Blogi

Suositellut

Roadtrip käyntiin!

Kuusi päivää, kuusi maata. Suomesta Ranskaan Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Sveitsin kautta. Noh, otettiin loppumatkasta reitinvalinta myös Italian kautta, mutta ei lasketa sitä vielä tähän vaiheeseen mukaan, kun ei edes pysähdytty siellä.

Nyt täällä Ranskan Alpeilla ollessa tuntuu, ettei matka ollut ollenkaan paha. Reilut 2500km on takana ja melkoisia päiväsiivuja. Kaikki neljä lasta ovat istuneet aivan uskomattoman kärsivällisesti kyydissä. Puuhavihkoja pienemmillä, ruutua isommilla. Sanapelejä, biisiveikkausta, päiväunia. 1-2 pysähdyksen taktiikalla painettiin menemään ja täällä nyt sitten fiilistellään Alppien sylissä helteiden hemmoteltavana.

Ajoimme ensin Kirkkonummelta Naantaliin, josta hyppäsimme Finnlinesin kyytiin päivälautalle. Laiva oli positiivinen yllätys kaksine buffet-aterioineen ja pallomerineen. Törsäsimme myös hyttiin (15€), jossa kävimme päiväunilla välillä.

Kapellskäristä ajoimme Nyköpingin lähelle airbnb-majoitukseen. Lämmin suositus kohteelle Lugnet i Skogen (Tystberga), jossa maalaistalon pihapiirissä nautimme viehättävästä sivurakennuksesta omine suihkuineen ja mukavuuksineen ja nukuimme todella hyvin. Aamulenkin jälkeen käänsimme auton nokan kohti Tanskaa.

Aamupalastopin pidimme vasta parin tunnin jälkeen ja lounastauon minun työpalaverini yhteydessä. Kun duunit kulkevat mukana, on helppo pysähtyä niitä tekemään mihin vain. Tällä kertaa puhe kulki Italiaan linjoja pitkin, sillä en ollut vielä päässyt reissussa Ljungbytä pidemmälle. Muu perhe nautti sinä aikana raikkaasta frisbeeegolf-kierroksesta. Lämpötila +14 laittoi vähän jo katseet alemmas Eurooppaan tuossa vaiheessa…

Myös Tanskan airbnb oli ihana! Østerskovgården Glumsøssä on vierailemisen arvoinen kohde sekin ja isäntäväki todella vieraanvaraista. Kauniit maisemat peltojen keskellä ja talon emännän upeat ruusut tyypillisen tanskalaisen talon reunoilla jäivät postikorttimaiseman tapaan mieliimme.

Kolmas majapaikkamme oli leirintäalue Natels-Heidesee Saksassa Hampurista hieman etelään. Pidimme matkalla yhden pidemmän tauon, kun kävimme Hampurissa kiertämässä 18-väyläisen frisbeegolf-radan poikien toiveesta. Saavuimme nälkäisinä Tanska-Saksa-ajomme jälkeen paikalle ruokatarvikkeidemme kanssa, mutta siellä ei ollutkaan keittiömahdollisuutta! Onneksi campingin omistajat kaivoivat tuliterän kaksilevyisen keittotason esille ja saimme soppamme lämpimäksi. Pesu- ja uintipaikat olivat puolestaan ihan priimaa ja näin oli onneksi myös paketista kaivettu telttammekin – Joona kyllä kommentoi, että olisi sen verkkokauppaostoksen voinut kotonakin tarkistaa, mutta hyvä näin. Viereinen moottoritie pauhasi todella kovaa läpi yön, mihin lie saksalaiset huristelevat öisin?

Aamulenkin ja -uinnin jälkeen suuntasimme alkureissun pisimmälle etapillemme kohti Zurichiä. Siellä yökortteerimme oli Glattbruggin kaupunginosassa ystäväperheemme luona. Nautimme heidän vieraanvaraisuudestaan ja seurastaan kahden yön yli ja toivomme saavamme pian vieraita myös meille Suomeen! Perjantaina nautimme Zurichin 28 asteesta ulkoilun merkeissä. Fribarata oli täällä heikommin merkitty, joten onnistuimme löytämään vain 5 väylää, vaikka google neuvoi, että niitä olisi 14. Vikan väylän vierestä bongasimme väkeä kellumasta joesta mitä erilaisimpien kumiveneiden ja -ankkojen kanssa. Tajusimme heidän menevän virran mukana ja päätimme kokeilla samaa. Oli hurjan hauskaa! Nelivuotiasta oli vaikea saada joesta pois… Vilvoitti kummasti meitä kaikkia! Illalla pääsimme Lotuksen kyytiin… Hetken mietin, että voisihan Eurooppa-roadtripiä jatkaa myös avoautossa ilman suksiboksia ja muuta sälää… Tulevaisuuden projektiksi, ehdottomasti!

Itse pääsin oman automme puikkoihin Zurichistä lähtiessämme. Joona poti vielä aamulla uintireissulla saamaansa ampiaisen pistosta, joten pääsin laulattamaan Toyotan renkaita omaan tahtiini muun perheen pötkötellessä kyydissä. Suuntana meillä oli Guillestre & Risoul, alppikylät, joissa kisailisimme seuraavan viikon. Pidimme matkalla kahvitauon Evianin vieressä Thononissa Genevejärven rannalla ranskalaisystäväni François’n kotona. Olin lukion jälkeen hänen perheensä luona puoli vuotta kieltä oppimassa ja silloin 7-8-vuotias François oli yksi innokkaimmista opettajistani. Aika rientää – nyt hän oli hotellin johtajana kauniissa Thononissa.

Loppumatka meni sitten lähes kelloa vastaan, sillä meidän piti ehtiä Guillestreen hakemaan kisamateriaali sunnuntain kisaa varten ennen toimiston sulkeutumista. Eipä juuri kuulunut lapsilta marinaa, vaikka nelisen tuntia meni ilman taukoja! Hyvin ehdittiin ja kisafiilis nousi heti numerolaput käsiin saatuamme. Kun vielä airbnb-kämppäkin oli jälleen kerran löytö, kisaviikkoa kohti oli mukava kääntää ajatukset. Guillestre siintää allamme, kun tähyilemme 7. kerroksen asunnostamme Risoulin 2000m korkeudesta alas laaksoon. Ukonilma toi rakeita kattoikkunamme päälle hyppimään, salamat valaisivat vuorten siluetit, mutta sisällä oli suloista ja tunnelmallista. Aamulla myrskystä ei ollut tietoakaan ja elohopea kipusi nopeasti 28 asteeseen. Tästä sitten suunta kohti ensimmäistä osakilpailua.

Apua, mille rastiviikolle?

Nyt niitä taas on tarjolla – rastiviikkoja! Pieniä, isoja, kotimaassa, ulkomailla. Avoimissa ja peitteisemmissä maastoissa. Lähellä ja kaukana. Miten ihmeessä niistä voi valita, kun haluaisi osallistua kaikkiin?

Pidetään nyt ensinnäkin peukut pystyssä, että rastiviikkoja ylipäätään saadaan järjestää. Jännitysmomentti on myös siinä, pääseekö esimerkiksi ulkomaille ollenkaan matkustamaan. Siinä mielessä kotimaan viikot ovat varmempi veto, mutta toki kokoontumisrajoitukset saattavat sitäkin varmuutta horjuttaa.

