Ei se tämäkään mutsi aina telkkänä pönttöön niitä rasteja nakuta. Yleensä puhutaan kuitenkin parista-muutamasta minuutista, joita virheisiin on kulunut. Tänään ei. Puhutaan kymmenistä, lopulta ehkä lähemmäs puolesta tunnista kuin kahdestakymmenestä minuutista. Pakko myöntää, että sapettaa.
Missä meni pieleen? Lähtökohtaisesti varmaan jo asenteessa. Suunnistus on ollut jo vuosia vahvuuteni tässä lajissa, ei juoksu. Virheet ovat viime vuosina olleet pieniä, suunnitelmat, rastinotot ja lähtösuunnat toimineet. Reitinvalinta ja pitkät rastivälit eivät kuulu lemppareihini, mutta 14 rastia/4,0km sen sijaan kyllä. Mallisuunnistus oli kiva, virheettömän suorituksen jälkeen oli helppo hymyillä ja lähdin itsevarmana matkaan.
Paketti hajosi oikeastaan jo ennen k-pistettä. Se oli – arvatenkin – tiellä, jota kartassani ei tietenkään ollut, poluttomassa ultimate-sarjassa kun olin. Jatkoin suunnasta välittämättä tiellä, ja päätin kiertää mäkeä. Nousin ihan oikein lopulta kohti rastia, mutta lippu ei osunut silmiini ja seisoin valehtelematta parisen minuuttia paikoillani ihan rastin lähellä miettimässä sijaintiani. Onneksi välillä myös tähyilin, ja yksi katse osui lippuun. Sain varmuutta ja kolmoselle meni suunnitellusti.
Nelonen oli tulosta rastinoton hätäilystä. Tulin aivan suoraan, mutta juuri ennen rastia loppui usko. Näin pienen kivikikkareen, ja naurahdin itsekseni, että eiköhän se ole tuon takana, kun nyt lähden muualle. Kyllä, siellä se lopulta oli. Äärettömältä tuntuneen lähes 10 minuutin hakemisen jälkeen. Jyrkänne oli suunnilleen minua vyötäröön, rasti hiukan siellä kolossa. Oma moka, eli todellakin vain ja ainoastaan peiliinkatsomisen paikka.
Entäpä kutoselle ja seiskalle? Kompassi, nainen, KOMPASSI! En käyttänyt sitä, ja sen jälkeen samaistin supat. Rangaistuksena vielä lisää ylimääräisiä metrejä jaloille. Seiskalla kiehuin jo 32 asteen ulkolämpötilan lisäksi raivosta ja kivahdin itselleni, että nyt otat homman haltuun. Sain rauhoitettua, ja etenin suunnitellusti 14:lle asti. Sitten kardinaalimunaus. Katastrofi. Emämoka. Paketti hajosi aivan totaalisesti.
Nousin mäen reunaa (tietä, jota ei kartassani siis ollut), jatkoin notkoon (tietä edelleen). Näin aukon, siellä kukkulalla rastin ja rupesin lukemaan seuraavaa väliä samalla kun lähestyin kukkulaa. Tulin rastille, joka ei yllätyksekseni ollutkaan kukkulalla vaan polun mutkassa, eikä koodi tietenkään täsmännyt. En hätääntynyt, olinhan keltaisella aukolla ja ”tiesin missä olin”. Vajaat 10 minuuttia myöhemmin, kun olin käynyt polkurastilla noin kahdeksan kertaa ja lähtenyt seitsemään eri suuntaan siitä, hajottanut reiteni nokkosiin ja miettinyt, miksei kukaan muu ole vielä tehnyt tänne uraa, tajusin, että rasti EI ole siellä. Uria ei ole, koska siellä nokkospensaikossa EI ole rasteja. Ainuttakaan. Nada. Ei myöskään sitä omaani.
Kun lopulta sain leiman sportidentiini, ampaisin happamana alamäkeen. Sinne päin roiskiminen ei riittänyt edes loppurasteille. Sain sinnekin pyöräytettyä yli 3 minuuttia ylimääräistä ihan vain siksi, kun makkarasta oli viimeistään nokkosissa hävinnyt maku. Jos se 32 astetta ei vielä savunnut päästäni radan puolivälissä, maalissa reidet paukamilla ja kantapäät rakoilla noin 25 minuutin pummien jälkeen voin kertoa, että savua tuli.
Tuijotin karttaani ja mietin virheitäni. Pohdin, miten millään jaksan jatkaa tästä rastiviikkoa. Vaikkei kisaaminen niin totista ole, kisaamassa täällä kuitenkin ollaan. Sitten mietin kaikkea sitä, mitä aina omille valmennettavilleni sanon. Päätin purra hammasta ja astua huomiselle starttiviivalle nöyränä. Tarvittaessa crocseissa, jos kantapäät eivät hellitä. Silloin varmaan ainakin tulisi mentyä riittävän iisisti. Tulostaululle vilkaistuani hämmästyin kahta kauheammin. Olin hävinnyt sarjani päivän nopeimmalle ”vain” 6 minuuttia. Ovat siellä muutkin loistaneet, näköjään. Kotimatkan virkistävä uinti, kylmä lasillinen Chardonnayta ja nyt illemmalla tälle katastrofille saan jo pienen hymynkareen kaivettua, pään puistelun kylkiäisenä.
Tämä teksti kuvineen ja reittipiirroksineen on erityisesti teille, rakkaat valmennettavani. Minäkään en elä näköjään niin kuin opetan, mutta aina tulee uusia mahdollisuuksia, kuten rakas ystäväni Matleena lohdutti. Ensimmäinen niistä on huomenna. Nollaus näistä ja puhtaalta pöydältä – muutenhan tässäkään lajissa ei olisi hitusintakaan järkeä.
