Blogi

Tunnelmia voitokkaasta Nuorten Jukolasta

Sieltä se tuli, 18 vuoden tauon jälkeen – Nuorten Jukolan voitto Lynxille! Toissavuonna kolmas, viime vuonna toinen. Silloinkin meillä oli hyvä ykkösjoukkue, mutta muilla oli vielä piirun verran paremmat jengit. Nyt meillä oli voittoon valmis joukkue, kun nuoremme olivat saaneet lisää ikävuosia ja kokemusta. Kolme ykkösjoukkueen juoksijoista voisi juosta aivan saman osuuden myös ensi vuonna, joten taso jatkuu myös tulevina vuosina. Kakkosjoukkueeseen jäi niin kovia juoksijoita, että sekin ponnisti peräti seitsemänneksi. Mikä myös oli upeaa, oli viiden joukkueen kokoonsaaminen. Edellisestä viiden joukkueen kokonaisuudesta on vierähtänyt jo yli 20 vuotta!

Kuva: Suvi Heikkilä

Oma NuJu-voittoni Lynxissä on vuodelta 1993 ja edelleen muistan joukkuekavereiden tsemppaushetkiä, samassa joukkueessa juosseen Ville-serkkuni tiukat ohjeet pummaamien välttämieen, useat rastivälit, nelosrastin pummini maastossa (jolloin muistin metsässäkin ne serkun sanat), loppusuoran tunnelman oman juoksuni jälkeen, loppusuoran tunnelman sitä porukalla ankkurin perässä juostessamme, urheiluruudun haastattelun ja vaikka mitä muuta. Oli se vaan ikimuistoista, voisin peräti väittää.

Tänä vuonna kisaa edeltäneet viikot olivat erilaista valmistautumista, sekä fyysisiä treenejä että henkistä valmistautumista. Suunnittelimme vanhalle kartalle erilaisia ratavaihtoehtoja, joista osa lopulta osui melko lähelle. Sparrasimme nuoria erilaisilla skenaarioilla heidän lähtötilanteestaan. Mitä jos starttaat kärjessä? Entä jos joukkue on vartin perässä? Tärkeintä kuitenkin loppupeleissä oli nuorten oman itseluottamuksen löytyminen. Kun fysiikalle on tehty kaikki voitava ennen kisaa, siihen on kisapäivänä tai juuri kisan alla vaikea enää ihmeitä loihtia. Paukut kannattaa laittaa henkiseen valmentautumiseen ja hyvän vireen hakemiseen ja näin meidän upeat junnumme juuri tekivätkin.

Itse kisaviikolle kasaantui koronan myötä monenlaisia päällekkäisyyksiä. Jo kesäkuussa oli päätetty, että NuJu-viikolla on tiistaina kesän juoksuprojektin 2000m päätöstesti ja sen jälkeen NuJu-palaveri. Yhtäkkiä viikolle tupsahtivat myös Alueen Oravapolkukilpailu (alle 16v) ja Prisma-rastit, joten nuorilla oli valinnanvaikeuksia. Kovia viimeistelytreenejä kuitenkin tuli alle, osalla parikin. Se varmasti siivitti monelle varsin hyvän kulkupäivän lauantaille.

Kun nuoret juoksivat lauantain kilpailussa, me valmentajat ja huoltajat, niin no, me valmensimme ja huolsimme. Oli teltan pystytystä, numeroiden kiinnitystä, hakaneulojen etsimistä, juomapullojen täyttämistä, lettien tekemistä, alkuverkkojen tsekkaamista, nilkkojen teippaamista, gps-liivien pukemista, emit-tarkistuslipukkeiden kiinnittämistä, väliaikojen kertomista, lähtökarsinassa neuvomista, yleisörastilla ja loppusuoralla kannustamista, onnittelemista, lohduttamista, kokemusten kuuntelemista, välipalan tuputtamista, laastarin kiinnittämistä, kengännauhojen avaamista, valokuvaamista, kadonneiden tavaroiden etsimistä, joukkuekarttojen jakamista ja lopulta myös porukan kotiin kuljettamista. Jokusen tehtävän saatoin unohtaakin. Peruslauantai. Tai no, ei ihan. Tän vuoden toistaiseksi paras lauantai!

Voitto ei ollut vain ykkösjoukkueen nuorten, se oli koko upean junioriporukkamme. Mikäli kilpailua ykkösen paikoista ei olisi ollut, tasomme olisi ollut alhaisempi. Kuten ykkösen juoksijat itsekin sanoivat: voitto oli koko seuran. Sellaisena me Lynxissä sitä pidämme ja vaalimme. Kiitos teille, upeat nuoret; ykkösessä, kakkosessa, kolmosessa, nelosessa, vitosessa ja myös kotikisastudioissa. Te kaikki yhdessä teitte tuosta unelmasta totta.

Kuva: Suvi Heikkilä

Kesäprojekti 2: Hedelmätarha

Tiedättekö tunteen, kun ideoita vaan pulppuaa? Ja niitä on päästävä toteuttamaan, ei huomenna, vaan heti! Suunnistuksia on jo ohjelmassa, mutta vielä on myös poikkeusolojakin eli myös sitä kautta aikaa tällä suunnistusmutsilla. Ja kesääkin jäljellä… Mikäli haaveeni eivät vaadi suuria summia, huippuihana mieheni on onneksi aina valmiina avuksi. Niin nytkin, kun halusin päästä kasvattamaan meille pientä hedelmätarhaa, jossa peurojen tuomat haasteet olisi otettu huomioon.

Päätimme aloittaa maltillisesti ja tilasimme pienen erän pensaita ja puita Tahvosilta – kotimaista tuotantoa Raaseporista. Isän ihanalla avustuksella lajikkeiden valinta sujui helposti. Meille muutti kuusi karviaispensasta (sekä Lepaan punaista että Hinnonmäen keltaista), viisi mustaherukkapensasta, viisi punaherukkapensasta, kaksi luumupuuta, kaksi kirsikkapuuta ja kaksi omenapuuta.

Valitsimme hedelmätarhalle tontilta aurinkoisen paikan, jonne tuleva rakennustyömaamme ei mene häiritsemään uusien perheenjäsentemme toivottavasti reipasta kasvua. Maanmuokkauksessa tarvittiin vain pintamaan poisto, jossa naapurista Kalle koneineen oli jälleen mies paikallaan. Enpä tiedä, mitä tekisin ilman Kallea! Hän naureskelikin miehelleni, että vielä joku päivä pistämme siellä pystyyn 200 neliön kasvihuonetta, sen verran tehokasta taitaa suunnitteluni ja toteutukseni olla.