Kotimaan laadukasta tarjontaa

Suomessa on vuonna 2021 tarjolla erittäin hyvin järjestettyjä, upeita viikkoja jopa kolme kappaletta. Näiden lisäksi Jukola kisataan kesäkuun puolivälissä Rovaniemellä, joten pohjoisemman Suomen kauneutta on suunnistuskansalle luvassa oikein roppakaupalla.

4.-9.7. Kainuun Rastiviikko, Suomussalmi

11.-16.7. Fin 5, Posio & Kuusamo

31.7.-5.8. Lapland O week, Ylläs

Pohjoismaista taattua tasoa

Ruotsi ja Norja ovat perinteisesti osanneet järjestää erinomaisia rastiviikkoja, eikä tulevakaan vuosi varmasti ole poikkeus. Itse olen kerran ollut Midnattsolgaloppenissa Tromssassa ja oli kyllä upea viikko! O-ringen maailman suurimpana rastiviikkona 30-tuhatpäisen osallistujajoukon parissa on elämys, jonka toivon jokaisen suunnistajan joskus pääsevän kokemaan. Sen järjestelyt ja erityisesti lapsille tarjoama monipuolisuus ja mahdollisuudet ovat niin huikeita, että tällä hetkellä se on meillä lähes vuosittain ohjelmassa.

25.-27.6. O-festivalen, Kongsberg, Norja

29.6.-7.7. Midnattsolgaloppen & Lofoottien 3-päiväiset, Ruotsi ja Norja

26.-31.7.-O-ringen, Uppsala, Ruotsi

O-ringen Sälenissä 2016

Haastajia etelämpää Euroopasta

Kesäiset Alpit, houkutteleva Välimeri, Brittein saarten nummimaisemat. Mielessä siintävät uudenlaiset maastotyypit, turismin yhdistäminen rastiviikkoon ja upeat maisemat. Keski- ja Etelä-Euroopan lukuisat rastiviikot ovat vuosi vuodelta kasvattaneet suosiotaan. Järjestelyt ovat lähes poikkeuksetta erinomaisia, maastot ja radat hienoja, eikä välipäivien aktiviteeteistakaan ole pulaa. Seuraavassa listausta viikoista, joista itselläni on hienoja kokemuksia aiemmilta vuosilta. Kesältä 2019 löytyy pari blogipostaustakin Ranskasta ja Sloveniasta.

28.6.-2.7. Italian 5-päiväiset, Italia, Trentino

6.-10.7. Primiero week, Italia, Primiero

16.-23.7. O’France, Ranska, Jura-vuoristo

17.-24.7. Swiss O-week (SOW), Sveitsi, Arosa

27.-31.7. Oo cup, Slovenia, Novo Mesto

1.-7.8. Scottish 6-days, Skotlanti, Lochaber

2.-7.8. Croatia Open, Kroatia, Delnice

Kenties eksoottisempaa tai arvokisaturismia?

Ehkä ajatus vie rapakon taakse Pohjois-Amerikkaan, kenties haaveissa on Australia tai Uusi-Seelanti? Pidemmällekin voi ja kannattaa lähteä elämyksiä hakemaan. Itselläni kaukaisin rastiviikko on Kanadasta Halifaxista, jossa kisajärjestelyt eivät kaikilta osin silloin 20 vuotta sitten vielä aivan yltäneet siihen, mihin kotimaassa oli tottunut, mutta tahtoa järjestäjiltä kyllä löytyi. Maasto oli vanhaa aarniometsää, jossa osa puista kaatui niihin hiukan nojaamalla. Jännitysmomenttejakin siis saatiin osaksi elämysmatkaa.

Montenegro on yksi uudemmista suunnistusmaista, jossa on tahtotila rakentaa kansainvälisiä, laadukkaita tapahtumia. Heidän rastiviikkonsa ovat luvassa loppukesästä. Myös muita Euroopan pieniä helmiä on tuloillaan ihan lähivuosina. Jos maastopuoli ei ole ominta osaamisaluetta, niin kaupunkimaisia kisaturneita pyöritetään Keski-Euroopassa useampiakin erilaisia, joissa kaikki osakilpailut ovat sprinttityyppisiä. Näitäkin kannattaa tarkastella.

Arvokilpailujen yhteydessä järjestetään usein yleisöviikkoja, joten kannattaa tarkkailla sekä aikuisten että nuorten MM- ja EM-kisojen ilmoittelua – näiden erityishuomiona kannattaa muistaa se, että kartat ovat yleensä aivan priimaa. Maastot menevät arvokisakulma edellä, joten joskus ne voivat olla tavalliselle tallaajalle melko rankkoja.

Tanskan veteraani-MM-kisat ja yleisöviikko vuonna 2018

Useiden vuosien projekti?

Kukaan ei valitettavasti pysty osallistumaan kaikille näille viikoille yhdessä kesässä. Ei, vaikka olisi lomaa ja rahaa vaikka muille jakaa, ellei sitten pysty kloonamaan itseään olemaan useammassa paikassa yhtä aikaa. Niitä kun on niin monta päällekkäin.

Kannattaa miettiä itselle sopiva määrä viikkoja yhdelle kesälle (ja hei, on niitä myös talvisin, keväisin ja syksyisinkin) ja rakentaa sitten sen päälle kokonaisuus. Mikäli juoksee pidempiä ratoja, on ehkä hyvä suunnitella viikkojen välille taukoviikko tai ainakin taukopäiviä. Meillä se on ainakin toiminut hyvin. Muutaman kerran olemme kokeilleet peräkkäisiäkin viikkoja, mutta toisen viikon loppupuolella viimeistään alkaa into (ja kunto) olla hiukan lopahtanut. Kun välissä saa ladata akkuja (ja siis niitä suunnistusaivoja), on virtaa taas kuin pienessä kylässä. Toki se, että maisemat ja paikkakunta vaihtuvat, tuo tosi paljon energiaa, mutta kuntotekijöille ei ainakaan siinä vaiheessa lomaa ole enää paljon tehtävissä.

Me pyöritämme suunnittelumyllyämme niin, että lähdemme kahden rastiviikon ajatuksesta per kesä ja tutkailemme seuraavan kesän projektia jo edellisvuonna. Olemme yhdistäneet Tanskaa ja Ruotsia, Suomea ja Ruotsia, Ruotsia ja Ranskaa, Ranskaa ja Sloveniaa, Ranskaa ja Sveitsiä, Italiaa ja Itävaltaa ja vaikka mitä muuta. Välillä on saatettu käydä kotona välissä, toisinaan matka on jatkunut lomailun merkeissä viikolta toiselle. Esimerkiksi Keski-Euroopassa yhden viikon reissu on tuntunut kovin lyhyeltä, joten viimeksi yhdistimme Itävallan rastiviikkoon toiseksi viikoksi vaellus- ja lomailuviikon ja sen jälkeen kävimme kotona ennen siirtymistä Ruotsiin O-ringenille.

Itävallan tunnelmia kisakeskuksesta vuonna 2017

Millainen #perheonmatkalla jatko meillä on luvassa?

