admin, Author at #mutsisuunnistaa

Vieraskynä: Kolme viikkoa Portugalissa

Aino Mänkärlä

Päädyimme valitsemaan tämän talven leiripaikaksemme Portugalin. Usein olemme tehneet talvella kaksi erillistä kahden viikon leiriä etelään, mutta nyt halusimme välttää matkustuskertoja ja lähteä vain yhdelle leirille. Matkustaminen ei nimittäin ole mitään nautinnollisinta puuhaa taaperon kanssa 😉

Leirin kokoonpanoomme kuului tällä kertaa minun lisäkseni mieheni Janne, kohta 2-vuotias poikamme ja veljeni Aapo. Myöhemmin letkaan liittyi viikoksi toinen veljeni Ape. Meidän lisäksemme Portugalissa oli samaan aikaan myös paljon muita lynxiläisiä, mm. vanhempani, tätini ja siskoni perheineen. Annan perheen tarinaa löytyykin aiemmasta postauksesta 😊.

Leiri ei alkanut tällä kertaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Leirille lähtiessä itselläni oli hieman ongelmia kipeytyneen kantapään kanssa. Tuo samainen kantapää on leikattu 8 vuotta sitten ja on silloin tällöin särkenyt hetkellisesti, mutta nyt kipu ei tuntunut katoavan normaaliin tapaan. Tuo hieman tietenkin laski fiilistä ja tiesin, että on epätodennäköistä, että pystyisin juoksemaan kahta treeniä päivässä aamulenkeillä höystettynä, kuten leireillä on usein tapana. Ihan sitä jalka ei kestänytkään, mutta onnekseni se kesti kuitenkin päätreenit, joita tällä leirillä olivat kovavauhtiset suunnistukset ja kilpailut. Jalan kunnossa pysymistä edesauttoi se, että jalkaterapeuttimieheni jaksoi kehitellä erilaisia huoltotoimia, teippauksia ja teorioita siitä, mistä tuo kipu ja kiristys oikeastaan aiheutuu 😊

Kantapääkipu ei ollut leirin ainoa ongelma. Olimme olleet vajaan viikon leirillä, kun treenipaikalta palatessa pikkumies alkoi oksentaa. Noh, mietimme, että mutkaiset tiet jne oli tähän syynä, mutta pienen potilaan vointi ei vaikuttanut helpottavan tyhjennyksestä huolimatta. Valitettavasti seuraavana päivänä Janne sai taudin itselleen, sitä seuraavana minä ja lopulta Aapo. Ape ei onneksi ollut vielä lähipäivinä tulossa pelipaikoille ja säästyi taudilta. Vaikka tauti oli aggressiivinen ja nopea, vei se voimat useammaksi päiväksi ja tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hyviä treenisuunnitelmia oli taas muutettava 🙁

Treenipaikoilta löytyi aina välillä kivaa puuhaa

Osallistuimme leirin aikana Portugal O Meetingiin (POM), johon kuului neljä kilpailua neljänä päivänä. Säät suosi ja tarjolla oli tällä kertaa hellekisoja. Oma vointini oli jo sen verran normalisoitunut, että pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin ja jopa juoksemaan ne ihan hyvällä vauhdilla, joskaan ihan täysillä en uskaltanut aluksi runnoa. Parissa ensimmäisessä kilpailussa oli vielä vatsan kanssa ongelmia, mutta sitten olo alkoi ollakin jo aika hyvä ja jotenkin ihmeen kaupalla palautuminenkin toimi. Leirimme viimeisenä viikonloppuna osallistuimme vielä Arraioloksessa järjestettyihin kisoihin (The International Meeting of Arraiolos). Nämä kisat menivät hieman sateisemmissa olosuhteissa, mutta sujuivat omalta osaltani muuten ihan mukavasti.

Omat haasteensa kisoihin toi lapsenhoito. Meidän oli tarkoitus käyttää tähän kisapaikan muksulaa, mutta POM:n ensimmäisenä kisapäivänä tuo ei mennyt ihan tuubiin. Poika oli itkenyt koko ajan ja muksulatäditkin näyttivät melko kärsiviltä, kun hain hänet pois 😮 Seuraaville päiville äitini venkslasi lähtöaikojaan siten, että hoito onnistui omasta takaa. Arraioloksen kilpailuissa tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, koska vanhempani olivat jo lähteneet takaisin Suomeen. Tämäkin muksulakokemus alkoi samalla tavalla ja lähtöön juostessani oli kamalaa kuulla itkua ja äiti-huutoja takaatani. Onneksi muksulatäti oli aivan mahtava ja sanoi, ettei ole mitään hätää, itku ei haittaa ja he pärjäävät varmasti. Sain jotenkin ahdistuneisuudesta huolimatta keskittymiseni kilpailuun ja onnistuin tekemään hyvän suorituksen. Ehkä siinä oli joku alitajuntainen kiire päästä äkkiä maaliin ja pystyin siksi skarppaamaan niin hyvin 😀 Seuraavanakin päivänä mussukka oli ollut muksulassa sylivauva, mutta tällä kertaa ilman itkua. Ei se tietenkään ihme ole, että vähän hirvittää jäädä hoitoon tuntemattomille tädeille, jotka eivät edes puhu suomea!

Kaiken kaikkiaan leiristä jäi vähän outo fiilis. En muista, milloin olisin ollut leirillä, jossa olisin harjoitellut näin vähän. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen, että sain hyviä ja laadukkaita harjoituksia tehtyä, vaikka määrää ei niin paljoa tullutkaan. Osasin myös pitää järjen mukana, enkä yrittänyt tehdä väkisin mitään.

Kotiin oli ihanaa palata! Oma suihku tuntui suorastaan aggressiiviselta sen jälkeen, kun kolme viikkoa oli tuskaillut huonopaineisen suihkun kanssa ja yrittänyt hinkata vähällä vedellä shampoota pois hiuksista. Oma sänky tuntui myös mukavalta, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että patja lähtisi alta. Ja mikä kaikkein parasta, pikkumies oli onnessaan päästessään takaisin omaan kotiin omien lelujensa luokse <3 Huomattavaa oli myös se, että leirielämä oli melko rankkaa 2-vuotiaan kanssa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen oloonsa sisätiloissa, vaan olisi halunnut olla koko ajan ulkona (luonnollisesti). Sellaista omaa hengähdysaikaa ei juuri ollut ja välillä hermotkin olivat ehkä aavistuksen koetuksella 😀. Päiväunet osui aina automatkoille, joten silloin, kun itse olisi halunnut kämpille päästessä ottaa hieman lepoa, poitsu olikin täynnä virtaa. Mulla oli mukana kaksi kirjaa, joista yhtään sivua ei tullut luettua, mutta ristikkoa tein yhtenä päivänä… Muuta touhua siis riitti ja iltaisin olin niin poikki, että oli pakko mennä ajoissa nukkumaan. Vuosi sitten leireily oli paljon helpompaa (tai sitten aika kultaa muistot😉). Toki silloin vanhempani olivat apuna, mutta tällä kertaa majoituimme eri paikoissa. Treeniolosuhteet olivat tuolla tietenkin kohdillaan ja senhän takia tuonne lähdimme. Tänä talvena on ollut Suomessakin sulaa ja siten hyvät treeniolosuhteet, mutta täällä on kuitenkin kylmä. Lämpimässä on parempi treenata, ainakin omien, hieman raihnaisten paikkojeni kanssa. Nyt vaan toivotaan, että lumet pysyisi poissa loppuun asti ja kevät ja lämpö tulisivat tännekin pian!