Niittypohja oli savimaata, joten mieheni sai pientä habatreeniä kaivaessaan 22 kuoppaa – minä tyydyin täyttämään niitä tuoreella kotikulmien mullalla. Appiukkokin tuli avuksi, ja me vastavuoroisesti kaivoimme heille 80 kuoppaa aavistuksen huokoisempaan hiekkamaahan tontin havupensaita varten. Tuon viikonloppurutistuksen jälkeen ei tarvinnutkaan miettiä hetkeen lihaskuntotreenin tekemistä…

Herukat ja omenapuut sijoitimme aidatun alueen ulkopuolelle ja 180cm korkean aidan sisälle loput puut ja pensaat. Sinne mahtui myös kolme istutuslaatikkoa, jonne sujautin heti ylijäämätaimiani, jotka eivät mahtuneet kasvihuoneeseen. Seuraavaksi vuorossa on nurmikon kylväminen ja eiköhän sinne mieheni ideoima mietiskelypolku ja -penkkikin vielä loihdita. Ilmeisestikään en hyppele suunnitelmistani toiseen aivan yksikseni 😉

Kesäprojekti 1: Viherhuone

Suunnistuksen kilpailukalenterin haihduttua olemattomiin meillä tupsahti yhtäkkiä arkeen vapaita viikonloppuja ja arki-iltoja. Välillä tuntuu, että omissa pöksyissä asustaa muurahaisia, niin vaikeaa on olla vain aloillaan. Onneksi tonttiostoksilla oli käyty jo pari vuotta sitten – erilaisille pihaprojekteille löytyi lääniä. Katselimme pihasuunnitelmaamme, tallustelimme tontilla ympäriinsä ja pohdimme vaihtoehtoja. Yksi murheenkryyni tontilla oli vihreä, nokkosia täynnä oleva ”allas”, jonka alkuperäistä käyttötarkoitusta emme saaneet selville. Rakennelmasta halusimme kuitenkin eroon.

Ensin mietimme sen purkamista. Naapuritontin vanhan asuinrakennuksen purkamista seurattuamme totesimme sen kuitenkin melko hankalaksi ja kalliiksi, joten laajensimme mielikuvitustamme. Heitin leikilläni, että tähän tulisi kiva kasvihuone ja päädyin surffailemaan nettiin erilaisia kasvihuoneita. Yllätyksekseni sieltä löytyikin ideoita vaikka millaisiin tee-se-itse-toteutuksiin, ja päätimme tarttua tuumasta toimeen. Tavoitteena oli tehdä vanhasta uutta eli hankkia materiaalia mahdollisimman vähän.

Koska laatikko oli umpinainen, siihen oli ensin avattava ovi. Tätä työvälinettä ei mieheni, isäni eikä appiukkonikaan loputtomista työkalukätköistä löytynyt, joten vuokrasimme sen viikonlopuksi. Siinä niitä angsteja sai purettua 😀

Seuraava vaihe oli rungon pystytys. Mieheni piirsi etukäteen kasvihuoneelle suunnitelmat, joiden pohjalta rakentaminen eteni mallikkaasti vaihe vaiheelta. Materiaalit löytyivät kymmenen metrin päästä vajasta, jonne appivanhempien ylijäämätavara omasta rakennusprojektista oli säilötty. Sieltä löytyi myös seinien lautatavara. Ikkunat haimme neljän kilometrin päästä. Olin heittänyt alueen Facebook-ryhmään kyselyä vanhoista ikkunoista ja tärppi tuli heti. Ikkunakasa lähti meille ilmaiseksi, jätimme kiitokseksi viinipullon.

Puutöiden jälkeen pääsimme maalauksen kimppuun. Pieni tönö oli nopea ja hauska maalata. Kammottava vihreä sokkelikin sai uuden, freesin lookin. Maalin lisäksi ostimme myös kattomateriaalin, valokatteen, uutena.

Koska nälkä kasvaa syödessä, saimme idean tehdä kasvihuoneelle myös oman terassin. Varsinkin, kun oma taloprojektimme on vielä alkutekijöissään, tuntui kivalta ajatukselta saada kesälle oma pieni istuskelunurkkaus. Terassilaudat saimme ystäväperheen puretusta terassista. Harjapellit olivat appivanhempien ylijäämää nekin, samoin oven askaroinnissa käytetty lautamateriaali ja terassin alla käytetyt laatat. Istutuslaatikot nikkaroimme naapurin ylijäämälaudasta, kalusteet olivat omia vanhoja juttujamme. Kasvit kylvimme sisätiloihin siemenistä huhtikuussa ja siirsimme kesäkuun alussa kasvihuoneeseen. Tomaatin taimet ostimme valmiina, sillä ne olimme unohtaneet itse kasvattaa. Kastelujärjestelmäksi ostimme Blumat-järjestelmän, jolloin voimme huoletta jättää kasvit voimaan hyvin, vaikkemme ole itse päivittäin paikalla kastelemassa.

Projekti oli sopivan pieni, mutta mukavan haastava. Sen tekeminen oli hauskaa ja lopputulos yllätti itsemmekin erittäin positiivisesti!

PS. Nyt katse on jo seuraavassa suunnitelmassa ja pohjatyöt käynnissä. Veljeni pihalta löytyi 14 leca-harkkoa ja naapuri vaihtoi terassilautansa uusiin… Pitihän harkoille ja terassille saada käyttöä… Syntymässä on siis noin 12m2 vierastupa/leikkimökki – samalla kierrätysidealla eli muiden jämistä kokoamalla. Mikäli sinulta löytyy jotakin seuraavista, niin ole rohkeasti yhteydessä vaikka Messengerissä (Anna Ojapalo) tai täällä kommenttikentässä:

  • eristevillaa
  • tuulensuojalevyjä
  • 2 isohkoa ikkunaa
  • 1 ulko-ovi
  • styroxia tai uretaanilevyjä
  • ulkoverhouspaneelia
  • kattohuopaa
  • lattiamateriaalia esim. laminaatti

Korona-kevään suunnistustoimintaa Lynxissä

Eipä osannut moni talvella kuvitella, millainen kevät, kesä ja koko loppuvuosi tästä vuodesta 2020 tulisi, jokaisella elämän osa-alueella. Suunnistus on ollut ehkä yksi niistä lajeista, jotka ovat nousseet esiin edukseen. Seuroissa on ideoitu monenlaisia vaihtoehtoisia toteutusmalleja, joista moni jäänee ihan pysyväksikin ratkaisuksi vanhojen tapojen rinnalle.