Moni on kysynyt, mihin suuntaamme kesällä 2021. Voi, sen kun tietäisi. Tai saisi varmuutta! Suunnitelmissa on toteuttaa ensi kesänä vuodelta 2020 peruuntunut kokonaisuus eli Suomen viikoista Fin 5 Kuusamossa sekä Ruotsin taattu huippuviikko O-ringen vanhassa opiskelukaupungissani Uppsalassa. Haasteita tuo lapsukaisen nro 2 konfirmaatio suunnistusriparin jälkeen Kuortaneella lauantaina, kun O-ringen alkaa sitten lahden toisella puolella sunnuntaina. Ei tietenkään mitään ylitsepääsemätöntä, mutta pientä logistista haastetta 😀

Entä kesälle 2022? Åren O-ringeniltä on jo varattu mökki! Mitä muuta sen oheen, se selvinnee ensi kesän aikana, kun olemme koronatilanteestakin jälleen viisaampia. Kesän 2019 neljän viikon ja 4000 kilometrin autoreissu Keski-Euroopassa oli upea ja niihin maisemiin Alppien tai Slovenian suuntaan olisi ihan helmeä palata jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen. Rakastan puhua ranskaa, joten Ranska on aina listalla korkealla. Toisaalta myös Skotlanti, Irlanti ja Lofootit houkuttelisivat. Talvella 2022 voisi kesää odotellessa piipahtaa parin taukovuoden jälkeen helmikuisilla rastiviikoilla Portugalissa tai Espanjassa… Suunnittelu, haaveilu ja rastiviikkojen esitteiden katselu on I H A N A A ! Osa hupia, kokeile vaikka!

Koska ylläoleva listaus ei suinkaan ole kaikenkattava, laita ihmeessä kommenttikenttään omia vinkkejäsi ja linkkejä hyviin tapahtumiin. Meitä on varmasti useita, jotka mielellään kurkkaavat uusia vaihtoehtoja!

O-ringen Örnsköldsvik 2018

Kasviksia, tarpeeksi?

Vanha kunnon lausahdus ”puoli kiloa päivässä” on varmasti monelle tuttu. Perinteisesti on sanottu sen olevan 5-6 kourallista. Urheilupiireissä puhutaan monesti jopa kahdeksasta kourallisesta. Tärkeää on muistaa, että ajattelee määrää oman kämmenellisensä mukaan, eli aikuinen ei laske saantiaan 2-vuotiaan kouran mukaan!

Itse olen neljän lapsen kanssa monesti joutunut pohtimaan, että miten niitä saa nirsoille lapsille kurkusta alas ja mielellään vieläpä hyvin pureskeltuina. Vaikka kaikille on pienestä asti tarjottu kasviksia eri muodoissa, yksi toisensa jälkeen he ovat niitä lautasiltaan pyöritelleet sivuun. Varsinkin ja nimenomaan koulutaipaleen alettua. Makuaisti muuttunut? Luokkakavereiden esimerkki?Mene ja tiedä, mutta rasittavaa jokapäiväistä taistelua siitä ainakin seuraa.

Kasvissosekeitto on ainoa, joka meillä uppoaa ilman draamaa nelikon suuhun. Kaikkea en kuitenkaan halua soseuttaa, muussata tai piilottaa, joten olen ruvennut määrätietoisesti tekemään koekeittiötyyliin pelkkiä kasvisruokapäiviä. Itse olen noudatan lihatonta ja vehnätöntä ruokavaliota, ja tätä on nykyisin perheellekin tarjolla useamman kerran viikossa.

Ehdottomasti helpoiten meillä menevät raa’at kasvikset ja vihannekset sekä hedelmät. Niinpä päivän värikkäistä isoin osa lapsilla tulee niistä. Tässä eräänä päivänä olin nuorimmaisen kanssa kaupassa ja heti hedelmäosastolle päästyämme lapsi pyysi kovaan, kirkkaaseen ääneen, että voisinko ostaa hänelle ja siskolle rasiallisen ruusukaalia, PLIIS. En kieltäytynyt.

Pyrin pitämään hedelmäkulhomme – sesonkiajattelu huomioiden – monipuolisena ja helposti lähestyttävänä. Tällä hetkellä siellä näyttäisi olevan persimoneja, kiivejä, mandariineja ja banaania. Juuri tässä muutama päivä sitten kysyin 17-vuotiaaltani, että ottaisiko mandariinin. Kuulemma kyllä, jos kuorin. Helposti lähestyttävä sisältää meillä jonkin verran myös palvelutyötä 😉

Olen kuitenkin halunnut opettaa lapsille eri makuja, myös niitä kypsennettyjä kasviksia. Punajuuri, sienet ja bataatti ovat monipuolisista uuni-pannu-leivonta-yhdistelmä-sekoitus-kokeiluistani huolimatta kaikilla lapsilla suurin no go. Uunissa tehtyjä sipuleita, lehti-, kukka-, parsa- ja ruusukaaleja, paprikoita, porkkanoita ja jopa omenoita on sen sijaan kiltisti maistettu siirapilla ja fenkolilla tai rosmariinilla höystettynä. Värikkäät kasviswokit kelpaavat esimerkiksi lukiolaisellamme nälkään kuin nälkään – tai no, kuten itse sanoo: jos muuta ei ole.

Yllätysvuoasta on tullut bravuurini. Sinne menee kaikki, mitä milloinkin kaapissa on, usein jonkinlaisella juustolla höystettynä. Viimeksi herkuttelimme miehen kanssa lounaaksi sellaisella, jossa oli vihreitä linssejä, kaalia, porkkanaa, parsakaalia, fetaa ja oliiveja sekä pippuriruokakermaa ja parmesaania. Viisivuotias halusi maistaa sitä illalla ja inspiroitui ottamaan lisää.

Juuri nyt tätä kirjoittaessani talossa tuoksuvat keitetyt punajuuret. Lounashetki lähestyy ja koska mieheni ei kiukuttele punajuurista, herkuttelemme niillä aivan kahdestaan lumisen etätyöpäivän kunniaksi. Hiukan oliiviöljyä pannulle, viipaloidut punajuurit kyytiin, suolahiutaleita, pippuria… Tarjoillaan tonnikalan kanssa. Itselleni ottaisin kylkeen hiukan vuohenjuustoakin, mutta sille herkulle ei kotoa nautiskelijaseuraa löydy 😀

Ens kauel

Ens kauel. Se perinteinen lausahdus, jota monen suunnistajan suusta kuulee syksyisin. Yleensä se liittyy kaudenpäätösjuhlintaan, mutta niitä on nyt ollut vähän vähemmän, sattuneesta tilanteesta johtuen.

Ens kauel -ajattelu tarjoaa uudet mahdollisuudet aloittaa puhtaalta pöydältä. Voi miettiä uudet tavoitteet, ideoida uusia treenimuotoja ja rakentaa arkeen uusia rutiineja. Olen kuullut tuota lausetta niin huippusuunnistajilta kuin jäähdytteleviltä keski-ikäisiltä perheenisiltä. Ihan jokainen voi lähteä hakemaan uutta nostetta sieltä ens kauelta.

Suunnistajan kausi vaihtuu marraskuun alussa, joten tätä ens kautta on nyt ehditty käydä muutama ensimmäinen viikko. Paljon on näkynyt sosiaalisessa mediassa treenikuvia ja inspiraatiovideoita. Osalla on seurapaidan väri vaihtunut, toisilla asuinpaikka, joillakin sekä että. Myös ne, joilla värit ja paikkakunta pysyvät, ovat intoutuneet tasotesteihin, testijuoksuihin ja kuntosaleille.

Itse uskon, että olivat tavoitteet mitä tahansa, aina löytyy petrattavaa sinne ens kauelle. Tavoitteet voivat liittyä urheiluun tai vaikka nukkumiseen, perheen kanssa vietettyyn aikaan, kirjeiden kirjoittamiseen, säännölliseen tai terveelliseen ruokailuun, isovanhempien luona kyläilyyn tai vaikka puutarhanhoitoon. Oli aihe mikä tahansa, tekijä löytyy peilistä.