-Aino

Sloveniasta Kroatiaan ja takaisin

Suunnitelmissa oli viedä Italiasta pojat isälleen Ljubljanaan ja ajaa siitä neljäksi yöksi Kroatiaan Pulan lähistölle leirintäalueelle. Juutuimme kuitenkin kahteen otteeseen Italian puolella ruuhkiin, niin että kun lopulta saimme pojat kohteeseensa, kello oli lähellä iltaseitsemää. Teimme pikapäätöksen napata edullinen hostelli jostain matkalta, kerätä siellä voimia ja ajella aamusta sitten loput 200km perille.

Nykytekniikan avulla varaus oli nopeasti tehty. Rakov Skocjan, sieltä samanniminen hotelli ja osoite navigaattoriin. Tämän jälkeen mikään ei sitten ollutkaan nopeasti tehty. Päädyimme kahteen kertaan umpikujaan. Kyseisenniminen tiepätkä osoittautui melko pitkäksi ja apukuski joutui kikatuksissaan korkkaamaan pienen viinitölkinkin, jotta jaksoi tutkia lisää karttaa metsän keskellä. Lopulta päästiin kuitenkin perille ja hotelli oli viehättävä, vaikka tosiaan olikin kilometrien päässä muusta asutuksesta.

Yö oli ensimmäinen vähän levottomampi, yllättävää kyllä. Ei, huoneen ulkopuolelta ei kuulunut ääniä, mutta sisäpuolelta sitäkin enemmän. Juniori sai jostain syystä aivan hervottoman nenäverenvuodon ja onnistui myös kahteen otteeseen pissaamaan sänkynsä – miellyttävää, kun sen jakaa isosiskon kanssa. Aamuun kuitenkin selvittiin, palkitsimme itsemme hotellin valmiilla (niukalla) aamiaisella ja päätimme käydä pienellä vaelluksella. Siinä kohti paikan huikeus vasta paljastui meille. Olimme upean luontopolun, luolien ja luonnonkivisiltojen luvatussa kylässä! Teimme parin tunnin kierroksen ja pääsimme kokemaan niin tunneleita kuin hermoja koettelevia korkeuksiakin. Tytöt huokailivat koko ajan vautsivauta, söivät vadelmia herkuikseen ja kuvittelivat olevansa Ronja ja Birk Matiaksenmetsässä (jos Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär on jollekin vieras teos, kannattaa korjata asia!).

Lisää vautsivauta saimme saavuttuamme Brioni Sunny Campingiin Pulan pohjoispuolelle. Mitään varausta meillä ei ollut, mutta pienehkö munkki kävi, sillä saimme neljänneksi viimeisen paikan koko noin 600-paikkaiselta leirintäalueelta, vieläpä merinäköalalla. Adrianmeren ranta 50m päässä, sympaattisia telttanaapureita, sähköt ja vedet joka telttapaikalla. Ei mitään valittamista. Paitsi että upean Istrian kokemiseen kolme päivää oli valitettavan vähän… Kiertelimme autolla paikkoja, ostimme tien varrelta oliiviöljyä, maistelimme viinejä, vuokrasimme liukumäellisen polkuveneen pariksi tunniksi, loiskimme meressä aamuin, päivin ja illoin joka päivä, kilistelimme kuplivaa Rovinjin kauniissa rantakaupungissa, hämmästelimme Pulan amfiteatterin ikää ja kokoa ja opetimme 6-vuotiasta uimaan. Väleissä kokkailimme itse kaikki ateriat pienellä keittolevyllämme, popsimme lounaamme päiväretkiemme yhteydessä piknik-tyyliin puistoissa, kirkon pihoilla ja näköalapaikoilla. Ruoka on reilusti edullisempaa kuin Suomessa, viinistä tietysti puhumattakaan. Joten pienistä hemmotteluhetkistä huolimatta budjettimatkalaiset ovat vielä budjetissa. Ravintolat on ainakin toistaiseksi vielä jätetty väliin, missä säästää jo pitkän pennin. Majoitukset ovat olleet 20-60 euroa yöltä (4-6 henkilöä). Bensa on meillä se, johon majoituksen lisäksi kuluu rahaa. Matkamuistot ovat olleet hyvin pieniä lasten juttuja, meille aikuisille kokemukset riittävät – ja satapäin upeita valokuvia.

Nyt jatkuu matka takaisin Sloveniaan, jossa edessä on reissumme toinen suunnistusviikko. 5-päiväinen Oocup Bohinjin maisemissa. Majapaikkana vuoristoinen airbnb maatilan yhteydessä, kyytiläisiä jännittää jo etukäteen!

Kroatian maisemissa ei ollut valittamista

Evästauolla tappamassa aikaa, kun isä metsästää tietokoneelta äidin poistamia valokuvia…

Tosiaan lenkkipoluilta ei tehnyt mieli astua paljon sivuun.

Polkuvene vuokraksi kahdeksi tunniksi ja Adrianmerestä nauttimaan!

Aamulenkillä ennen kahdeksaa – lämpö silti kolmessakympissä.

Ranskalaisia ja italialaisia lomapäiviä

Ranskan rastiviikon jälkeen jätimme hetkeksi suunnistuskartat mielestä (ja hah, niin varmaan!) ja yritimme keskittyä ihan rehelliseen turistipuuhailuun.

Nuori mies työn touhussa. Maisemat kohdillaan tällä kämppiksellä.

Raikas uimaranta leirintäalueella. Aivan ihana, kun ulkona oikeasti oli +32.

Ranskan viehättävältä leirintäalueelta löytyi upea luonnollinen uimaranta raikkaasta joesta, ja pienen ajomatkan päässä oli mahtavia vaellusmaastoja. Pienet neiditkin jaksoivat urheasti yli kahden tunnin patikoinnin, jossa oli lähes 400m nousua (ja palatessa tietysti laskua). Yhtenä päivänä ajoimme kurkistamaan Monacon menoa, kun sen verran lähelle olimme Alppeja jo laskeutuneet.

La Briguen lähikylä oli nimeltään Tende. Sieltä löytyi mm. mukavasti palveleva Charcuterie, josta saimme hiilien seuraksi tavaraa grilliin.

Vaelluksella Casterinon lähellä, La Vallée des Merveilles

Jos ois ihan pakko, niin minkä veneen noista ottaisit?

Ranskan jälkeen siirryimme Italiaan. Valitsimme Massan kaupungista mukavanoloisen leirintäalueen, La Citta di Massan, ja nautiskelimme Välimeren lempeistä laineista. Lähipuisto tarjosi kivan mahdollisuuden vetotreeniin. Ensijärkytys oli pikkuneideillä melkoinen, kun tutustuivat leirintäalueen vessaan. Onneksi sivukopeista löytyi niitäkin vaihtoehtoja, joissa oli ihan asiallinen pönttö, eikä pelkkää maassaolevaa reikää.

Italian leirintäalueella oli jokaisella oma loossi.

