Viikot vierivät ja lumesta ei ole meillä pääkaupunkiseudulla tietoakaan, ainakaan täällä meren läheisyydessä. Luonnon kannalta se on kurja juttu, sillä monet kasvit ja eläimet kärsivät lumen puutteesta. Kelille kun on turha kiukutella, on sitten löydettävä asiasta niitä positiivisia puolia. Suunnistajalla se on aika helppoa: hyviä suunnistusharjoituksia eivät lumimassat nyt haittaa, eikä niiden treenien perään tarvitse lähteä kovin kauas.
Viime vuosina olemme viettäneet 5-6 viikkoa talvessa Espanjan ja Portugalin sulista maastoista nauttien, mutta tänä talvena edessä on vain yksi viikon kisareissu Portugaliin. Pimeäähän täällä on, ja arkena ulkoliikkuminen metsässä vaatii otsalamppua, mutta lumikahlausta ei tarvitse harrastaa. Ehkä sitä luntakin vielä tulee tänä talvena, mene ja tiedä. Kiva sitten kuitenkin, jos keväästä pääsee nauttimaan viimeistään huhtikuussa!
Mitä suunnistajan talviarkeen sitten täällä eteläisessä Suomessa kuuluu? Viikkotreenit pyörivät ahkerasti ja eri seurojen välinen yhteistyökin sujuu hienosti. Eilen meitä oli kymmeniä suunnistajia Veikkolassa Lynxin järjestämässä sprinttiharjoituksessa, ensi viikolla suunnataan OK77:n treeniin. Oman seuran tarjontaan kuuluu liikkuvuus-, ketteryys-, juoksutekniikka- ja nopeustreenit maanantaisin ja keskiviikkoisin. Niissä kirmaillaan purtsilla, yleisurheilukentällä tai ihan vaan tiellä täysin ilman suunnistuskarttoja. Torstaisin sprinttaillaan & osa käy jumpassa, joka toinen tiistai on testijuoksupäivä. Lauantaina vedetään yhdessä vetoja sisähallissa – ja näillä keleillä osa ihan ulkoradalla, sunnuntaisin vaelletaan ja tehdään pitkiä karttalenkkejä. Lisäksi omia treenejä mahtuu väleihin siten, kuin itse tai valmentaja suunnittelee.
Tuota tarjontaa ja esimerkiksi oman vajaan 14-vuotiaan jäbän treenailua kun katsoo, aika monipuolisesti tulee yhdenkin lajin parista liikuntaa. Onneksi, sillä muita lajeja ei poika repertuaariinsa huoli ja välillä saa olla keksimässä mitä erikoisempia treenejä, jotta saisi riittävän monipuolisuuden taattua. Tänään kaverilla on luvassa hyppyarkkuja ja luvan kanssa kuntopallon nakkelemista talon seinään. Toivottavasti ei osu ikkunaan! Onneksi pian taas lähestyy Yläkoululeiri. Se on aivan kaiken mahdollisen glorian ansainnut urheilijan sisäsiistiksiopettamiskoulutus. Siellä arjesta täysin ulkopuolinen valmentaja ja useampikin kertoo, miksi alkuverkkaa tehdään, miten urheilija syö ja nukkuu ja mihin suuntaan polvet osoittavat kyykyissä. Koulutehtävät tehdään annettuina aikoina, ruoka on maittavaa ja sitä on riittävästi, ohjattuja treenejä & lihashuoltoa on 3-4 kertaa päivässä. Tuosta lystistä käytän lapseni mielelläni Kirkkonummelta Tampereella neljästi vuodessa.
Esikoiseni ohjelmaan kuuluu ekan vuoden lukiolaisena Märskyssä 6 ohjattua harjoitusta viikossa. Jäljelle jää itselle enää lähinnä kyytien varmistaminen, viikonloppujen organisoiminen ja ruokakaupassa käynti. Yllättävän omatoimiseksi on poikanen ryhtynyt, mutta moni asia on pysynyt samana. Hyvä esimerkki sisukkuuden (vai itsepäisyyden?) säilyttämisestä on tiistai-ilta, jolloin kerroin meidän vanhempien olevan psyykkisen valmennuksen koulutuksessa, eikä noutoa junalta ollut luvassa. Kehotin tulemaan bussilla. Kaveri noudatti sitä kirjaimellisesti ja tuli Märskyltä kotiin vasta meidän jälkeemme – olin kuulemma käskenyt käyttää bussia, joten hän oli sitten käyttänyt vain bussia. Viittä eri bussia. Kaksi ja puoli tuntia matkustusaika koululta kotiin.
Neljä- ja kuusivuotiaat neidit osallistuvat suunnistustreeneihin lähinnä leikkimällä maastossa, mutta siellä ovatkin sitten oikeastaan aina mukana. Heillä on lisäksi oma viikottainen temppujumppansa ja lisäksi käymme kolmisin tyttöporukalla kerran viikossa uimassa. Nuorimman kanssa olin neuvolassa muutama viikko sitten, ja kun lääkäri siinä kysyi, että mitä harrastat, tyttö katsoi tätiä silmiin ja vastasi tomerasti: ”Tanssia”. Olikohan se neidin kiertelemätön vinkki, että se pitäisi lisätä ohjelmistoon?