Suunnistaja tai et; mitä sinä haluat saavuttaa ens kauel? Millaisia muutoksia arkirutiineihisi täytyy tulla, jotta saavutat tavoitteesi? Muista, että yksi pieni asia saattaa johtaa aivan mittavaan muutokseen. Olet siitä jo askeleen päässä.

Laatuaikaa puolison kanssa

Onko sinulla ja puolisollasi ”laatuaikaa” keskenänne? Me yritämme pitää siitä säännöllisestä kahdenkeskisestä ajasta kiinni, vaikka välillä se on vähän järjestelyjen takana. Mieluiten me yhdistämme siihen jotakin liikkumista, erityisesti luonnossa. Ravintolahetkiä tai kylpyläpiipahduksia tulee, jos on tullakseen, mutta noita luontoelämyksiä suunnittelemme eniten. Se yhteinen tekeminen on olennaista, samoin pitkät, inspiroivat keskustelut. No okei, kyllä me pussaillaankin. Myös siellä liikunnan lomassa 😉

Lokakuussa saimme mahdollisuuden piipahtaa Ilomantsissa pienellä vaellusretkellä. Ihana Endorfiininmetsästäjä-Terhi suunnitteli meille kotikulmilleen huikean melonta- ja vaelluskombon. Vietimme kolme yötä autiotuvissa, meloimme Koitajokea 24 kilometriä ja vaelsimme 30 kilometriä. Emme nähneet juuri muita ihmisiä, vaan saimme nauttia toisistamme, luonnosta ja syksyn kauneudesta samalla itseämme hiukan haastaen. Laatuaikaamme kuuluivat myös sadat ajokilometrit, joiden aikana keskustelut polveilivat mm. lapsista valmennukseen, koronaan, rakennusprojektiin, ensi vuoden lomasuunnitelmiin ja arkisiin askareihin.

Lainasimme Terhiltä (ja Helenalta, kiitos vielä!) melontavarusteet ja retkikeittimen (joka on kyllä omallakin hankintalistalla jo). Muuten pärjäsimme aika lailla omillamme. Vaelsimme polkujuoksukengissämme & urheiluvaatteissamme, joten ihan ammattilaisvaeltajia emme vielä ole. Hyvin sujui matkan taittaminen noissakin, eikä hiertymiä tai muita vaivoja tullut. Polkujuoksukengissä on se huono puoli vaelluksilla, että ne kastuvat helposti ja sitten on varpaat märkinä niin kauan, kunnes kengät on saanut (kenties autiotuvassa) taas kuivaksi. Meitä onneksi suosi myös keli, joten emme kärsineet märistä sukista sen enempää. Itse pidän omista Salomoneistani niin paljon, että kovin herkästi en ole niiden tilalle muita sujauttamassa!

Heti marraskuussa saimme uuden laatuaikamahdollisuuden, kun seuramme Lynx muutaman innokkaan järjestäjän voimin toteutti upean rogaining-pistesuunnistuksen Nuuksiossa viime sunnuntaina. Vanhempani lupasivat ottaa tytöt joukkueeseensa, pojat menivät kavereidensa kanssa omissa tiimeissään ja meille tuli siispä mahdollisuus ilmoittaa mukaan team #qualitytime. Ja sitä se oli, koko kolmen tunnin ajalta! Reittisuunnittelumme ei ollut aivan optimi, mutta saimme kuitenkin kerättyä annetussa ajassa 107 pistettä (voittajat 129) ja kilometrejäkin kertyi 17,5.

A2-kokoa ollut kisakartta tarjosi vinon pinon rasteja, joista sai kustakin 3-9 pistettä. Isoimmat pistepotit tulivat Quest-rasteilta, joissa oli lisäksi jokin yllätystehtävä. Jännitysmomenteista syttyvinä ulkoilijoina suunnittelimme reittimme mahdollisimman monen questin kautta. Siellä olikin hauskoja puuhia ja tulipa napsittua myös maisema-selfieitä osana tehtäviä. Meillä oli lisäksi diili, että rasteilla sai aina suukon ja sopivin väliajoin suukon lisäksi palan suklaata & hörpyn vettä. Aika sopiva diili, jolla jaksoi kummasti!

Meille laatuaika on siis aikaa yhdessä, yleensä luonnossa. Sitä tulee kuitenkin myös esimerkiksi itsensä kehittämisen ja itsensä johtamisen koulutuksista sekä valmennustyöhön liittyvistä seminaareista, joissa käymme säännöllisesti. Laatuaikaa on myös kahdenkeskinen tuokio saunassa, jossa ei välttämättä puhuta mitään. Ollaan vain hiljaa ja välillä hymyillään.

Nyt korona-aikaan meillä on ollut laatuaikaa myös keskellä päivää, kun etätöidemme lomassa syömme yhdessä lounasta lasten ollessa koulussa ja päiväkodissa. Nelilapsisen perheen koti on harvoin yhtä hiljainen. Syksyn tultua olen alkanut sytyttää lounaalle myös kynttilöitä. Söpö tunnelmahetki keskelle päivää, tuntuu arjen luksukselta. Koen myös laatuajaksi meidän yömme, sillä olemme aina saaneet nukkua kahdestaan. Tytöt ovat unessa ennen yhdeksää, eivät heräile, huutele, itke tai tule viereen, joten kaikki olemme aamulla virkeitä ja levänneitä. Teinitkin toivottavasti nukkuvat, ainakin suunnilleen jaksavat aamuisin kouluun ja treeneihin herätä 🙂

Laatuaika meillä siis vaihtelee. Se voi olla pidempi tuokio yhdessä tai ohikiitävä hetki hymyn kera. Se voi tulla arjen pienistä teoista tai rutiineista tai enemmän suunnitellusta ja järjestetystä kokonaisuudesta. Tärkeintä itselleni ainakin on, että sitä laatuaikaa muistaa ottaa, ja että sille muistaa antaa arvoa. Laatuaikaa on myös ihan vain itselle annettu aika – siitä toisella kerralla enemmän!

Syksy ja neulomisvimma

Ystäväni Terhi kirjoittaa luonnossa olemiseen inspiroivaa blogia Endorfiininmetsästäjä. Hän on mielettömän hienoissa luontokuvissaan usein erittäin mukavanoloinen ja kaunis islantilaisvillapaita päällään. Olen miettinyt, että se on ihana, mutta varmasti karhea, enkä ainakaan jaksa sellaista itse neuloa. Sitten kesällä toinen ystäväni postaili kuvia Facebookiin uusista, juuri neulomista villapaidoistaan ja minäkin ratkesin.

Päätin kokeilla yhtä… Ja nyt puikoilla on menossa jo neljäs. Ennen en juurikaan jaksanut sukkia tai lapasia pidempiä projekteja, vaikka tekstiiliopen koulutus takana onkin. Nyt kyllästymisestä ei ole puhettakaan! Erityisesti yläosan kaarrokekuvio on todella hekumallinen vaihe. En tiedä, mikä siinä oikein sytyttää! Hädin tuskin olen edellisen saanut puikoille ja työn käyntiin, kun olen jo piipahtanut Menitan ihanassa myymälässä Espoossa hakemassa materiaalia seuraavaa projektia varten – olisipa kamalaa, jos yksi työ valmistuisi niin, että seuraavaan ei olisi heti saatavilla lankoja! Toistaiseksi olen tehnyt paidat Lettlopista, mutta muutkin Istexin lankavaihtoehdot houkuttavat.