Omassa seurassani Lynxissä ideoimme heti maaliskuussa keinoja, joilla saisimme säilytettyä urheilijoiden (ja perusharrastajienkin) motivaation sekä ylläpidettyä & kehitettyä talvella hankittua hyvää kuntoa. Valmentajatiimillä kehitimme ensin Karanteeni-cupin. Se palveli hienosti aikuisia ja isompia nuoria. Joka viikko julkaistiin uusi kisarata, jonka kaikki kävivät juoksemassa, ottivat reitin gps:llä talteen ja jakoivat sovitulla tavalla valmennusportaalle. Ratoja oli kaksi kisarataa: lyhyempi ja pidempi ja ennalta oli määrätty, että miehillä on pidempi, muut voivat valita. Lisäksi aina oli myös kolmas, edellisiä lyhyempi ja helpompi rata, joka oli sitten ohjelmassa monella 12-14-vuotiaalla, mutta tästä ei tarvinnut palauttaa gps-jälkeä.

Sunnuntai-ilta oli sitten ruutuviihdettä: kävimme läpi lyhyen ja pitkän kisaradan rastiväli rastiväliltä niin, että osallistujien gps:t näkyivät. Tuokio kesti aina pari tuntia, eli yhtä rataa spekuloitiin tunnin verran. Lopuksi saimme lopputulokset näkyviimme eli tilaisuus oli lähes live-seurantaa. Hyvitykset olivat tärkeitä, ja esimerkiksi pidemmän radan juosseet naiset ja nuoret saivat hyvitysminuutteja per kilometri, joten jännittää sai aina maaliin asti. Yhteensä Karanteeni-cupiin tuli osakilpailuja kuusi.

Kevään aikana virittelimme myös vuoden ensimmäistä juoksuprojektia, ja syntyi #lynxppmax-polkujuoksusarja. Reittejä oli kuusi eri puolilla Kirkkonummea ja lähiseutuja (vähän senkin mukaan, missä päin lynxiläisiä asui). Jokaiseen paikkaan suunniteltiin noin kilometrin reitti, ja ennalta oli määrätty, montako kertaa (palautus välissä) minkäkin ikäisten piti kierros juosta, jotta tulos oli osallistumiskelpoinen. Nuorimmilla, 8-10-vuotiailla, riitti 1 kellotuskierros kun taas aikuisten ja yli 18-vuotiaiden piti juosta vähintään kolme kierrosta, joiden keskiarvotulos aina kirjattiin. Tähän mieheni koodasi ohjelman, joten osallistujilla riitti tulosten naputtelu järjestelmään.

Ppmax-juoksuja teki lopulta yhteensä 44 seuralaista yhteensä yli 300 kellotuskierroksen verran tuon kuuden viikon aikana. Melkoinen spurttailu siis kävi Kirkkonummella huhti-toukokuussa! Voittopaikoista oli tiukkaa skabaa nuorimpien osallistujien kesken, mikä oli aivan mahtava juttu.

Karanteeni-cupin ja ppmaxien kuusiviikkoisten vielä ollessa kesken heräsi muutamalla naisella idea lähteä neulomaan näihin Lynx-sukkia palkinnoiksi. Ja näin sitten lopulta kävikin, whatsapp-ryhmä lauloi kuumana, kun lopulta yhteensä 18 paria sukkia (ja tuplapalkinnon saajille myös lapasia) syntyi taitavissa käsissä.

Innokkuutta löytyi seurasta moneen suuntaan, sillä heti poikkeusolojen alettua yksi innokas seura-aktiivi lähti pyörittämään viikottaisia jumppa- ja kehonhuoltotuokioita videon välityksellä. Suosio oli hyvä ja tapahtumat pyörivät edelleen!

Me nuorten valmentajat pidimme viikkotapaamiset virtuaalisesti ryhmien kanssa. Joka keskiviikkoilta oli kolmen eri ryhmän tapaamiset, joissa nuorimpien kanssa harjoiteltiin karttamerkkejä & käytiin läpi omatoimisuunnistusten ratoja + toteutuksia, joita lapset olivat vanhempineen käyneet viikolla tekemässä ja isompien kanssa pidetiin Kahoot-kisacupia vaihtelevilla teemoilla. Näin valmentajan roolissa oli hauskaa ideoida nuorille uusia teemoja Kahooteihin, esimerkiksi ”ruotsalaiset suunnistusseurat ja niiden paikkakunnat” oli hilpeä aihe.

Kartat ja materiaalit haettavissa sovitusti ilman kosketusta 🙂

Viikkotreffeistä huolimatta tuntui, että lapsillekin piti saada kisafiilistä, joten järjestimme lapsille oman Korona-viestin (alle 14-vuotiaat) ja kesäkuun alussa vielä oman nelipäiväisen leiriviikon yhdessä Espoon Akilleksen kanssa.

Tässä vaiheessa onneksi alkoi näyttää jo siltä, että kesällä päästään kuin päästäänkin myös ”oikeisiin” kisoihin ja ennen kaikkea näkemään kavereita ihan livenä. Tätä kirjoittaessa 14-vuotiaani on päässyt suunnistusleirille Kisakallioon, 17-vuotias lähtee omallensa ensi viikolla ja ensi viikolla pidetään myös ensimmäiset henkilökohtaiset kisat tälle vuodelle. On niitä odotettukin! Viime viikonloppuna oli jo viestitunnelmaa ensin Impivaaran viestin ja sitten Jukolan 1995 uudelleenjuoksun tunnelmissa. Meiltä Lynxistä oli joukkueet molemmissa ja samanaikaisesti Nuuksiossa kisatussa omatoimisessa Nuuksio 7:ssa ja Nuuksio 4:ssä myöskin. Nuuksiossa meillä oli erilaisia kuntojoukkueita ja näiden ryhmähenki oli ihan mieletöntä. Kisaraporttiseuranta Nuuksiosta ennen ja jälkeen -kuvineen varttuneempien naisten whatsapp-ryhmässä oli mahtavaa antia viikonloppuna.

Itse innostuin kirmailemaan sekä Karanteeni-cupissa että ppmaxeissa ihan itseäni hikeen, mutta niiden loputtua oma treenimotivaatio on ollut vähän hakusessa. Koko settien ideointi lähti alunperin ajatuksesta tukea nuoria ja vähän vanhempia tosissaan treenaavia kehityksessään & motivaatiossa, mutta kummasti niistä löytyi se kipinä myös tällaiselle sunnuntaisuunnistajalle. En edes muista, milloin olen viimeksi juossut niin, että makaan maalissa pururadan pinnassa hengästyneenä ja kaikkeni antaneena. Ppmaxeissa tein niin, ja voi sitä fiilistä kropassa sen jälkeen! Ehkä on pistettävä uusi proggis pystyyn, jos kerran muuten ei tossu lenkkipolulle vie?

