellä.

Nyt täällä Ranskan Alpeilla ollessa tuntuu, ettei matka ollut ollenkaan paha. Reilut 2500km on takana ja melkoisia päiväsiivuja. Kaikki neljä lasta ovat istuneet aivan uskomattoman kärsivällisesti kyydissä. Puuhavihkoja pienemmillä, ruutua isommilla. Sanapelejä, biisiveikkausta, päiväunia. 1-2 pysähdyksen taktiikalla painettiin menemään ja täällä nyt sitten fiilistellään Alppien sylissä helteiden hemmoteltavana.

Ajoimme ensin Kirkkonummelta Naantaliin, josta hyppäsimme Finnlinesin kyytiin päivälautalle. Laiva oli positiivinen yllätys kaksine buffet-aterioineen ja pallomerineen. Törsäsimme myös hyttiin (15€), jossa kävimme päiväunilla välillä.

Kapellskäristä ajoimme Nyköpingin lähelle airbnb-majoitukseen. Lämmin suositus kohteelle Lugnet i Skogen (Tystberga), jossa maalaistalon pihapiirissä nautimme viehättävästä sivurakennuksesta omine suihkuineen ja mukavuuksineen ja nukuimme todella hyvin. Aamulenkin jälkeen käänsimme auton nokan kohti Tanskaa.

Aamupalastopin pidimme vasta parin tunnin jälkeen ja lounastauon minun työpalaverini yhteydessä. Kun duunit kulkevat mukana, on helppo pysähtyä niitä tekemään mihin vain. Tällä kertaa puhe kulki Italiaan linjoja pitkin, sillä en ollut vielä päässyt reissussa Ljungbytä pidemmälle. Muu perhe nautti sinä aikana raikkaasta frisbeeegolf-kierroksesta. Lämpötila +14 laittoi vähän jo katseet alemmas Eurooppaan tuossa vaiheessa…

Myös Tanskan airbnb oli ihana! Østerskovgården Glumsøssä on vierailemisen arvoinen kohde sekin ja isäntäväki todella vieraanvaraista. Kauniit maisemat peltojen keskellä ja talon emännän upeat ruusut tyypillisen tanskalaisen talon reunoilla jäivät postikorttimaiseman tapaan mieliimme.

Kolmas majapaikkamme oli leirintäalue Natels-Heidesee Saksassa Hampurista hieman etelään. Pidimme matkalla yhden pidemmän tauon, kun kävimme Hampurissa kiertämässä 18-väyläisen frisbeegolf-radan poikien toiveesta. Saavuimme nälkäisinä Tanska-Saksa-ajomme jälkeen paikalle ruokatarvikkeidemme kanssa, mutta siellä ei ollutkaan keittiömahdollisuutta! Onneksi campingin omistajat kaivoivat tuliterän kaksilevyisen keittotason esille ja saimme soppamme lämpimäksi. Pesu- ja uintipaikat olivat puolestaan ihan priimaa ja näin oli onneksi myös paketista kaivettu telttammekin – Joona kyllä kommentoi, että olisi sen verkkokauppaostoksen voinut kotonakin tarkistaa, mutta hyvä näin. Viereinen moottoritie pauhasi todella kovaa läpi yön, mihin lie saksalaiset huristelevat öisin?

Aamulenkin ja -uinnin jälkeen suuntasimme alkureissun pisimmälle etapillemme kohti Zurichiä. Siellä yökortteerimme oli Glattbruggin kaupunginosassa ystäväperheemme luona. Nautimme heidän vieraanvaraisuudestaan ja seurastaan kahden yön yli ja toivomme saavamme pian vieraita myös meille Suomeen! Perjantaina nautimme Zurichin 28 asteesta ulkoilun merkeissä. Fribarata oli täällä heikommin merkitty, joten onnistuimme löytämään vain 5 väylää, vaikka google neuvoi, että niitä olisi 14. Vikan väylän vierestä bongasimme väkeä kellumasta joesta mitä erilaisimpien kumiveneiden ja -ankkojen kanssa. Tajusimme heidän menevän virran mukana ja päätimme kokeilla samaa. Oli hurjan hauskaa! Nelivuotiasta oli vaikea saada joesta pois… Vilvoitti kummasti meitä kaikkia! Illalla pääsimme Lotuksen kyytiin… Hetken mietin, että voisihan Eurooppa-roadtripiä jatkaa myös avoautossa ilman suksiboksia ja muuta sälää… Tulevaisuuden projektiksi, ehdottomasti!

Itse pääsin oman automme puikkoihin Zurichistä lähtiessämme. Joona poti vielä aamulla uintireissulla saamaansa ampiaisen pistosta, joten pääsin laulattamaan Toyotan renkaita omaan tahtiini muun perheen pötkötellessä kyydissä. Suuntana meillä oli Guillestre & Risoul, alppikylät, joissa kisailisimme seuraavan viikon. Pidimme matkalla kahvitauon Evianin vieressä Thononissa Genevejärven rannalla ranskalaisystäväni François’n kotona. Olin lukion jälkeen hänen perheensä luona puoli vuotta kieltä oppimassa ja silloin 7-8-vuotias François oli yksi innokkaimmista opettajistani. Aika rientää – nyt hän oli hotellin johtajana kauniissa Thononissa.

Loppumatka meni sitten lähes kelloa vastaan, sillä meidän piti ehtiä Guillestreen hakemaan kisamateriaali sunnuntain kisaa varten ennen toimiston sulkeutumista. Eipä juuri kuulunut lapsilta marinaa, vaikka nelisen tuntia meni ilman taukoja! Hyvin ehdittiin ja kisafiilis nousi heti numerolaput käsiin saatuamme. Kun vielä airbnb-kämppäkin oli jälleen kerran löytö, kisaviikkoa kohti oli mukava kääntää ajatukset. Guillestre siintää allamme, kun tähyilemme 7. kerroksen asunnostamme Risoulin 2000m korkeudesta alas laaksoon. Ukonilma toi rakeita kattoikkunamme päälle hyppimään, salamat valaisivat vuorten siluetit, mutta sisällä oli suloista ja tunnelmallista. Aamulla myrskystä ei ollut tietoakaan ja elohopea kipusi nopeasti 28 asteeseen. Tästä sitten suunta kohti ensimmäistä osakilpailua.