Kyllä, paidoista tuli ihania. Tyttäreni ovat niissä joka päivä. Mietin jo, että ajattelevatkohan ne koulussa ja päiväkodissa, että lapsilla ei ole enää muita vaatteita. Tein heille paitojen sävyihin sopivat pitkät villasukat langanlopuista, jotka nekin ovat jalassa päivästä toiseen. Entä se karheus? Höpösatuja. Neitini ovat niissä aivan tyytyväisinä vain t-paidat villan alla, joten oman mielikuvitukseni tuotetta se oli. Ja jaksamisestakaan ei ole toistaiseksi ollut pulaa – vaikeinta on jättää työ sivuun, kun kaikkea ei voi samanaikaisesti tehdä.

Milloin sitten oikein ehdin neuloa? No vaikka milloin. Onneksi suunnistusharrastukseemme liittyy paljon automatkoja, jolloin miehen ajaessa voin optimoida ajankäytön. Oman villapaitani pitkän yksivärisen kohdan neuloin esimerkiksi elokuussa poikien kisatessa Enight-viestissä Oittaalla. Kisapaikalla piti olla yöllä 02.00 ja autosta noustuamme aloitin kävely-neulomisen, jolloin pysyin hereillä ja aika oli jälleen hyötykäytössä 🙂 Kuuntelen myös paljon äänikirjoja, joten niiden parissa hurahtaa sentti jos toinenkin iltaisin. Televisiota katsellessa samoin, tosi sitä ei tule lainkaan päivittäin. Eli kyllähän sitä aikaa löytyy, mutta niin se on aina: sille löytyy aikaa, jolle haluaa löytää.

Seuraava itselleni tulossa oleva paita syntyy kanervan sävyistä. Vihjaisin jo joulupukille, että sen alle tarvitsisin ehdottomasti Ukuitin ihanaakin ihanamman Cone Head Hoodien uudessa luumuvärissä. Eipä silti, jos pukki ei kaikilta kiireiltään muista vinkkiä, itselle voi aina vaikka joulun jälkeen hankkia tarpeellisen lahjan palkinnoksi hienosta vuodesta. Hienouden tason saa jokainen aina itse tietysti päättää. Hyvä vinkki muillekin: itseä saa ja pitää helliä, eikä syiden aina niin erityisiä tarvitse olla!

Tunnelmia voitokkaasta Nuorten Jukolasta

Sieltä se tuli, 18 vuoden tauon jälkeen – Nuorten Jukolan voitto Lynxille! Toissavuonna kolmas, viime vuonna toinen. Silloinkin meillä oli hyvä ykkösjoukkue, mutta muilla oli vielä piirun verran paremmat jengit. Nyt meillä oli voittoon valmis joukkue, kun nuoremme olivat saaneet lisää ikävuosia ja kokemusta. Kolme ykkösjoukkueen juoksijoista voisi juosta aivan saman osuuden myös ensi vuonna, joten taso jatkuu myös tulevina vuosina. Kakkosjoukkueeseen jäi niin kovia juoksijoita, että sekin ponnisti peräti seitsemänneksi. Mikä myös oli upeaa, oli viiden joukkueen kokoonsaaminen. Edellisestä viiden joukkueen kokonaisuudesta on vierähtänyt jo yli 20 vuotta!

Kuva: Suvi Heikkilä

Oma NuJu-voittoni Lynxissä on vuodelta 1993 ja edelleen muistan joukkuekavereiden tsemppaushetkiä, samassa joukkueessa juosseen Ville-serkkuni tiukat ohjeet pummaamien välttämieen, useat rastivälit, nelosrastin pummini maastossa (jolloin muistin metsässäkin ne serkun sanat), loppusuoran tunnelman oman juoksuni jälkeen, loppusuoran tunnelman sitä porukalla ankkurin perässä juostessamme, urheiluruudun haastattelun ja vaikka mitä muuta. Oli se vaan ikimuistoista, voisin peräti väittää.

Tänä vuonna kisaa edeltäneet viikot olivat erilaista valmistautumista, sekä fyysisiä treenejä että henkistä valmistautumista. Suunnittelimme vanhalle kartalle erilaisia ratavaihtoehtoja, joista osa lopulta osui melko lähelle. Sparrasimme nuoria erilaisilla skenaarioilla heidän lähtötilanteestaan. Mitä jos starttaat kärjessä? Entä jos joukkue on vartin perässä? Tärkeintä kuitenkin loppupeleissä oli nuorten oman itseluottamuksen löytyminen. Kun fysiikalle on tehty kaikki voitava ennen kisaa, siihen on kisapäivänä tai juuri kisan alla vaikea enää ihmeitä loihtia. Paukut kannattaa laittaa henkiseen valmentautumiseen ja hyvän vireen hakemiseen ja näin meidän upeat junnumme juuri tekivätkin.

Itse kisaviikolle kasaantui koronan myötä monenlaisia päällekkäisyyksiä. Jo kesäkuussa oli päätetty, että NuJu-viikolla on tiistaina kesän juoksuprojektin 2000m päätöstesti ja sen jälkeen NuJu-palaveri. Yhtäkkiä viikolle tupsahtivat myös Alueen Oravapolkukilpailu (alle 16v) ja Prisma-rastit, joten nuorilla oli valinnanvaikeuksia. Kovia viimeistelytreenejä kuitenkin tuli alle, osalla parikin. Se varmasti siivitti monelle varsin hyvän kulkupäivän lauantaille.

Kun nuoret juoksivat lauantain kilpailussa, me valmentajat ja huoltajat, niin no, me valmensimme ja huolsimme. Oli teltan pystytystä, numeroiden kiinnitystä, hakaneulojen etsimistä, juomapullojen täyttämistä, lettien tekemistä, alkuverkkojen tsekkaamista, nilkkojen teippaamista, gps-liivien pukemista, emit-tarkistuslipukkeiden kiinnittämistä, väliaikojen kertomista, lähtökarsinassa neuvomista, yleisörastilla ja loppusuoralla kannustamista, onnittelemista, lohduttamista, kokemusten kuuntelemista, välipalan tuputtamista, laastarin kiinnittämistä, kengännauhojen avaamista, valokuvaamista, kadonneiden tavaroiden etsimistä, joukkuekarttojen jakamista ja lopulta myös porukan kotiin kuljettamista. Jokusen tehtävän saatoin unohtaakin. Peruslauantai. Tai no, ei ihan. Tän vuoden toistaiseksi paras lauantai!

Voitto ei ollut vain ykkösjoukkueen nuorten, se oli koko upean junioriporukkamme. Mikäli kilpailua ykkösen paikoista ei olisi ollut, tasomme olisi ollut alhaisempi. Kuten ykkösen juoksijat itsekin sanoivat: voitto oli koko seuran. Sellaisena me Lynxissä sitä pidämme ja vaalimme. Kiitos teille, upeat nuoret; ykkösessä, kakkosessa, kolmosessa, nelosessa, vitosessa ja myös kotikisastudioissa. Te kaikki yhdessä teitte tuosta unelmasta totta.

Kuva: Suvi Heikkilä

Kesäprojekti 2: Hedelmätarha

Tiedättekö tunteen, kun ideoita vaan pulppuaa? Ja niitä on päästävä toteuttamaan, ei huomenna, vaan heti! Suunnistuksia on jo ohjelmassa, mutta vielä on myös poikkeusolojakin eli myös sitä kautta aikaa tällä suunnistusmutsilla. Ja kesääkin jäljellä… Mikäli haaveeni eivät vaadi suuria summia, huippuihana mieheni on onneksi aina valmiina avuksi. Niin nytkin, kun halusin päästä kasvattamaan meille pientä hedelmätarhaa, jossa peurojen tuomat haasteet olisi otettu huomioon.