Vieraskynä: Kolme viikkoa Portugalissa

Aino Mänkärlä

Päädyimme valitsemaan tämän talven leiripaikaksemme Portugalin. Usein olemme tehneet talvella kaksi erillistä kahden viikon leiriä etelään, mutta nyt halusimme välttää matkustuskertoja ja lähteä vain yhdelle leirille. Matkustaminen ei nimittäin ole mitään nautinnollisinta puuhaa taaperon kanssa 😉  

                   “Kotikylämme” Alcacer do Sal 

Leirin kokoonpanoomme kuului tällä kertaa minun lisäkseni mieheni Janne, kohta 2-vuotias poikamme ja veljeni Aapo. Myöhemmin letkaan liittyi viikoksi toinen veljeni Ape. Meidän lisäksemme Portugalissa oli samaan aikaan myös paljon muita lynxiläisiä, mm. vanhempani, tätini ja siskoni perheineen. Annan perheen tarinaa löytyykin aiemmasta postauksesta 😊.  

Leiri ei alkanut tällä kertaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Leirille lähtiessä itselläni oli hieman ongelmia kipeytyneen kantapään kanssa. Tuo samainen kantapää on leikattu 8 vuotta sitten ja on silloin tällöin särkenyt hetkellisesti, mutta nyt kipu ei tuntunut katoavan normaaliin tapaan. Tuo hieman tietenkin laski fiilistä ja tiesin, että on epätodennäköistä, että pystyisin juoksemaan kahta treeniä päivässä aamulenkeillä höystettynä, kuten leireillä on usein tapana. Ihan sitä jalka ei kestänytkään, mutta onnekseni se kesti kuitenkin päätreenit, joita tällä leirillä olivat kovavauhtiset suunnistukset ja kilpailut. Jalan kunnossa pysymistä edesauttoi se, että jalkaterapeuttimieheni jaksoi kehitellä erilaisia huoltotoimia, teippauksia ja teorioita siitä, mistä tuo kipu ja kiristys oikeastaan aiheutuu 😊 

Kantapääkipu ei ollut leirin ainoa ongelma. Olimme olleet vajaan viikon leirillä, kun treenipaikalta palatessa pikkumies alkoi oksentaa. Noh, mietimme, että mutkaiset tiet jne oli tähän syynä, mutta pienen potilaan vointi ei vaikuttanut helpottavan tyhjennyksestä huolimatta. Valitettavasti seuraavana päivänä Janne sai taudin itselleen, sitä seuraavana minä ja lopulta Aapo. Ape ei onneksi ollut vielä lähipäivinä tulossa pelipaikoille ja säästyi taudilta. Vaikka tauti oli aggressiivinen ja nopea, vei se voimat useammaksi päiväksi ja tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hyviä treenisuunnitelmia oli taas muutettava 🙁 

           Treenipaikoilta löytyi aina välillä kivaa puuhaa 

Osallistuimme leirin aikana Portugal O Meetingiin (POM), johon kuului neljä kilpailua neljänä päivänä. Säät suosi ja tarjolla oli tällä kertaa hellekisoja. Oma vointini oli jo sen verran normalisoitunut, että pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin ja jopa juoksemaan ne ihan hyvällä vauhdilla, joskaan ihan täysillä en uskaltanut aluksi runnoa. Parissa ensimmäisessä kilpailussa oli vielä vatsan kanssa ongelmia, mutta sitten olo alkoi ollakin jo aika hyvä ja jotenkin ihmeen kaupalla palautuminenkin toimi.  Leirimme viimeisenä viikonloppuna osallistuimme vielä Arraioloksessa järjestettyihin kisoihin (The International Meeting of Arraiolos). Nämä kisat menivät hieman sateisemmissa olosuhteissa, mutta sujuivat omalta osaltani muuten ihan mukavasti.  

Omat haasteensa kisoihin toi lapsenhoito. Meidän oli tarkoitus käyttää tähän kisapaikan muksulaa, mutta POM:n ensimmäisenä kisapäivänä tuo ei mennyt ihan tuubiin. Poika oli itkenyt koko ajan ja muksulatäditkin näyttivät melko kärsiviltä, kun hain hänet pois 😮 Seuraaville päiville äitini venkslasi lähtöaikojaan siten, että hoito onnistui omasta takaa. Arraioloksen kilpailuissa tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, koska vanhempani olivat jo lähteneet takaisin Suomeen. Tämäkin muksulakokemus alkoi samalla tavalla ja lähtöön juostessani oli kamalaa kuulla itkua ja äiti-huutoja takaatani. Onneksi muksulatäti oli aivan mahtava ja sanoi, ettei ole mitään hätää, itku ei haittaa ja he pärjäävät varmasti. Sain jotenkin ahdistuneisuudesta huolimatta keskittymiseni kilpailuun ja onnistuin tekemään hyvän suorituksen. Ehkä siinä oli joku alitajuntainen kiire päästä äkkiä maaliin ja pystyin siksi skarppaamaan niin hyvin 😀 Seuraavanakin päivänä mussukka oli ollut muksulassa sylivauva, mutta tällä kertaa ilman itkua. Ei se tietenkään ihme ole, että vähän hirvittää jäädä hoitoon tuntemattomille tädeille, jotka eivät edes puhu suomea! 

Pääsin pokkaamaan 

Kaiken kaikkiaan leiristä jäi vähän outo fiilis. En muista, milloin olisin ollut leirillä, jossa olisin harjoitellut näin vähän. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen, että sain hyviä ja laadukkaita harjoituksia tehtyä, vaikka määrää ei niin paljoa tullutkaan. Osasin myös pitää järjen mukana, enkä yrittänyt tehdä väkisin mitään.  