Ranskan ja Italian leirintäalueet erosivat jonkin verran toisistaan. Ranskan paikka oli vuorten syleilyssä nurmikentällä, pieni ja tuttavallinen. Lämmintä vettä tuli suihkusta, mutta ei astianpesuhanoista. Ruoanvalmistukseen löytyi grillipaikka, kunhan toi omat grillihiilet mukanaan. Italiassakaan ei lämmintä vettä tiskeille herunut, mutta ei myöskään grilli- tai muuta kokkausmahdollisuutta. Niinpä pistimme elämän risaiseksi ja ostimme 30 euron induktiolevyn – huomasimme kaikkien muidenkin kokkailevan ihan omilla laitteillaan. Suomalaiset yhteiskeittiöt ja varsinkaan paloturvallisuusmääräykset eivät selkeästi istuneet noihin eteläisemmän Euroopan leirintäaluekulttuureihin 🙂 Ensimmäisenä iltana aloitimme polleasti kokkailun, kun tulimme napsauttaneeksi sähköt pois myös naapureilta. Etelämpänä kesäisin tulee myös pimeää, joten ei mennyt montaa sekuntia, kun naapuriboksi rouva kipaisi paikalle ainoana apuvälineenään italian kieli. Sen ja hallitsemani ranskan + espanjan alkeiden perusteilla saimme selville, että maksimitehot olivat 900kwh, joten tyydyimme jatkossa pitämään levymme matalammilla tehoilla. Kypsyi se ruoka niinkin, vain vähän verkkaisemmin.

Iltasatuhetki teltassa. ”Äiti otetaan se mistämenisit-leikki!”

Yhtenä päivänä hurautimme Massasta 50 km matkan Pisaan ja kävimme varmistamassa, onko torni tosiaan vino vai liioitellaanko tarinoissa. Oli se vino. Matkalla Italian majoitukseemme olimme muutamaa päivää aiemmin pysähtyneet ihastelemaan Portofinon kaunista rannikkoa ja itse kylää. Eli kyllä meille kaupunkistoppejakin mahtui matkalle! Lisäksi Italiasta Sloveniaan suunnatessamme otimme breikin Bolognassa. Suunnistustuttavani tarjosi meille sieltä sprinttisuunnistuskartat ja pääsimme kirmailemaan jos ei nyt aivan Bolognan ydinkeskustaan niin aika likelle miellyttäviin kortteleihin ja puistoihin. Melkoinen sirkus oli kaskailla menossa, melkein piti ääntänsä korottaa, että sai puheensa kuuluviin! Muuten stoppimme oli pikainen: treeni, vaatteiden vaihto perisuunnistustyyliin peräluukulla puiston nurkalla ja lounaspatongit naamariin. Edessä oli kuitenkin vielä nelisensataa kilometriä – silkkaa alapäähuumoria neljän lapsen kanssa, jos sallitte minun paljastavan.

Oi mikä O’France!

Viisi kisaa. Alppimaisemat. Yli 2300 osallistujaa. Erinomaiset järjestelyt. Kiinnostavat radat. Kivikuvauksen kanssa olin kartoissa hiukan eri mieltä, muuten kartatkin saavat kiitoksensa.

Meitä suomalaisia oli kisojen tasoon nähden paikalla kovin vähän, vain 14 kisaajaa. Tarjontaa samoille viikoille riittää, mikä on varmasti yksi syy katoon. Mutta norjalaisia oli kolmisensataa ja samat Eurooppa-vaihtoehdot heilläkin oli. Uskon, että yksi syy on kieli. Perinteisesti ranskalaiset ovat käyttäneet englantia nihkeästi ja usea suomalainen saattaa miettiä, miten siellä sitten pärjää.

Ei huolta. Hyvin. Vaikka itse puhun sujuvaa ranskaa ja höpötän sitä supermielelläni, kisajärjestäjät puhuivat suosiolla kaikkien kanssa englantia, minullekin tarjottiin yleensä ensin sitä, kun lähestyin Suomen lippu kourassa. Myös kisakuulutus oli kaksikielistä.

Eka kisa käytiin Mont Dauphinin linnoituksessa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Alun pähkäilyn jälkeen sprintti-idea selvisi ja kiemuroista selvisi suht pienillä seisoskeluilla.

Tokaan kisaan nousimme Varsissa hiihtohissillä. Kisakeskus oli pienen vuorilammen rannalla, ja maasto alppivarpua, heinää ja myös kiitettävästi penkkaa keskimatkan kisaan. Alkuradan alamäkiosuudella tiesi homman vielä jossain vaiheessa kostautuvan! Täällä piipahdimme myös ensiapupisteellä, jo ennen kisaa. Toinen pojista sai aamulla niin tiukan verenvuodon nenäänsä, että siivosimme verisuihkun jälkiä asunnosta vielä 20 minuuttia suunnitellun lähtöajan jälkeen. Hississä jäbä oli punainen tuppo nenässään, emmekä uskaltaneet irrottaa sitä ilman ensiapuhenkilökunnan henkistä tukea. Humoristinen lääkäri siellä kyllä heti alkuun totesi, että muuta ei ollut tehtävissä, kuin pään sahaaminen poikki 😀

Tokan kisapäivän iltana järjestäjät ilmoittivat, että luvatun ukkosen vuoksi he vaihtavat lepopäivän ja kolmannen osakisan paikkoja. Niinpä saimme sateisen, harmaan ja rennon tiistaipäivän ennen keskiviikon, torstain ja perjantain tiukkoja rinnekisoja.

Niissä sitten viimeistään riitti noustavaa käyrää. Olin puhki jo ajatuksesta, eikä metsässä helpottanut ollenkaan. Koitin katsella maisemia ja pääsääntöisesti se auttoikin, ja matka taittui. Jokunen virhe mahtui viikkooni, mutta lopulta olin melko tyytyväinen sarjani kolmossijaan.

Myös lapset urakoivat kaikki viisi kisaa. Tytöt menivät isänsä kanssa saattajasarjassa. Pojat kisasivat H14- ja H16-sarjoissa. Esikoinen tempaisi tasaisen viikon ilman suurempia virheitä ja taisteli jopa koko viikon voitosta ihan viimeisille rastiväleille asti. Kengästä irronnut pohja oli tuonut matkaan lisämaustetta kolmosrastilta asti, mutta koitui kohtaloksi alamäessä kasin jälkeen liukastumisen aiheuttaman kuperkeikan ja jalan lyömisen vuoksi. Nilkuttaen maaliin nelosena, ei toki huono sekään ja onneksi selvisi lopulta ruhjeella, vaikka ensiavussa arvelivat pahempaakin. Nuorempi pojista kartoitti alkupäivinä sen verran runsaasti vieraassa maastotyypissä, että ihan ei loput hyvät päivät nostaneet osakkeita tarpeeksi nuoren itsensä ilahduttamkseksi, mutta ehkäpä seuraavalla kerralla paremmin!

Kaiken kaikkiaan viikkomme onnistui tosi hyvin. Airbnb oli siisti ja kiva, upeilla näkymillä. Ihmiset iloisia, kelit suosivat, ja turismiakin mahtui mukaan. Kuulin, että vuonna 2020 O’France olisi edessä Jura-vuoristossa. Kuulostaa niin hyvältä, että jokohan voisi nimensä ruksata listalle?

Roadtrip käyntiin!

Kuusi päivää, kuusi maata. Suomesta Ranskaan Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Sveitsin kautta. Noh, otettiin loppumatkasta reitinvalinta myös Italian kautta, mutta ei lasketa sitä vielä tähän vaiheeseen mukaan, kun ei edes pysähdytty siellä.

Nyt täällä Ranskan Alpeilla ollessa tuntuu, ettei matka ollut ollenkaan paha. Reilut 2500km on takana ja melkoisia päiväsiivuja. Kaikki neljä lasta ovat istuneet aivan uskomattoman kärsivällisesti kyydissä. Puuhavihkoja pienemmillä, ruutua isommilla. Sanapelejä, biisiveikkausta, päiväunia. 1-2 pysähdyksen taktiikalla painettiin menemään ja täällä nyt sitten fiilistellään Alppien sylissä helteiden hemmoteltavana.