Päätimme aloittaa maltillisesti ja tilasimme pienen erän pensaita ja puita Tahvosilta – kotimaista tuotantoa Raaseporista. Isän ihanalla avustuksella lajikkeiden valinta sujui helposti. Meille muutti kuusi karviaispensasta (sekä Lepaan punaista että Hinnonmäen keltaista), viisi mustaherukkapensasta, viisi punaherukkapensasta, kaksi luumupuuta, kaksi kirsikkapuuta ja kaksi omenapuuta.

Valitsimme hedelmätarhalle tontilta aurinkoisen paikan, jonne tuleva rakennustyömaamme ei mene häiritsemään uusien perheenjäsentemme toivottavasti reipasta kasvua. Maanmuokkauksessa tarvittiin vain pintamaan poisto, jossa naapurista Kalle koneineen oli jälleen mies paikallaan. Enpä tiedä, mitä tekisin ilman Kallea! Hän naureskelikin miehelleni, että vielä joku päivä pistämme siellä pystyyn 200 neliön kasvihuonetta, sen verran tehokasta taitaa suunnitteluni ja toteutukseni olla.

Niittypohja oli savimaata, joten mieheni sai pientä habatreeniä kaivaessaan 22 kuoppaa – minä tyydyin täyttämään niitä tuoreella kotikulmien mullalla. Appiukkokin tuli avuksi, ja me vastavuoroisesti kaivoimme heille 80 kuoppaa aavistuksen huokoisempaan hiekkamaahan tontin havupensaita varten. Tuon viikonloppurutistuksen jälkeen ei tarvinnutkaan miettiä hetkeen lihaskuntotreenin tekemistä…

Herukat ja omenapuut sijoitimme aidatun alueen ulkopuolelle ja 180cm korkean aidan sisälle loput puut ja pensaat. Sinne mahtui myös kolme istutuslaatikkoa, jonne sujautin heti ylijäämätaimiani, jotka eivät mahtuneet kasvihuoneeseen. Seuraavaksi vuorossa on nurmikon kylväminen ja eiköhän sinne mieheni ideoima mietiskelypolku ja -penkkikin vielä loihdita. Ilmeisestikään en hyppele suunnitelmistani toiseen aivan yksikseni 😉

Kesäprojekti 1: Viherhuone

Suunnistuksen kilpailukalenterin haihduttua olemattomiin meillä tupsahti yhtäkkiä arkeen vapaita viikonloppuja ja arki-iltoja. Välillä tuntuu, että omissa pöksyissä asustaa muurahaisia, niin vaikeaa on olla vain aloillaan. Onneksi tonttiostoksilla oli käyty jo pari vuotta sitten – erilaisille pihaprojekteille löytyi lääniä. Katselimme pihasuunnitelmaamme, tallustelimme tontilla ympäriinsä ja pohdimme vaihtoehtoja. Yksi murheenkryyni tontilla oli vihreä, nokkosia täynnä oleva ”allas”, jonka alkuperäistä käyttötarkoitusta emme saaneet selville. Rakennelmasta halusimme kuitenkin eroon.

Ensin mietimme sen purkamista. Naapuritontin vanhan asuinrakennuksen purkamista seurattuamme totesimme sen kuitenkin melko hankalaksi ja kalliiksi, joten laajensimme mielikuvitustamme. Heitin leikilläni, että tähän tulisi kiva kasvihuone ja päädyin surffailemaan nettiin erilaisia kasvihuoneita. Yllätyksekseni sieltä löytyikin ideoita vaikka millaisiin tee-se-itse-toteutuksiin, ja päätimme tarttua tuumasta toimeen. Tavoitteena oli tehdä vanhasta uutta eli hankkia materiaalia mahdollisimman vähän.

Koska laatikko oli umpinainen, siihen oli ensin avattava ovi. Tätä työvälinettä ei mieheni, isäni eikä appiukkonikaan loputtomista työkalukätköistä löytynyt, joten vuokrasimme sen viikonlopuksi. Siinä niitä angsteja sai purettua 😀

Seuraava vaihe oli rungon pystytys. Mieheni piirsi etukäteen kasvihuoneelle suunnitelmat, joiden pohjalta rakentaminen eteni mallikkaasti vaihe vaiheelta. Materiaalit löytyivät kymmenen metrin päästä vajasta, jonne appivanhempien ylijäämätavara omasta rakennusprojektista oli säilötty. Sieltä löytyi myös seinien lautatavara. Ikkunat haimme neljän kilometrin päästä. Olin heittänyt alueen Facebook-ryhmään kyselyä vanhoista ikkunoista ja tärppi tuli heti. Ikkunakasa lähti meille ilmaiseksi, jätimme kiitokseksi viinipullon.

Puutöiden jälkeen pääsimme maalauksen kimppuun. Pieni tönö oli nopea ja hauska maalata. Kammottava vihreä sokkelikin sai uuden, freesin lookin. Maalin lisäksi ostimme myös kattomateriaalin, valokatteen, uutena.

Koska nälkä kasvaa syödessä, saimme idean tehdä kasvihuoneelle myös oman terassin. Varsinkin, kun oma taloprojektimme on vielä alkutekijöissään, tuntui kivalta ajatukselta saada kesälle oma pieni istuskelunurkkaus. Terassilaudat saimme ystäväperheen puretusta terassista. Harjapellit olivat appivanhempien ylijäämää nekin, samoin oven askaroinnissa käytetty lautamateriaali ja terassin alla käytetyt laatat. Istutuslaatikot nikkaroimme naapurin ylijäämälaudasta, kalusteet olivat omia vanhoja juttujamme. Kasvit kylvimme sisätiloihin siemenistä huhtikuussa ja siirsimme kesäkuun alussa kasvihuoneeseen. Tomaatin taimet ostimme valmiina, sillä ne olimme unohtaneet itse kasvattaa. Kastelujärjestelmäksi ostimme Blumat-järjestelmän, jolloin voimme huoletta jättää kasvit voimaan hyvin, vaikkemme ole itse päivittäin paikalla kastelemassa.

Projekti oli sopivan pieni, mutta mukavan haastava. Sen tekeminen oli hauskaa ja lopputulos yllätti itsemmekin erittäin positiivisesti!

PS. Nyt katse on jo seuraavassa suunnitelmassa ja pohjatyöt käynnissä. Veljeni pihalta löytyi 14 leca-harkkoa ja naapuri vaihtoi terassilautansa uusiin… Pitihän harkoille ja terassille saada käyttöä… Syntymässä on siis noin 12m2 vierastupa/leikkimökki – samalla kierrätysidealla eli muiden jämistä kokoamalla. Mikäli sinulta löytyy jotakin seuraavista, niin ole rohkeasti yhteydessä vaikka Messengerissä (Anna Ojapalo) tai täällä kommenttikentässä:

  • eristevillaa
  • tuulensuojalevyjä
  • 2 isohkoa ikkunaa
  • 1 ulko-ovi
  • styroxia tai uretaanilevyjä
  • ulkoverhouspaneelia
  • kattohuopaa
  • lattiamateriaalia esim. laminaatti

Korona-kevään suunnistustoimintaa Lynxissä

Eipä osannut moni talvella kuvitella, millainen kevät, kesä ja koko loppuvuosi tästä vuodesta 2020 tulisi, jokaisella elämän osa-alueella. Suunnistus on ollut ehkä yksi niistä lajeista, jotka ovat nousseet esiin edukseen. Seuroissa on ideoitu monenlaisia vaihtoehtoisia toteutusmalleja, joista moni jäänee ihan pysyväksikin ratkaisuksi vanhojen tapojen rinnalle.