Kotiin oli ihanaa palata! Oma suihku tuntui suorastaan aggressiiviselta sen jälkeen, kun kolme viikkoa oli tuskaillut huonopaineisen suihkun kanssa ja yrittänyt hinkata vähällä vedellä shampoota pois hiuksista. Oma sänky tuntui myös mukavalta, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että patja lähtisi alta. Ja mikä kaikkein parasta, pikkumies oli onnessaan päästessään takaisin omaan kotiin omien lelujensa luokse <3 Huomattavaa oli myös se, että leirielämä oli melko rankkaa 2-vuotiaan kanssa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen oloonsa sisätiloissa, vaan olisi halunnut olla koko ajan ulkona (luonnollisesti). Sellaista omaa hengähdysaikaa ei juuri ollut ja välillä hermotkin olivat ehkä aavistuksen koetuksella 😀. Päiväunet osui aina automatkoille, joten silloin, kun itse olisi halunnut kämpille päästessä ottaa hieman lepoa, poitsu olikin täynnä virtaa. Mulla oli mukana kaksi kirjaa, joista yhtään sivua ei tullut luettua, mutta ristikkoa tein yhtenä päivänä… Muuta touhua siis riitti ja iltaisin olin niin poikki, että oli pakko mennä ajoissa nukkumaan. Vuosi sitten leireily oli paljon helpompaa (tai sitten aika kultaa muistot😉). Toki silloin vanhempani olivat apuna, mutta tällä kertaa majoituimme eri paikoissa. Treeniolosuhteet olivat tuolla tietenkin kohdillaan ja senhän takia tuonne lähdimme. Tänä talvena on ollut Suomessakin sulaa ja siten hyvät treeniolosuhteet, mutta täällä on kuitenkin kylmä. Lämpimässä on parempi treenata, ainakin omien, hieman raihnaisten paikkojeni kanssa. Nyt vaan toivotaan, että lumet pysyisi poissa loppuun asti ja kevät ja lämpö tulisivat tännekin pian! 

                     Täällä kelpasi juosta 

-Aino

POMmailua Portugalissa

Vaikka kotimaassakin on saanut tänä talvena nautiskella lumettomista maastoista, lähdimme hiihtolomalla koko perheen voimin Portugaliin nautiskelemaan kesäisistä lämpötiloista, uusista maastoista ja kivasta kisatunnelmasta POM-rastiviikolle. Niin, “koko perheen voimin”… Eli seurana meillä kisapaikoilla olivat minun vanhempani, mieheni vanhemmat, minun kaksi tätiäni, siskoni perheineen, kaksi veljeäni ja mieheni sisko perheineen… Ja kaikki suunnistajia, kuinkas muutenkaan. Emme kyllä kaikki asuneet samassa tuvassa! Menestystäkin osa porukasta keräsi nuoriso-osaston lisäksi, sillä siskoni Aino nappasi naisten eliittisarjan mestaruuden ja mieheni siskon mies Mårten miesten eliitin hopeaa. Itse lähdin reissuun nauttimaan kesäfiiliksestä ja keräämään maastopankkia niin itselleni kuin jälkikasvullekin.

Eli jälleen kerran, loma oli täysin suunnistusta! Tällä kertaa viikon matkaan mahtui 6 suunnistuskisaa, 2 suunnistusharjoitusta ja 2 PK-lenkkiä. Lisäksi uskaliaimmat pomppivat sporttisesti myös viileässä uima-altaassa, itse en tosin näihin lukeutunut, mutta seurasin touhua kunnioittaen patiolta altaan vierestä.

Tuo suunnistuksen määrä oli aika reilu, joten osan kanssa sitä hieman justeerasimme. Kohta 5 ja 7 vuotta täyttäville neideille arvelimme kahden treenin ja neljän kisan riittävän, ja ennakkoon oletimme nuorimmaisen lisäksi jättävän osan kilpailuista kesken. Vielä mitä. Hän paineli kaikki alusta loppuun (saattaja perässään) ja höpötteli samalla omiaan, löysi kiinnostavia kiviä, kukkia ja keppejä ja luopui välillä myös kartasta, kun käsissä ei enää ollut sille tilaa.

Isosisko, syksyllä koulun aloittava vauhtimimmi meni niinikään omansa kokonaan, mutta vaati myös yhden ylimääräisen kilpailun. Kahtena kisapäivänä oli nimittäin mahdollisuus myös sprinttisuunnistaa erillisessä kaksipäiväisessä sprintticupissa, joista toinen kisoista oli pimeällä ja toinen valoisalla. Pimeän kisan ajaksi jätimme neidin lukiolaisen isoveljen hoiviin iltapuuhiin, hän kun säästeli vähän jalkojaan jättäen sprintit väliin, mutta toiseen sprinttiin jalkaa polkeva neiti oli otettava mukaan. “Miksi te saatte suunnistaa kaksi kisaa päivässä, mutta mä vaan yhen? Se on EPÄREILUA!” Omaan sarjaan – niin no, 10-vuotiaiden sarjaan siis – häntä ei saanut enää jälki-ilmoitettua, mutta lyhyeen avoimeen sarjaan kyllä. Sinne siis ja isä perään varjostamaan. Muuten sujui hienosti, mutta tyttönen oli mukulakivillä kirmatessaan pannuttanut komeasti ja sen jälkeen oli useampi rastiväli mennyt tutkiessa jalkojen haavojen tilanteen edistymistä. Jos veri ei isosti valu, kyyneleetkin tuntuvat tyrehtyvän nopeasti ja niin kävi tälläkin kertaa.

Itse en ole mikään sprinttisuunnistusspesialisti, sillä jos ihan rehellisiä ollaan, siinä yleisö ja ohikulkijat pääsevät vaikuttamaan pääni toimintaan luvattoman paljon kesken suunnistussuorituksen. Harvinaista kyllä, ilmoittauduin rastiviikon ohessa pidettyyn sprintticupiin myöskin ja tällä kertaa pääsin nautiskelemaan sprinttisuunnistuksenkin haasteista, sillä keskiaikainen katukuva, pikkukisan tunnelma ja kiinnostavat reitinvalinnat saivat unohtamaan kaiken muun. Kaupungin muurien yhteyteen oli viety rasteja hauskoille siltarakennelmille, joiden reunoilla olevista ravintoloista tuli iloista kannustusta meille juoksijoille. Löysin reittini suht onnistuneesti, isäni sen sijaan oli tuskaillut melko pitkään arvuutellessaan, missä rasti oikein on ja miten ihmeessä sinne pääsee (rasti 8, kartta alla). Käytännössä ohut käytävä oli kuin puista laituria, mutta ilmassa tukipilareiden varassa.