Ajoimme ensin Kirkkonummelta Naantaliin, josta hyppäsimme Finnlinesin kyytiin päivälautalle. Laiva oli positiivinen yllätys kaksine buffet-aterioineen ja pallomerineen. Törsäsimme myös hyttiin (15€), jossa kävimme päiväunilla välillä.

Kapellskäristä ajoimme Nyköpingin lähelle airbnb-majoitukseen. Lämmin suositus kohteelle Lugnet i Skogen (Tystberga), jossa maalaistalon pihapiirissä nautimme viehättävästä sivurakennuksesta omine suihkuineen ja mukavuuksineen ja nukuimme todella hyvin. Aamulenkin jälkeen käänsimme auton nokan kohti Tanskaa.

Aamupalastopin pidimme vasta parin tunnin jälkeen ja lounastauon minun työpalaverini yhteydessä. Kun duunit kulkevat mukana, on helppo pysähtyä niitä tekemään mihin vain. Tällä kertaa puhe kulki Italiaan linjoja pitkin, sillä en ollut vielä päässyt reissussa Ljungbytä pidemmälle. Muu perhe nautti sinä aikana raikkaasta frisbeeegolf-kierroksesta. Lämpötila +14 laittoi vähän jo katseet alemmas Eurooppaan tuossa vaiheessa…

Myös Tanskan airbnb oli ihana! Østerskovgården Glumsøssä on vierailemisen arvoinen kohde sekin ja isäntäväki todella vieraanvaraista. Kauniit maisemat peltojen keskellä ja talon emännän upeat ruusut tyypillisen tanskalaisen talon reunoilla jäivät postikorttimaiseman tapaan mieliimme.

Kolmas majapaikkamme oli leirintäalue Natels-Heidesee Saksassa Hampurista hieman etelään. Pidimme matkalla yhden pidemmän tauon, kun kävimme Hampurissa kiertämässä 18-väyläisen frisbeegolf-radan poikien toiveesta. Saavuimme nälkäisinä Tanska-Saksa-ajomme jälkeen paikalle ruokatarvikkeidemme kanssa, mutta siellä ei ollutkaan keittiömahdollisuutta! Onneksi campingin omistajat kaivoivat tuliterän kaksilevyisen keittotason esille ja saimme soppamme lämpimäksi. Pesu- ja uintipaikat olivat puolestaan ihan priimaa ja näin oli onneksi myös paketista kaivettu telttammekin – Joona kyllä kommentoi, että olisi sen verkkokauppaostoksen voinut kotonakin tarkistaa, mutta hyvä näin. Viereinen moottoritie pauhasi todella kovaa läpi yön, mihin lie saksalaiset huristelevat öisin?

Aamulenkin ja -uinnin jälkeen suuntasimme alkureissun pisimmälle etapillemme kohti Zurichiä. Siellä yökortteerimme oli Glattbruggin kaupunginosassa ystäväperheemme luona. Nautimme heidän vieraanvaraisuudestaan ja seurastaan kahden yön yli ja toivomme saavamme pian vieraita myös meille Suomeen! Perjantaina nautimme Zurichin 28 asteesta ulkoilun merkeissä. Fribarata oli täällä heikommin merkitty, joten onnistuimme löytämään vain 5 väylää, vaikka google neuvoi, että niitä olisi 14. Vikan väylän vierestä bongasimme väkeä kellumasta joesta mitä erilaisimpien kumiveneiden ja -ankkojen kanssa. Tajusimme heidän menevän virran mukana ja päätimme kokeilla samaa. Oli hurjan hauskaa! Nelivuotiasta oli vaikea saada joesta pois… Vilvoitti kummasti meitä kaikkia! Illalla pääsimme Lotuksen kyytiin… Hetken mietin, että voisihan Eurooppa-roadtripiä jatkaa myös avoautossa ilman suksiboksia ja muuta sälää… Tulevaisuuden projektiksi, ehdottomasti!

Itse pääsin oman automme puikkoihin Zurichistä lähtiessämme. Joona poti vielä aamulla uintireissulla saamaansa ampiaisen pistosta, joten pääsin laulattamaan Toyotan renkaita omaan tahtiini muun perheen pötkötellessä kyydissä. Suuntana meillä oli Guillestre & Risoul, alppikylät, joissa kisailisimme seuraavan viikon. Pidimme matkalla kahvitauon Evianin vieressä Thononissa Genevejärven rannalla ranskalaisystäväni François’n kotona. Olin lukion jälkeen hänen perheensä luona puoli vuotta kieltä oppimassa ja silloin 7-8-vuotias François oli yksi innokkaimmista opettajistani. Aika rientää – nyt hän oli hotellin johtajana kauniissa Thononissa.

Loppumatka meni sitten lähes kelloa vastaan, sillä meidän piti ehtiä Guillestreen hakemaan kisamateriaali sunnuntain kisaa varten ennen toimiston sulkeutumista. Eipä juuri kuulunut lapsilta marinaa, vaikka nelisen tuntia meni ilman taukoja! Hyvin ehdittiin ja kisafiilis nousi heti numerolaput käsiin saatuamme. Kun vielä airbnb-kämppäkin oli jälleen kerran löytö, kisaviikkoa kohti oli mukava kääntää ajatukset. Guillestre siintää allamme, kun tähyilemme 7. kerroksen asunnostamme Risoulin 2000m korkeudesta alas laaksoon. Ukonilma toi rakeita kattoikkunamme päälle hyppimään, salamat valaisivat vuorten siluetit, mutta sisällä oli suloista ja tunnelmallista. Aamulla myrskystä ei ollut tietoakaan ja elohopea kipusi nopeasti 28 asteeseen. Tästä sitten suunta kohti ensimmäistä osakilpailua.

Melkoinen roadtrip edessä

Viime vuonna kirjoittelin kesälomasuunnitelmien teosta ja siitä, kuinka ne aina meillä kytkeytyvät rastiviikkoihin. Niin on tänäkin vuonna. Valinnanvaraa alkaa kuitenkin jo nykyisellään olla niin paljon, että jostain kivasta on aina luovuttava, koska monessa paikassa ei voi olla samaan aikaan. Olisi ollut Suomen mukavia viikkoja, Ruotsin iso O-ringen ja Keski-Eurooppakin tarjoili vaikka mitä mielenkiintoista.

Alppimaisemissa on aina jotakin erityistä, joka vetää meitä puoleensa. Siellä olisi ollut useampia vaihtoehtoja, mutta silmiimme osunut Ranskan rastiviikko lähellä Italian rajaa Varsin ja Risoulin hiihtokeskuksissa vei tällä kertaa pisimmän korren alppivaihtoehdoista. Samalla tuskailimme kuitenkin, kun Slovenian Oo-cup olisi myös ollut tarjolla pari viikkoa myöhemmin upeissa, osin koskemattomissa maastoissa. Ja siellä on aina se poluton vaihtoehto minulle suunnistus-hifistelijällekin! Pyörittelimme ideoita, vertailimme lentojen hintoja ja kurkkasimme myös autovaihtoehtoja. Se kurkkaus alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän ja kysäisin sitten tulevalta lukiolaiselta, mikä rastiviikko kiinnostaisi. Hänellä ei ollut väliä, kunhan Eurooppaan pääsisi ja automatka sopisi kuulemma oikein hyvin. Ranskan karttojen mallipalat ja tiiserivideot sytyttivät hänetkin ja niinpä sitten lopulta, hups, päätimme osallistua sekä Ranskaan että Sloveniaan ja tehdä unelmien budjettimatkan autolla.