Omassa seurassani Lynxissä ideoimme heti maaliskuussa keinoja, joilla saisimme säilytettyä urheilijoiden (ja perusharrastajienkin) motivaation sekä ylläpidettyä & kehitettyä talvella hankittua hyvää kuntoa. Valmentajatiimillä kehitimme ensin Karanteeni-cupin. Se palveli hienosti aikuisia ja isompia nuoria. Joka viikko julkaistiin uusi kisarata, jonka kaikki kävivät juoksemassa, ottivat reitin gps:llä talteen ja jakoivat sovitulla tavalla valmennusportaalle. Ratoja oli kaksi kisarataa: lyhyempi ja pidempi ja ennalta oli määrätty, että miehillä on pidempi, muut voivat valita. Lisäksi aina oli myös kolmas, edellisiä lyhyempi ja helpompi rata, joka oli sitten ohjelmassa monella 12-14-vuotiaalla, mutta tästä ei tarvinnut palauttaa gps-jälkeä.

Sunnuntai-ilta oli sitten ruutuviihdettä: kävimme läpi lyhyen ja pitkän kisaradan rastiväli rastiväliltä niin, että osallistujien gps:t näkyivät. Tuokio kesti aina pari tuntia, eli yhtä rataa spekuloitiin tunnin verran. Lopuksi saimme lopputulokset näkyviimme eli tilaisuus oli lähes live-seurantaa. Hyvitykset olivat tärkeitä, ja esimerkiksi pidemmän radan juosseet naiset ja nuoret saivat hyvitysminuutteja per kilometri, joten jännittää sai aina maaliin asti. Yhteensä Karanteeni-cupiin tuli osakilpailuja kuusi.

Kevään aikana virittelimme myös vuoden ensimmäistä juoksuprojektia, ja syntyi #lynxppmax-polkujuoksusarja. Reittejä oli kuusi eri puolilla Kirkkonummea ja lähiseutuja (vähän senkin mukaan, missä päin lynxiläisiä asui). Jokaiseen paikkaan suunniteltiin noin kilometrin reitti, ja ennalta oli määrätty, montako kertaa (palautus välissä) minkäkin ikäisten piti kierros juosta, jotta tulos oli osallistumiskelpoinen. Nuorimmilla, 8-10-vuotiailla, riitti 1 kellotuskierros kun taas aikuisten ja yli 18-vuotiaiden piti juosta vähintään kolme kierrosta, joiden keskiarvotulos aina kirjattiin. Tähän mieheni koodasi ohjelman, joten osallistujilla riitti tulosten naputtelu järjestelmään.

Ppmax-juoksuja teki lopulta yhteensä 44 seuralaista yhteensä yli 300 kellotuskierroksen verran tuon kuuden viikon aikana. Melkoinen spurttailu siis kävi Kirkkonummella huhti-toukokuussa! Voittopaikoista oli tiukkaa skabaa nuorimpien osallistujien kesken, mikä oli aivan mahtava juttu.

Karanteeni-cupin ja ppmaxien kuusiviikkoisten vielä ollessa kesken heräsi muutamalla naisella idea lähteä neulomaan näihin Lynx-sukkia palkinnoiksi. Ja näin sitten lopulta kävikin, whatsapp-ryhmä lauloi kuumana, kun lopulta yhteensä 18 paria sukkia (ja tuplapalkinnon saajille myös lapasia) syntyi taitavissa käsissä.

Innokkuutta löytyi seurasta moneen suuntaan, sillä heti poikkeusolojen alettua yksi innokas seura-aktiivi lähti pyörittämään viikottaisia jumppa- ja kehonhuoltotuokioita videon välityksellä. Suosio oli hyvä ja tapahtumat pyörivät edelleen!

Me nuorten valmentajat pidimme viikkotapaamiset virtuaalisesti ryhmien kanssa. Joka keskiviikkoilta oli kolmen eri ryhmän tapaamiset, joissa nuorimpien kanssa harjoiteltiin karttamerkkejä & käytiin läpi omatoimisuunnistusten ratoja + toteutuksia, joita lapset olivat vanhempineen käyneet viikolla tekemässä ja isompien kanssa pidetiin Kahoot-kisacupia vaihtelevilla teemoilla. Näin valmentajan roolissa oli hauskaa ideoida nuorille uusia teemoja Kahooteihin, esimerkiksi ”ruotsalaiset suunnistusseurat ja niiden paikkakunnat” oli hilpeä aihe.

Kartat ja materiaalit haettavissa sovitusti ilman kosketusta 🙂

Viikkotreffeistä huolimatta tuntui, että lapsillekin piti saada kisafiilistä, joten järjestimme lapsille oman Korona-viestin (alle 14-vuotiaat) ja kesäkuun alussa vielä oman nelipäiväisen leiriviikon yhdessä Espoon Akilleksen kanssa.

Tässä vaiheessa onneksi alkoi näyttää jo siltä, että kesällä päästään kuin päästäänkin myös ”oikeisiin” kisoihin ja ennen kaikkea näkemään kavereita ihan livenä. Tätä kirjoittaessa 14-vuotiaani on päässyt suunnistusleirille Kisakallioon, 17-vuotias lähtee omallensa ensi viikolla ja ensi viikolla pidetään myös ensimmäiset henkilökohtaiset kisat tälle vuodelle. On niitä odotettukin! Viime viikonloppuna oli jo viestitunnelmaa ensin Impivaaran viestin ja sitten Jukolan 1995 uudelleenjuoksun tunnelmissa. Meiltä Lynxistä oli joukkueet molemmissa ja samanaikaisesti Nuuksiossa kisatussa omatoimisessa Nuuksio 7:ssa ja Nuuksio 4:ssä myöskin. Nuuksiossa meillä oli erilaisia kuntojoukkueita ja näiden ryhmähenki oli ihan mieletöntä. Kisaraporttiseuranta Nuuksiosta ennen ja jälkeen -kuvineen varttuneempien naisten whatsapp-ryhmässä oli mahtavaa antia viikonloppuna.

Itse innostuin kirmailemaan sekä Karanteeni-cupissa että ppmaxeissa ihan itseäni hikeen, mutta niiden loputtua oma treenimotivaatio on ollut vähän hakusessa. Koko settien ideointi lähti alunperin ajatuksesta tukea nuoria ja vähän vanhempia tosissaan treenaavia kehityksessään & motivaatiossa, mutta kummasti niistä löytyi se kipinä myös tällaiselle sunnuntaisuunnistajalle. En edes muista, milloin olen viimeksi juossut niin, että makaan maalissa pururadan pinnassa hengästyneenä ja kaikkeni antaneena. Ppmaxeissa tein niin, ja voi sitä fiilistä kropassa sen jälkeen! Ehkä on pistettävä uusi proggis pystyyn, jos kerran muuten ei tossu lenkkipolulle vie?