Metsäkisoissa maasto oli erittäin nopeakulkuista ja avointa, mikä teki ainakin itselleni suunnistuksen varsin helpoksi ja radat turhan juoksuvoittoisiksi. Aurinkoista fiilistä sekään ei lannistanut ja pakkohan se on myöntää, että jos ei juoksuvauhti riitä, niin lenkillä ei ole tarpeeksi viihdytty. Pienimpien lasten ratoja hehkutin jo Facebookin suunnistus-ryhmässä, sillä runsasrastiset, helpot suunnistusradat olivat ainakin meidän tyttöjen mieleen ja vaikka vielä isompikin tekee pohdintojaan hartaasti, hän osasi mennä radat aivan itsenäisesti. Aikaa kului yleensä kisassa puolen tunnin molemmin puolin, pikkusiskolla hiukan enemmän mutta aina kuitenkin alle tunnin. Kerran piti isosiskon saada saattaja-kummisedältä vinkkiä, kun rastia ei tienvarsiparkin autojen takaa näkynyt. Tarina ei kerro, näkikö Aapo rastin 190 cm korkeudestaan vai katsoiko kartasta, mutta rasti löytyi ja matka jatkui.

Isommat pojat meillä onnistuivat suunnistuksellisesti kivasti. Kovaa se vaan on se 18-sarjalaisten vauhti! Mitkä lie, ehkä hiekkapohja, lämpö ja pitkät kilometrit, saivat esikoisen jalkapohjat valtaville, kivuliaille rakoille, joita mumminkin toimesta reissussa hoivailtiin.  Jonkin verran jäimme jumiin piikkipensaisiin ja ainakin tämä nylkkyjä fanittava kaverimme sai katsoa peiliin asuvalintansa ja naarmujensa jälkeen – niitä naarmuja ei myötätuntoni riittänyt paijailemaan. Jos juoksee alasti, kärsii seuraukset ja niin tuo onneksi tekikin – eikä tinkinyt jatkossakaan asustaan.

Eivät ne muuten ne 14-sarjalaisetkaan hiljaa etene… Kyllä olen itse saanut talvitreeneissä lähinnä katsella selkää – paitsi isompien pummien sattuessa kohdille. Niitä ei nyt 14-vuotiaallemme tullut, paitsi sellainen oikein kohtalokas virhe, kun ensimmäisen kisan 9. rastilla hän unohti leimata! Näin jäi kokonaiskilpailun tulos saamatta, mutta muissa osakilpailuissa tuli ilahduttavan onnistuneet suoritukset, joilla sai kärkipään sijat ja lohkesi myös sprintticupin voitto, joten ei poika ihan suu mutrussa kotiin palannut. Siinä rastilla, jolla poika kävi ja leima puuttui, oli samaan aikaan nuorempi urheilija isänsä kanssa säätämässä ja tämän episodin seuranta oli vienyt ajatukset jo seuraavaan rastiväliin ja leima oli unohtunut ottaa. Sattuuhan sitä, harmillista tietysti rastiviikoilla, jolloin yhteistulosta ei voi saada. Mutta näin suunnistusvalmentajan näkökulmasta tuli aivan oiva oppimisen paikka siitä, miten keskittyminen voi hetkessä kadota ja rutiininomainen suorittaminen häiriintyä. Samantyyppisiä unohtuneita leimauksia on monille sattunut esimerkiksi juomarasteilla, minkä vuoksi on hyvä, että juomapisteet nykyisin yleisimmin sijoitetaan rastiväleille, ei itse rasteille. Selkää sain katsella myös valokuvatessani, sillä näitä nopeita jätkiä ei näin vanhoilla sormilla näköjään ehdi ruudulle ajoissa vangita!

Edellistalvina reissumme ovat kestäneet 5-6 viikkoa, joten nyt oli tällainen pikapyrähdys. Ihana hengähdyshetki arjen tohinan keskelle, mahtava treeniviikko ja upeaa aikaa perheen ja läheisten kanssa. Kelit todellakin suosivat! Viimeisenä päivänä pidimme aamupäivällä tuulitakkeja päällä, mutta muuten oli kyllä kesäkelit. Hiukan haikea oli tunnelma jo viikon kohdalla tulla takaisin, mutta kotonakin odotti aurinko ja ainakin täällä Kirkkonummella meren rannan tuntumassa aivan sulat, suunnistamaan kutsuvat metsät. Ei muuta kuin vähän pidempää hihavartta ylle ja metsäreiteille!

Talvinen suunnistajan ihmemaa – Etelä-Suomi!

Viikot vierivät ja lumesta ei ole meillä pääkaupunkiseudulla tietoakaan, ainakaan täällä meren läheisyydessä. Luonnon kannalta se on kurja juttu, sillä monet kasvit ja eläimet kärsivät lumen puutteesta. Kelille kun on turha kiukutella, on sitten löydettävä asiasta niitä positiivisia puolia. Suunnistajalla se on aika helppoa: hyviä suunnistusharjoituksia eivät lumimassat nyt haittaa, eikä niiden treenien perään tarvitse lähteä kovin kauas.

Viime vuosina olemme viettäneet 5-6 viikkoa talvessa Espanjan ja Portugalin sulista maastoista nauttien, mutta tänä talvena edessä on vain yksi viikon kisareissu Portugaliin. Pimeäähän täällä on, ja arkena ulkoliikkuminen metsässä vaatii otsalamppua, mutta lumikahlausta ei tarvitse harrastaa. Ehkä sitä luntakin vielä tulee tänä talvena, mene ja tiedä. Kiva sitten kuitenkin, jos keväästä pääsee nauttimaan viimeistään huhtikuussa!

Mitä suunnistajan talviarkeen sitten täällä eteläisessä Suomessa kuuluu? Viikkotreenit pyörivät ahkerasti ja eri seurojen välinen yhteistyökin sujuu hienosti. Eilen meitä oli kymmeniä suunnistajia Veikkolassa Lynxin järjestämässä sprinttiharjoituksessa, ensi viikolla suunnataan OK77:n treeniin. Oman seuran tarjontaan kuuluu liikkuvuus-, ketteryys-, juoksutekniikka- ja nopeustreenit maanantaisin ja keskiviikkoisin. Niissä kirmaillaan purtsilla, yleisurheilukentällä tai ihan vaan tiellä täysin ilman suunnistuskarttoja. Torstaisin sprinttaillaan & osa käy jumpassa, joka toinen tiistai on testijuoksupäivä. Lauantaina vedetään yhdessä vetoja sisähallissa – ja näillä keleillä osa ihan ulkoradalla, sunnuntaisin vaelletaan ja tehdään pitkiä karttalenkkejä. Lisäksi omia treenejä mahtuu väleihin siten, kuin itse tai valmentaja suunnittelee.