Nyt kun reissuun on kolme yötä, joista vietän kaksi Oslossa koulutusmatkalla, alkaa vähän jo hirvittää. Mies hoitaa (???) pakkailut lasten kanssa kotona viikonloppuna, minä tulen keskiyön tienoilla sunnuntai-maanantai-yönä, ja sitten maanantaiaamuna ampaisemme matkaan. Rastiviikkojen majoitukset on varattu etukäteen, samoin alkumatkan airbnb:t ja leirintäalueet. Telttaöitä on luvassa siis niitäkin. Mukaan pitäisi mahtua ohi vilisevien vajaan 6000 kilometrin lisäksi ainakin valtavasti hienoja maisemia, 15 eri maata (tämä saattaa vielä elää paluumatkan hahmotuttua lopullisesti), nähtävyyksiä, juoksukilometrejä, leimattuja rasteja, yhdessäoloa perheen kanssa ja ilmeisesti myös jokunen hellepäivä.

Perhosia vatsassa, odotus korkealla, pienimmät eivät meinaa pysyä enää nahoissaan. En tiedä, olemmeko aivan viisaita tuon suunnitelmamme kanssa, mutta elämysten jano on riittävän suuri, että harppaamme sitä toteuttamaan. Reissukuvia on luvassa jossain kohti myös tänne blogiin, mutta myös @sporzzymama-instatililleni, #perheonmatkalla2019 Tervetuloa seuraamaan reissuamme!

Ei kesää ilman Jukolan viestiä

Vihdoin se tuli. Kesäkuinen perjantai, jolloin auto täytettiin teltoilla, makuualustoilla, makuupusseilla, eväillä, tyynyillä, sadetakeilla ja tietysti – suunnistusvarusteilla. Jukolaan on ollut jo monena vuonna suunta meillä jo perjantaina, jotta festaritunnelmaa saa kahden yön edestä ja siitä pidettiin kiinni myös tänä vuonna. Pienet neidit sulloutuivat autoon puuhavihkoineen, esikoinen reissasi kisapaikalle isänsä kanssa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa itsekin juoksemaan ja nuorempi poika päätti jäädä mummilaan kisastudiota pitämään mukavasti sisätiloihin.

Perjantaina saapumisessa on se hyvä puoli, että auton pääsee tuomaan suht lähelle. Oli sitä telttaroudausta silti vajaan kilometrin matka, mutta lastenrattailla ja hyvällä huumorilla siitäkin selvittiin. Pelto kasvoi korkeaa heinää ja apilaa, mikä paljastui oivaksi piiloleikkipelloksi. Neitien riemulla ei ollut rajoja: ensin huikeaa peltoseikkailua keskenänsä ja sitten hihittelyä ja iltasatuja teltan tunnelmassa, pitkästä aikaa.

Neitien fiilistelyviikonloppu jatkui monipuolisessa lastenmaailmassa heti lauantaiaamuna sen auettua klo 10, jonka jälkeen siellä oltiinkin sitten pieniä taukoja lukuunottamatta iltakasiin asti. Oma huoltaja vain vaihtui välissä, kun olimme vuorotellen tahoillamme kiireisiä ja vaihdoimme läpsystä lastenmaailmavuoroja isovanhempien ja miehen kanssa.

Oma juoksuni Venlojen viestissä oli vuorossa klo 14 lauantaina, kun juoksin joukkueeni Lynx 4:n aloitusosuuden. Viime vuoden tippaletkuista oppineena söin tänä vuonna kaksi aamiaista sitä ennen, join pari litraa erilaisia nesteitä ja makoilin teltalla ennen osuuttani. Keli oli lämmin, mutta pilvinen ja sopiva juoksuun, ei mitään tuskapaahdetta, joten lähtökohdat tippaletkuttomalle kokemukselle olivat hyvät. Osuus menikin aivan loistavasti. Siitä on aikaa, kun olen vastaavaan flow-suunnistukseen päässyt, ja oli upeaa naulata rasti toisensa jälkeen aivan suoraan. Minua suorastaan hymyilytti koko matkan – paitsi ykkösrastin jälkeen, kun toinen kenkäni irtosi ja en meinannut saada sitä millään takaisin. Kokeilin jopa lähteä juoksemaan kantapää ulkona, mutta se ei sujunut. Jos olisi ollut radan loppupäässä, olisin varmasti napannut kengän käteen ja jatkanut matkaa sukkasillani, mutta nyt oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja hämäläinen maasto edessä – päätin hiulata kengän paikalleen vaikka väkisin. Puolisen minuuttia siihen meni ja jonoa painoi ohi, mutta lopulta se sujahti takaisin. Nauhojen teippaaminen on siitä typerä tapa, että niitä ei noin vain avatakaan siinä kiireessä! Matkalla autoin muutamia eksyneitä nuoria naisia, tuli niin omat hukkareissut mieleen, että huikkasin jo kauempaa, että ”mä ehdin auttaa”. Juoksukunto oli mitä oli, mutta sepä se huonossa kunnossa onkin, että turha on tehdä ainuttakaan ylimääräistä askelta tai matka kestää vielä pidempään. Nyt niitä ei tullut. Vaihtosija 133 ja ero kärkeen hiukan yli 9 minuuttia. Vaikkei joukkueellamme mitään sijoitus- tai menestystavoitteita ollut, niin oli silti mukava fiilis tehdä onnistunut juoksu juuri Venloissa. Ykösjoukkueemme aloittaja Sara (kuvassa kanssani) teki upean juoksun vaihtaen sijalla 30. ja kakkosjoukkueen aloittaja nuori Salla samoin hiukan Saran takana. Koko viestissä ykkösjengimme oli lopulta 14. ja kakkosjengi 75. Oma joukkueeni pinnisteli sekin hienosti sijalle 267 yli 1500 joukkueen joukossa.

Kisan jälkeen oli kiva viedä neidit Jukola-saunaan. Siellä oli lämmintä ja varsin tyhjät lauteet, ehkä ne sitten myöhemmin täyttyivät enemmän. Telttasauna on kyllä jo perinne. Siellä on kiva aina rupatella muiden juoksijoiden kanssa reitinvalinnoista, pummeista, joukkueen sijoista tai ihan peräti jostain suunnistukseen liittymättömästä jutusta. Rupatteluseuraa löytyy aina, ehkä se on se alastomuus, joka saa suomalaistenkin kielenkannat auki.

Olin tänäkin vuonna menossa yöksi talkootöihin viestintähommiin tekemään ruotsin käännöksiä, joten saunan jälkeen söimme päivällistä ja chillailimme teltalla ennen viimeisiä lastenmaailman leikkejä ja askarteluja. Iltapalan ja hammaspesun jälkeen mies huikkasi teltan toiselle puolelle neideille hyvät yöt, jolloin isosisko totesi, että ei täällä ole kuin yksi. 4-vuotias pikkusisko oli ottanut hatkat vessan jälkeen ja itsepäisenä tuittupäänä lähtenyt tulemaan omaa reittiä teltalle. Oma reitti on 100-senttiselle tiitiäiselle 120-senttisessä heinäpellossa mielenkiintoinen valinta. Mikäli kuulutus olisi teltta-alueelle kuulunut, olisimme kuulleet äitiä ja isää odottavasta 4-vuotiaasta kisakuulutuksen kautta, mutta koska se ei kuulunut, niin mies kirmaili pellolla sinne tänne, isosisko käveli vessareitin edestakaisin varmuuden vuoksi ja itse odotin teltalla, josko neiti tupsahtaisi sinne. Ei tupsahtanut, mutta puhelimeni soi ja seurakaverimme Marko oli infossa asioidessa nähnyt surullisen, tutunnäköisen pikkuneidin istuvan infon takapöydällä. Sinnehän se oli toimitettu, +30 000 ihmisen tapahtumassa kadonnut lapsi. Kiitos vielä hänet löytäneelle nuorelle tytölle, joka oli toimittanut infoon, infon ystävälliselle henkilökunnalle sekä tietysti työn bonganneelle Markolle. Jääräpäisyydestään huolimatta otimme prinsessan mielellämme takaisin. Seuraavat kymmenen minuuttia olikin hellyyttävää kaulasta kiinni pitämistä ja läheisyyden halua, mutta jo teltalle päästyämme se haihtui ja näin tutun pilkkeen neidin silmissä hänen kuiskattuaan isosiskolle: ”Mennäänkö vielä leikkimään vähän piilosta?” Meille ainakin neljäs kerta toden sanoi, kun tuo lapsi syntyi. Sinne yhdistyivät kaikki edeltävien kolmen yhteensä tekemät kolttoset, viattomat silmien pyöritykset, tavaroiden maahan viskelyt ja lähtöruutuun palaamiset, koska asiat pitää tehdä ITSE. Tulevaisuutta mielenkiinnolla odotellessa.