Vieraskynä: Kolme viikkoa Portugalissa

Aino Mänkärlä

Päädyimme valitsemaan tämän talven leiripaikaksemme Portugalin. Usein olemme tehneet talvella kaksi erillistä kahden viikon leiriä etelään, mutta nyt halusimme välttää matkustuskertoja ja lähteä vain yhdelle leirille. Matkustaminen ei nimittäin ole mitään nautinnollisinta puuhaa taaperon kanssa 😉  

                   “Kotikylämme” Alcacer do Sal 

Leirin kokoonpanoomme kuului tällä kertaa minun lisäkseni mieheni Janne, kohta 2-vuotias poikamme ja veljeni Aapo. Myöhemmin letkaan liittyi viikoksi toinen veljeni Ape. Meidän lisäksemme Portugalissa oli samaan aikaan myös paljon muita lynxiläisiä, mm. vanhempani, tätini ja siskoni perheineen. Annan perheen tarinaa löytyykin aiemmasta postauksesta 😊.  

Leiri ei alkanut tällä kertaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Leirille lähtiessä itselläni oli hieman ongelmia kipeytyneen kantapään kanssa. Tuo samainen kantapää on leikattu 8 vuotta sitten ja on silloin tällöin särkenyt hetkellisesti, mutta nyt kipu ei tuntunut katoavan normaaliin tapaan. Tuo hieman tietenkin laski fiilistä ja tiesin, että on epätodennäköistä, että pystyisin juoksemaan kahta treeniä päivässä aamulenkeillä höystettynä, kuten leireillä on usein tapana. Ihan sitä jalka ei kestänytkään, mutta onnekseni se kesti kuitenkin päätreenit, joita tällä leirillä olivat kovavauhtiset suunnistukset ja kilpailut. Jalan kunnossa pysymistä edesauttoi se, että jalkaterapeuttimieheni jaksoi kehitellä erilaisia huoltotoimia, teippauksia ja teorioita siitä, mistä tuo kipu ja kiristys oikeastaan aiheutuu 😊 

Kantapääkipu ei ollut leirin ainoa ongelma. Olimme olleet vajaan viikon leirillä, kun treenipaikalta palatessa pikkumies alkoi oksentaa. Noh, mietimme, että mutkaiset tiet jne oli tähän syynä, mutta pienen potilaan vointi ei vaikuttanut helpottavan tyhjennyksestä huolimatta. Valitettavasti seuraavana päivänä Janne sai taudin itselleen, sitä seuraavana minä ja lopulta Aapo. Ape ei onneksi ollut vielä lähipäivinä tulossa pelipaikoille ja säästyi taudilta. Vaikka tauti oli aggressiivinen ja nopea, vei se voimat useammaksi päiväksi ja tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hyviä treenisuunnitelmia oli taas muutettava 🙁 

           Treenipaikoilta löytyi aina välillä kivaa puuhaa 

Osallistuimme leirin aikana Portugal O Meetingiin (POM), johon kuului neljä kilpailua neljänä päivänä. Säät suosi ja tarjolla oli tällä kertaa hellekisoja. Oma vointini oli jo sen verran normalisoitunut, että pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin ja jopa juoksemaan ne ihan hyvällä vauhdilla, joskaan ihan täysillä en uskaltanut aluksi runnoa. Parissa ensimmäisessä kilpailussa oli vielä vatsan kanssa ongelmia, mutta sitten olo alkoi ollakin jo aika hyvä ja jotenkin ihmeen kaupalla palautuminenkin toimi.  Leirimme viimeisenä viikonloppuna osallistuimme vielä Arraioloksessa järjestettyihin kisoihin (The International Meeting of Arraiolos). Nämä kisat menivät hieman sateisemmissa olosuhteissa, mutta sujuivat omalta osaltani muuten ihan mukavasti.  

Omat haasteensa kisoihin toi lapsenhoito. Meidän oli tarkoitus käyttää tähän kisapaikan muksulaa, mutta POM:n ensimmäisenä kisapäivänä tuo ei mennyt ihan tuubiin. Poika oli itkenyt koko ajan ja muksulatäditkin näyttivät melko kärsiviltä, kun hain hänet pois 😮 Seuraaville päiville äitini venkslasi lähtöaikojaan siten, että hoito onnistui omasta takaa. Arraioloksen kilpailuissa tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, koska vanhempani olivat jo lähteneet takaisin Suomeen. Tämäkin muksulakokemus alkoi samalla tavalla ja lähtöön juostessani oli kamalaa kuulla itkua ja äiti-huutoja takaatani. Onneksi muksulatäti oli aivan mahtava ja sanoi, ettei ole mitään hätää, itku ei haittaa ja he pärjäävät varmasti. Sain jotenkin ahdistuneisuudesta huolimatta keskittymiseni kilpailuun ja onnistuin tekemään hyvän suorituksen. Ehkä siinä oli joku alitajuntainen kiire päästä äkkiä maaliin ja pystyin siksi skarppaamaan niin hyvin 😀 Seuraavanakin päivänä mussukka oli ollut muksulassa sylivauva, mutta tällä kertaa ilman itkua. Ei se tietenkään ihme ole, että vähän hirvittää jäädä hoitoon tuntemattomille tädeille, jotka eivät edes puhu suomea! 

Pääsin pokkaamaan 

Kaiken kaikkiaan leiristä jäi vähän outo fiilis. En muista, milloin olisin ollut leirillä, jossa olisin harjoitellut näin vähän. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen, että sain hyviä ja laadukkaita harjoituksia tehtyä, vaikka määrää ei niin paljoa tullutkaan. Osasin myös pitää järjen mukana, enkä yrittänyt tehdä väkisin mitään.  

Kotiin oli ihanaa palata! Oma suihku tuntui suorastaan aggressiiviselta sen jälkeen, kun kolme viikkoa oli tuskaillut huonopaineisen suihkun kanssa ja yrittänyt hinkata vähällä vedellä shampoota pois hiuksista. Oma sänky tuntui myös mukavalta, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että patja lähtisi alta. Ja mikä kaikkein parasta, pikkumies oli onnessaan päästessään takaisin omaan kotiin omien lelujensa luokse <3 Huomattavaa oli myös se, että leirielämä oli melko rankkaa 2-vuotiaan kanssa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen oloonsa sisätiloissa, vaan olisi halunnut olla koko ajan ulkona (luonnollisesti). Sellaista omaa hengähdysaikaa ei juuri ollut ja välillä hermotkin olivat ehkä aavistuksen koetuksella 😀. Päiväunet osui aina automatkoille, joten silloin, kun itse olisi halunnut kämpille päästessä ottaa hieman lepoa, poitsu olikin täynnä virtaa. Mulla oli mukana kaksi kirjaa, joista yhtään sivua ei tullut luettua, mutta ristikkoa tein yhtenä päivänä… Muuta touhua siis riitti ja iltaisin olin niin poikki, että oli pakko mennä ajoissa nukkumaan. Vuosi sitten leireily oli paljon helpompaa (tai sitten aika kultaa muistot😉). Toki silloin vanhempani olivat apuna, mutta tällä kertaa majoituimme eri paikoissa. Treeniolosuhteet olivat tuolla tietenkin kohdillaan ja senhän takia tuonne lähdimme. Tänä talvena on ollut Suomessakin sulaa ja siten hyvät treeniolosuhteet, mutta täällä on kuitenkin kylmä. Lämpimässä on parempi treenata, ainakin omien, hieman raihnaisten paikkojeni kanssa. Nyt vaan toivotaan, että lumet pysyisi poissa loppuun asti ja kevät ja lämpö tulisivat tännekin pian! 

                     Täällä kelpasi juosta 

-Aino