Tuota tarjontaa ja esimerkiksi oman vajaan 14-vuotiaan jäbän treenailua kun katsoo, aika monipuolisesti tulee yhdenkin lajin parista liikuntaa. Onneksi, sillä muita lajeja ei poika repertuaariinsa huoli ja välillä saa olla keksimässä mitä erikoisempia treenejä, jotta saisi riittävän monipuolisuuden taattua. Tänään kaverilla on luvassa hyppyarkkuja ja luvan kanssa kuntopallon nakkelemista talon seinään. Toivottavasti ei osu ikkunaan! Onneksi pian taas lähestyy Yläkoululeiri. Se on aivan kaiken mahdollisen glorian ansainnut urheilijan sisäsiistiksiopettamiskoulutus. Siellä arjesta täysin ulkopuolinen valmentaja ja useampikin kertoo, miksi alkuverkkaa tehdään, miten urheilija syö ja nukkuu ja mihin suuntaan polvet osoittavat kyykyissä. Koulutehtävät tehdään annettuina aikoina, ruoka on maittavaa ja sitä on riittävästi, ohjattuja treenejä & lihashuoltoa on 3-4 kertaa päivässä. Tuosta lystistä käytän lapseni mielelläni Kirkkonummelta Tampereella neljästi vuodessa.

Esikoiseni ohjelmaan kuuluu ekan vuoden lukiolaisena Märskyssä 6 ohjattua harjoitusta viikossa. Jäljelle jää itselle enää lähinnä kyytien varmistaminen, viikonloppujen organisoiminen ja ruokakaupassa käynti. Yllättävän omatoimiseksi on poikanen ryhtynyt, mutta moni asia on pysynyt samana. Hyvä esimerkki sisukkuuden (vai itsepäisyyden?) säilyttämisestä on tiistai-ilta, jolloin kerroin meidän vanhempien olevan psyykkisen valmennuksen koulutuksessa, eikä noutoa junalta ollut luvassa. Kehotin tulemaan bussilla. Kaveri noudatti sitä kirjaimellisesti ja tuli Märskyltä kotiin vasta meidän jälkeemme – olin kuulemma käskenyt käyttää bussia, joten hän oli sitten käyttänyt vain bussia. Viittä eri bussia. Kaksi ja puoli tuntia matkustusaika koululta kotiin.

Neljä- ja kuusivuotiaat neidit osallistuvat suunnistustreeneihin lähinnä leikkimällä maastossa, mutta siellä ovatkin sitten oikeastaan aina mukana. Heillä on lisäksi oma viikottainen temppujumppansa ja lisäksi käymme kolmisin tyttöporukalla kerran viikossa uimassa. Nuorimman kanssa olin neuvolassa muutama viikko sitten, ja kun lääkäri siinä kysyi, että mitä harrastat, tyttö katsoi tätiä silmiin ja vastasi tomerasti: ”Tanssia”. Olikohan se neidin kiertelemätön vinkki, että se pitäisi lisätä ohjelmistoon?

Ylös ja alas ja ympäri

Kun sen ensimmäisen päivän olin ryssinyt oikein perusteellisemman kaavan mukaan, oli Oocupin jatkopäiviin asteltava nöyrääkin nöyremmin.

Sain koottua itseni, erityisesti kahteen seuraavaan päivään. Pudotin vauhtia – hah, eipä sitä juuri vauhdiksi voinut kyllä kutsuakaan. Puhuin itselleni ääneen metsässä ja tarvittaessa etenin pikkutarkasti näpräten rastin läheisyydessä. Liput löytyivät ja 6 minuutin tappioasema kokonaiskilpailussa kääntyi lähemmäs puolen tunnin johtoa. Jos sillä nyt oli mitään merkitystä.

Neljännessä kisassa pyöräytin nilkkani alkumatkasta, jonka jälkeen löin nilkan sisäosan kiveen. En halunnut keskeyttää, kun sillä kuitenkin pystyi jotenkuten hölkkäämään. Rastit sen sijaan eivät ihan puhtaasti löytyneet, sillä varoin askeliani ja keskityin liikaa jalkaan. Selvisin kuitenkin maaliin.

Kisakeskuksen ambulanssisedältä sain elämäni koomisimman ensiapukokemuksen. Ensinnäkään en päässyt missään kohti istumaan, vaan seisoin yhdellä jalalla ambulanssin vieressä sedän hoitaessa ilmassa pitämääni jalkaa. Kovakourainen putsaus ja antibioottivoidetta. Samaan syssyyn käskettiin irrottamaan myös kantapään compeedit, jotka olin vielä ajatellut pitäväni vikan kisan yli. Mutta sekään ei riittänyt! Olin ilmeisesti tullut kokovartalohoitoon – yhdellä jalalla edelleen seisten – sillä setä rupesi tutkimaan luomiani ja ehdotti kasvojeni luomien poistamista. Ei juuri siinä ja nyt, mutta kuulemma kannattaisi. Selitti eri vaihtoehtoja ja lopulta myös kynämenetelmän, jonka tunnistin jossain kohtaa syylänpoistoehdotukseksi. Hän ei niellyt luomi-selitystäni,vaan vakuutti niiden olevan syyliä. Olen siis tietämättäni kulkenut naama syylillä koko ikäni! Nauruun tikahtumaisillani kiitin hoidosta ja ohjeista ja nilkutin Joonan ja tavaroidemme luokse. Nyrjähtänyt ja turvonnut nilkkani ei ollut saanut apua, mutta onneksi kasvokirurgiasta sain paljon lisätietoa.

Vikana päivänä meitä piristettiin kunnon metsärallilla. Koukin rasteja aivan hervottomasti, mittakaavan muutos ja äkillinen mikrosprinttailu eivät jotenkin ehtineet ajatuksiini mukaan. Sain kuitenkin oikeat leimat si-tikkuuni ja rastiviikon voitosta oliiviöljyä kotiinviemisiksi. Mitali päätyi tyttären kaulaan, sillä hänkin voitti sarjansa. Saattajasarjassa ei kuitenkaan annettu palkintoja, joten kiva kun näin pystyin toista ilahduttamaan. Esikoinen tempaisi itsensä tasaisella työllä pronssille kovatasoisessa sarjassaan, vielä viimeisenä päivänäkin pääsi nousemaan pykälän sijoituksissa. 13-vuotiaani ja mieheni selvittivät hekin viikkonsa hyväksytysti, vaikka aivan kärkosijoja eivät tällä kertaa hätyytelleetkään. Oppia kerryttämässä, kuten me kaikki!