Neidit ja mies jäivät telttaan nukkumaan, kun hipsin siitä sitten media-teltalle yövuorooni. Seurasin viestiä, kirjoitin käännöksiä parin tunnin välein ja loppuyön koitin pysyä hereillä. Onneksi saatoin teltalta siirtyä välillä myös loppusuoralle kannustamaan tuttuja ja tuntemattomia, ja sainpa hurrattua maaliin kolme aamuyöllä juossutta valmennettavaanikin. Heillä nousi tossu hienosti, ja pakko kyllä ihailla myös kärkijoukkueiden juoksijoiden upeita, rullaavia askeleita. Ihan kuin eivät olisi juuri painaneet kymmentä kilometriä hämäläisessä korvessa! Yön tunnelma Jukolassa on jotain ainutlaatuista. Ensin ilta hämärtyi yöksi, joka ei Suomessa kesällä ole kovin pitkä eikä pimeä, ja sitten lähti valo taas enemmän kajastamaan. Pieni usva leijaili kisakylän yllä, kuulutus raikasi ja kannustajat taputtivat loppusuoralla. Useiden eri screenien edessä oli väkeä makuupusseissa ja tuoleilla seuraamassa kisaa ja itsekin liityin aina välillä joukkoon.

Kun sitten samoilla silmillä kirjoitin aamulla juttua voittajajoukkueesta Stora Tunasta, huomasin jossain kohti naputtaneeni tekstiä jo rivin verran silmät kiinni. Yllättävän moni kirjain oli osunut kohdilleen, mutta ei sitä ruotsiksi voinut kutsua. Parin oikolukukerran jälkeen lykkäsin tekstit maailmalle ja laahustin aamun auringossa kohti telttaa. Kello oli hieman yli kahdeksan, hellepäivä alkanut ja porukka jonotteli shortseissaan aamupalaa. Itse hytisin väsymyshorkassa, mutta oli ihana fiilis katsella yön yli uinunutta ja aamulla virkistynyttä kisakylää nyt täydessä vauhdissaan.

Mies oli teltalla takaisin nukkumassa käytyään juoksemassa kolmannen osuuden. Neidit ponnistivat saunanlämpimästä teltasta hereille, kun saavuin ja söivät isänsä kanssa aamiaisen ennen lastenmaailmavisiittiä. Sain nukkua vajaat kolme tuntia pakahduttavassa kuumuudessa – teltta ei ole hellesäälle se ideaali nukkumapaikka. Sitten verkkainen kamojen pakkaus, autolle talsiminen ja matka kohti kotia saattoi alkaa. Olo oli uupunut, mutta upea kesäfestarifiilis mielessä ja parkkikselta pois jonottaessamme pohdiskelimme jo ensi kesän reissua Napapiirille. Milloin, miten ja millä kokoonpanolla? Sillä se on varmaa, että siellä taas olemme paikalla. Vähän hotsittaisi taas itseäkin juosta tuplat, se Jukolan yökin on aina ollut niin mahtava kokemus metsästä käsin… Mutta nyt ensin loput tämän kesän mahtavat reissut purkkiin ja rastit leimaten!

Hellesään huoltohommia HOGissa

En ollut aivan varma, millainen oma jaksaminen olisi Leimaus-leirin jälkimainingeissa, joten päätin ennalta varovaisesti jättää ilmoittautumatta Helsinki O-Gamesiin. Olisin varmaankin jaksanut, mutta viikonlopuksi osunut upea hellekeli sai tyytyväisen hymyn huulille tuon päätöksen seurauksena. Hellekamat niskaan ja junioreita huoltamaan!

6-vuotiaan suunnitelmia tulevaksi kisaradaksi aamupalan yhteydessä

Lauantaina saavuimme kisapaikalle puolen päivän maissa ja melko pian läksimme neidin kanssa kohti lähtöä. Matkaa sinne oli 1200m, josta osa metsäpolkua, joten ihan hetkessä emme sitä hurauttaneet. Sopivalla aika-arviolla ja reippaalla kävelyllä ehdimme sinne kuitenkin reilut kolme minuuttia ennen tytön lähtöaikaa. Emit-kortin tarkistusliuska kiinni, hyttysten hätistelyä, onnenpeukut ja tyttönen järjestäjien huomaan lähtökarsinaan valmistautumaan. Huikkasin tsempit ja muistutin keskinäisestä kisastamme, että kumpi olisi ensin maalissa.

Naureskelin lähtöpaikalta lähtiessäni, että se tulisi olemaan itselleni läpihuutojuttu. Ei olisi kannattanut… Maaliin saapuessani tajusin, että vain maailmancupin osallistujat tulevat siihen kilpailukeskuksen maaliin, yleisökisan juoksijoilla oli etäämmällä metsämaali. Mies ja juniori lähtivät siitä seurakseni, juniori paljain jaloin. Matkaa oli metsäpolkua puolisen kilometriä ja sitä taivaltaessamme ehdin pohtia parikin kertaa, että nyt taitaa kisailija ehtiä maaliin ennen kannustajia. Tällä kertaa kuitenkin reitinvalintojen tekeminen ja oikaisupohdiskelut olivat vieneet sen verran aikaa, että ehdimme juuri pari minuuttia ennen häntä maalille. Sieltä taivallus takaisin, kisakannustusta hellepellolla ja kotimatkalla virkistävä uintipulahdus ihanalla Tampajan rannalla Veikkolan kupeessa.

Sunnuntaina sovimme, että neiti lähtee lähtöön isän kanssa ja itse jäin “vahtimaan” junioria. Vahtimisen lomassa seurasin isolta screeniltä naisten maailmancupin takaa-ajoa, kannustin naisia heidän ohittaessaan kisakeskuksen ja siirryin sitten hurraamaan omalle typykälleni, joka tulla pompotteli sieltä ponnari keikkuen tyytyväisenä omaan suoritukseensa. Jokaiselle rastille oli tullut tehtyä oikaisu, mutta kaksi kertaa hän oli oikaisun jälkeen kääntynyt viitoitusta takaisinpäin ja kuluttanut melko lailla minuutteja siellä. Isoin pummi taisi tulla kyllä jo ennen lähtöä, sillä he olivat isän kanssa painaneet ensin väärään lähtöön 800m, joka tällä kertaa oli päinvastaisessa suunnassa, ja isä oli sieltä juossut neiti hartioilla toiseen lähtöön eli ensin vajaan kilometrin takaisin kisakeskukseen ja siitä 1300m typyn lähtöön. No, saipahan isäkin lenkkeilyä.

Maalissa neiti kertoi, että oli yhdessä alamäessä nilkka nyrjähtänyt ja kävimme sitä hoidattamassa ystävällisessä ensiapupisteessä. Kylmägeeliä ja sideharso saivat tytön onnelliseksi ja kun kisapalkinnoksi tuli vielä paperikassillinen karkkia, hymy oli korvissa. Karkit ovat meillä harvinaisempaa herkkua, joten pussit ovat edelleen avaamattomia ja odottavat sopivaa palkitsemishetkeä!

Kisaseurannan, ensiavun ja muun hässäköinnin yhteydessä muistin sitten, että juniorin “vahtiminen” oli käytännössä jätetty herran haltuun. Eipä siellä pellolla kauas voi eksyä, mutta sen verran vauhdikas parivaljakko syntyy juniorista ja serkkutytöstään, että koskaan ei voi olla aivan varma. Neidit kuitenkin löytyivät leirin vierestä häärimästä, ja meidän juniori imi viattoman näköisesti pillimehua. Ihmettelin siinä sitten isoon ääneen, että mistä pillimehu mahtoi olla peräisin, meillä kun ei sellaisia tänään eväänä ollut. Tyttö kohautti olkiaan ja sanoi, ettei tiedä. Vähän aikaa lypsettyäni sain serkkutytöltä tietää, että juniori oli kuulemma hakenut sen kahvion tädiltä. Tenttasimme miehen kanssa neitiä kauhistuneina ja kyllä, sieltä hän oli sen käynyt nyysimässä. Kun toruimme ja sanoimme, että kahviossa pitää aina ostoksista maksaa, tyttö katsoi meitä silmät pyöreinä ja sanoi, että eihän hän voinut, kun rahapussi oli kotona. Niinpä. Ja siellä olisi ollut yksi hoplop-poletti, olisikohan sillä irronnut mehua?

Mies talutti rikollisenalun kahvioon tyhjän pillimehupurkin kanssa pyytämään anteeksi ja maksamaan ostoksen, mutta ymmärtäväinen henkilökunta ei huolinut siitä enää maksua. Kiitoksia vaan vielä tätäkin kautta, minikriminaali on saanut asiasta huutia ja luulenpa, että seuraavalla kerralla tarjoaa edes sitä polettia maksuksi.

Keli, kiinnostavat kisaseurannat, omien lasten edesottamusten seuraaminen… Selityksiä sille, että en sunnuntainakaan startannut suunnittelemaani kuntosuunnistukseen on monia. Tekosyitä, mitäpä sitä kiertelemään. En oikeasti vain jaksanut. Leimauksen RR-ohjaajuus uuvutti minut… Se on kuulkaa se ikä. Ei näköjään pysty samalla viikolla toimimaan ohjaajana ja sporttailemaan itse viikonloppuna siihen päälle. Jukolaan on enää alle viikko… Pitääköhän levätä loputkin päivät sitä ennen, että varmasti jaksaa?

Leirihuumaa Leimauksella

2010, Kuopio

2011, Pohja

2012, Sotkamo

2013, Vierumäki

2014, Rovaniemi

2015, Savonlinna

2016, Ikaalinen

2017, Kuortane

2018, Lohja

2019, Imatra

Siinäpä listalla ne Leimaus-leirit, joissa omat lapseni ovat olleet osallisina. Esikoinen aloitti kanssani Kuopiossa, seuraavana vuonna olin töiden vuoksi estynyt itse osallistumaan, mutta reipas nuori mies meni sinne yksin. Kaikissa seuraavissa olin sitten itsekin mukana. Nyt Imatralla oli vuorossa 16-vuotiaan esikoisen 10. ja todennäköisesti viimeinen leiri, ainakin leiriläisenä. Toinen poikani aloitti Vierumäeltä 2013, joten hänellä on Leimaus-uraa vielä muutama vuosi jäljellä. Tänä vuonna Imatralle, Joutsenon Kullervon ja SK Vuoksen järjestämälle leirille mukaan lähti ensimmäistä kertaa myös kolmas lapsukaiseni, 6-vuotias innokas nuori neiti. Neljäs tiitiäinen, 4-vuotias sähikäisemme, jäi vielä tänä vuonna kotiin, joten ei tässä itselle ihan vielä ole loppua näiden Leimauksien suhteen näkyvissä.

Ja hyvä niin! Leimaukset, nuo parin tuhannen nuoren suunnistajan jokakesäiset kokoontumisajot, ovat suunnistajalapsukaisille yksi kesän ehdottomista kohokohdista. Huipputreenejä, kivoja oheisohjelmia, upeita ystäviä ja mahtava tunnelma. Sitä on itse ohjaajana, valmentajana ja vanhempana aivan sairaan siistiä saada seurata läheltä.

Sitä en kyllä millään käsitä, että mistä lapset repivät energiansa käydä myös kaikissa mahdollisissa oheisohjelmissa treenien väleissä ja silti vetää hyvällä spiritillä ne suunnistusharjoitukset. Kilsoja kertyi nytkin päivittäin mittareihin yli 30 000 ja ylittipä esikoinen yhtenä päivänä 50 000 askeleen maagisen rajan. Omat jalat huusivat hoosiannaa jo toisena päivänä, vaikka tallustelin mukana nuorimpien eli RR-ryhmäläisten kanssa eivätkä reitit olleet erityisen pitkiä tai raskaita. Sen sijaan ne painettiin melkoisella intervalliasenteella alusta loppuun, sillä huolellisen suunnitelman jälkeen rastivälin toteutus oli yleensä melkoista kiihdyttelyä.

6-vuotiaani jännitti reissua etukäteen kovasti, olihan kyseessä ensimmäinen leiri ja Imatralle huristeltiin vieläpä bussilla kotoa Kirkkonummelta. Kun olimme päässeet perille ja vieneet tavarat huoneeseen, kävimme huonekavereiden kanssa lounaalla ja sitten kurkkimassa leiritarjontaa, jonka jälkeen suuntasimme ekaan treeniin. Sitten uudet huoneystävykset kävivät taiteilemassa banderolleja ja siitä se sitten lähti. Illalla ovi kävi, neidit huikkasivat meille äideille heipat ja painuivat oheisohjelmiinsa keskenään. Ehdimme vain aina pikaisesti ilmoitella aikatauluista ja tapaamispaikoista. Leirille ilmoittautuessamme olin vielä siinä uskossa, että pääsisin pitkästä aikaa olemaan läheisesti leiritunnelmissa oman pikkuiseni kanssa, pojat kun ovat jo vuosia menneet niin itsenäisesti ja äitiä on tarvittu lähinnä lompakoksi – tänä vuonna ei enää sitäkään. En olisi millään uskonut, että niitä läheisiä hetkiä neidin kanssa kestääkin vain vajaan päivän! Totta kai saimme silti treenata, syödä, nukkua ja kylpylöidä yhdessä, eli ei minua sentään ihan yli laidan heitetty, mutta kauhea miten nopeasti ne hyppäävät lähes omilleen!

Monen vuoden tauon jälkeen oli kiinnostavaa palata takaisin RR-ryhmän touhuja katselemaan. Olihan siellä erilaista vilskettä kuin isommilla! Siinä missä isompien kanssa olemme ohjaajina perässäjuosseet ja hioneet nuorten suunnistustekniikkaa eri osa-alueilla sekä aiheuttaneet paineita tuomalla ulkoisia häiriötekijöitä suunnistussuoritukseen, pienten kanssa tutkittiin polkujen risteyksiä, havainnoitiin eläinten jätöksiä ja kikatettiin milloin millekin ja suunnistusmielessä lähinnä käännettiin karttaa oikein päin sekä havainnoitiin polkujen risteyksiä ja uusia karttamerkkejä. Homma oli ihan hallinnassa itselläni aina silloin, kun emme joutuneet hyttysparvien hyökkäyksen kohteeksi – silloin olin vahvasti hoputtajan roolissa ja muurahaisten elämän tutkiminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mutta helteen helliessä ja hyttysten pysytellessä poissa meillä oli rattoisaa ja palkitsevaa yhdessä! Kerran kävin kirmailemassa isompien nuorten perässä käyräkartalla ja hyvää vauhtia pitivätkin. Siinä sai itselleenkin oivan treenin – ja jokusen hengähdyshetken nuorten pyöräytellessä pieniä ja isompia pummejaan ruskea-valkoisella kartalla. Myös suoritusten analyysissä oli sitten isojen ja pienten välillä eroja kuin yöllä ja päivällä, mutta niinhän sen kuuluu ollakin. On ihana saada seurata läheltä heidän kehityskaartaan – osa nyt mainioita pohdiskeluja tehneistä nuorista taitureista oli ihan muutamia vuosia sitten RR-ryhmässä ihmettelemässä muurahaisten toimintaa.

Iltaisin ei tarvinnut unta odotella. Luulenpa, että pienimmillä uni oli tullut jo ennen kuin pää osui tyynyyn… Leiridisco oli 6-vuotiaalle upea uusi kokemus, ja isälle lähetetystä kuvasta neidistä discoasussaan tuli vastaukseksi pientä huolestunutta mutinaa. Kävin kurkkaamassa myös isojen discon ovella, ja vaikka juuri silloin soineen biisin sanasto saikin korvat kuumottamaan, se yhteisöllisyys ja satojen nuorten yhteistanssi oli henkeäsalpaavan upeaa. He todellakin ovat ystäviä keskenään yli seurarajojen, Leimaus- tai muilta leireiltä jo vuosien takaa.

Kotimatkalla oli väsyneitä, mutta tyytyväisiä leiriläisiä bussi tupaten täynnä. Taisi tulla kaikilta muilta ilmoitus lähteä mukaan myös ensi vuonna paitsi 16-vuotiailta. Heiltä tuli vain haikea huokaus.

Perhe on matkalla, osa 3

Tanskasta siirryimme Ruotsissa vietetyn väliviikon kautta O-ringen rastiviikolle Örnsköldsvikiin. Kyseessä oli maailman suurin suunnistusviikko, jossa osallistujia oli liki 20 000 ja katsojia lisäksi päälle kymmenisen tuhatta. Porukkaa siis riitti, mutta sen verran pitkät perinteet kyseisellä rastiviikolla on, että järjestelyt hoituivat jälleen mallikkaasti.

Miksi suuntasimme massaviikolle, vaikka pienempiä ja ehkä idyllisempiäkin olisi ollut tarjolla?

O-ringenillä on järjestäen hyvät maastot. Nyt ne olivat Höga Kustenin upeaa rannikkokalliota ja huikaisevia maisemia. Nousumetrejä saatiin, mutta myös haastavaa, kiinnostavaa suunnistusta. Siinä yksi syy.

Toinen, lähes yhtä iso syy on pienten lasten kanssa reissaaminen. O-ringen tarjoaa ihan superkivan Miniknat-suunnistuksen joka päivä ja lapset rakastavat sitä!

Lisäksi kävimme 5-vuotiaan kanssa päivittäin perhesarjassa, jossa hän paineli seuralaisen kanssa 2-3km radan maaston puolella.Rata oli simppeli, sellainen polkuja ja teitä noudatteleva ja olikin ilahduttavaa seurata neidin kehittymistä päivä toisensa jälkeen. Hyvin lähellä oli jo tilanne, että hänet olisi voinut päästää matkaan ihan yksikseenkin, sen verran hyvin helppojen polkujen ja teiden lukeminen kartalta sujui. Ruotsalaiset hallitsevat lapsiystävällisten ratojen suunnittelun todella hyvin.

Tässä kohtaa on nostettava esiin myös K-sarjojen vapaat lähtöajat. Yleensähän suunnistuskilpailuissa osallistujilla on etukäteen arvotut lähtöajat joka päivälle, mutta O-ringenillä K- eli lyhyissä (KORT) sarjoissa annetaan mahdollisuus täysin itse valita, milloin maastoon menee. Sen kun menee lähtöpaikalle, ottaa tarralistasta sopivan lähtöaikatarran, laittaa sen numeroonsa ja menee sillä minuutilla lähtökarsinaan. Hirveän näppärä systeemi lastenhoidon järjestämiselle, kun saatoimme miehen kanssa juosta vuorotellen. Välillä isovanhemmatkin auttoivat, eli hienosti toimi meillä koko sabluuna.

Tällaisella suunnistusviikolla tulee väkisinkin liikuntaa joka päivälle aika kelpo lukemat. On kävelyä autoparkista bussille, bussilta seuran leiriin, verryttelymatka lähtöpaikalle (1-2,5km), kisarata (minulla tällä viikolla 4-6km), kävely seuraleiristä bussille ja taas bussilta autolle. Illalla usein kävelyä, kauppareissut, trampoliinia tai pelailuja ja välipäivinä vaellusta & kävelyä tai mallisuunnistusta. Yhtenä päivänä otin pyörän alleni ja lähdin aamutuimaan pyörällä kisapaikalle välttääkseni bussimatkat, ne kun kulkivat aivan talomme edestä, kyytiin ei tosin siitä kohti päässyt hyppäämään. Kun tulin metsästä, olivat mies ja tyttöset juuri saapuneet kisapaikalle ja teimme vahdinvaihdon. Kun päivisin lämpötila kipusi lähemmäs kolmeakymmentä astetta, otin mieluusti joka kerta aamuysin lähtövuoron ja chillailin sitten helteessä ilman suurempia urheilusuorituksia loppupäivän 🙂

O-ringenillä on kisatorilla myös valtavasti virikkeitä aina iltapäivisin ja iltaisin ihan kaikenikäisille. Labyrinttisuunnistus on aina kiehtova, ja siinä tarjoiltiin kilpasarjoja 12-16-vuotiaille – harmitus meidän perheessä, kun esikoinen oli Suomessa riparilla ja 12-vuotias majoittui isänsä kanssa muualla. Kävimme testaamassa rataa kuitenkin miehen kanssa. Oli hauska lähteä peilikuvaradoille samaan aikaan kisamielellä siksakkaamaan koriskentän kokoiseen labyrinttiin ja ottaa mittaa toisistamme – siinä ei onneksi vikkelimmistä juoksujaloista ollut niin suurta hyötyä, sillä ratkaisut tehtiin suunnistustaidolla. Sen verran täytyy lopputuloksesta paljastaa, että kyllä, voin edelleen hyvillä mielin jatkaa työtäni suunnistusopena.

Rastiviikon jälkeen pysähdyimme viikonlopuksi Pohjanmaalle esikoisen konfirmaatioon. Kotona olimme sitten 3,5 viikkoa lähtöpäivän jälkeen. Melkoinen reissu, mutta aivan huippuonnistunut! Mukana kotiin tuli roppakaupalla ihania muistoja ja kokemuksia, vino pino suunnistuskarttoja, hauskoja tarinoita, muutama naarmu, jonkin verran tuliaisia, sopivasti ruskettunutta ihoa, auringon raidoittamia hiuksia ja yllättävän vähän pyykkiä. Onkin selkeästi myös jatkossa valittava kämppä, jossa on pesukone 🙂 Helpottaa lapsiperhe- ja suunnistusreissuja kummasti!