Oocup oli jälleen kerran hyvin järjestetty, kelit suosivat täälläkin ja maastot toivat uutta ihmeteltävää. Slovenia on muutenkin aivan ihana. Tykkäsimme vuoristoteistä, idyllisestä maalaismajoituksestamme, ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikeastaan kaikesta siellä kokemastamme. Sinne suuntaamme takuulla toistekin. Ohessa vähän kuvatunnelmia Slovenian-viikoltamme. Lomaa parhaimmillaan!

Bohinj-järvi
Bledissäkin piipahdettiin
Yksi sadepäiväkin mahtui mukaan!

Nöyränä jatkoon

Ei se tämäkään mutsi aina telkkänä pönttöön niitä rasteja nakuta. Yleensä puhutaan kuitenkin parista-muutamasta minuutista, joita virheisiin on kulunut. Tänään ei. Puhutaan kymmenistä, lopulta ehkä lähemmäs puolesta tunnista kuin kahdestakymmenestä minuutista. Pakko myöntää, että sapettaa.

Missä meni pieleen? Lähtökohtaisesti varmaan jo asenteessa. Suunnistus on ollut jo vuosia vahvuuteni tässä lajissa, ei juoksu. Virheet ovat viime vuosina olleet pieniä, suunnitelmat, rastinotot ja lähtösuunnat toimineet. Reitinvalinta ja pitkät rastivälit eivät kuulu lemppareihini, mutta 14 rastia/4,0km sen sijaan kyllä. Mallisuunnistus oli kiva, virheettömän suorituksen jälkeen oli helppo hymyillä ja lähdin itsevarmana matkaan.

Paketti hajosi oikeastaan jo ennen k-pistettä. Se oli – arvatenkin – tiellä, jota kartassani ei tietenkään ollut, poluttomassa ultimate-sarjassa kun olin. Jatkoin suunnasta välittämättä tiellä, ja päätin kiertää mäkeä. Nousin ihan oikein lopulta kohti rastia, mutta lippu ei osunut silmiini ja seisoin valehtelematta parisen minuuttia paikoillani ihan rastin lähellä miettimässä sijaintiani. Onneksi välillä myös tähyilin, ja yksi katse osui lippuun. Sain varmuutta ja kolmoselle meni suunnitellusti.

Nelonen oli tulosta rastinoton hätäilystä. Tulin aivan suoraan, mutta juuri ennen rastia loppui usko. Näin pienen kivikikkareen, ja naurahdin itsekseni, että eiköhän se ole tuon takana, kun nyt lähden muualle. Kyllä, siellä se lopulta oli. Äärettömältä tuntuneen lähes 10 minuutin hakemisen jälkeen. Jyrkänne oli suunnilleen minua vyötäröön, rasti hiukan siellä kolossa. Oma moka, eli todellakin vain ja ainoastaan peiliinkatsomisen paikka.

Entäpä kutoselle ja seiskalle? Kompassi, nainen, KOMPASSI! En käyttänyt sitä, ja sen jälkeen samaistin supat. Rangaistuksena vielä lisää ylimääräisiä metrejä jaloille. Seiskalla kiehuin jo 32 asteen ulkolämpötilan lisäksi raivosta ja kivahdin itselleni, että nyt otat homman haltuun. Sain rauhoitettua, ja etenin suunnitellusti 14:lle asti. Sitten kardinaalimunaus. Katastrofi. Emämoka. Paketti hajosi aivan totaalisesti.

Nousin mäen reunaa (tietä, jota ei kartassani siis ollut), jatkoin notkoon (tietä edelleen). Näin aukon, siellä kukkulalla rastin ja rupesin lukemaan seuraavaa väliä samalla kun lähestyin kukkulaa. Tulin rastille, joka ei yllätyksekseni ollutkaan kukkulalla vaan polun mutkassa, eikä koodi tietenkään täsmännyt. En hätääntynyt, olinhan keltaisella aukolla ja ”tiesin missä olin”. Vajaat 10 minuuttia myöhemmin, kun olin käynyt polkurastilla noin kahdeksan kertaa ja lähtenyt seitsemään eri suuntaan siitä, hajottanut reiteni nokkosiin ja miettinyt, miksei kukaan muu ole vielä tehnyt tänne uraa, tajusin, että rasti EI ole siellä. Uria ei ole, koska siellä nokkospensaikossa EI ole rasteja. Ainuttakaan. Nada. Ei myöskään sitä omaani.

Kun lopulta sain leiman sportidentiini, ampaisin happamana alamäkeen. Sinne päin roiskiminen ei riittänyt edes loppurasteille. Sain sinnekin pyöräytettyä yli 3 minuuttia ylimääräistä ihan vain siksi, kun makkarasta oli viimeistään nokkosissa hävinnyt maku. Jos se 32 astetta ei vielä savunnut päästäni radan puolivälissä, maalissa reidet paukamilla ja kantapäät rakoilla noin 25 minuutin pummien jälkeen voin kertoa, että savua tuli.

Tuijotin karttaani ja mietin virheitäni. Pohdin, miten millään jaksan jatkaa tästä rastiviikkoa. Vaikkei kisaaminen niin totista ole, kisaamassa täällä kuitenkin ollaan. Sitten mietin kaikkea sitä, mitä aina omille valmennettavilleni sanon. Päätin purra hammasta ja astua huomiselle starttiviivalle nöyränä. Tarvittaessa crocseissa, jos kantapäät eivät hellitä. Silloin varmaan ainakin tulisi mentyä riittävän iisisti. Tulostaululle vilkaistuani hämmästyin kahta kauheammin. Olin hävinnyt sarjani päivän nopeimmalle ”vain” 6 minuuttia. Ovat siellä muutkin loistaneet, näköjään. Kotimatkan virkistävä uinti, kylmä lasillinen Chardonnayta ja nyt illemmalla tälle katastrofille saan jo pienen hymynkareen kaivettua, pään puistelun kylkiäisenä.

Tämä teksti kuvineen ja reittipiirroksineen on erityisesti teille, rakkaat valmennettavani. Minäkään en elä näköjään niin kuin opetan, mutta aina tulee uusia mahdollisuuksia, kuten rakas ystäväni Matleena lohdutti. Ensimmäinen niistä on huomenna. Nollaus näistä ja puhtaalta pöydältä – muutenhan tässäkään lajissa ei olisi hitusintakaan järkeä.

Sloveniasta Kroatiaan ja takaisin

Suunnitelmissa oli viedä Italiasta pojat isälleen Ljubljanaan ja ajaa siitä neljäksi yöksi Kroatiaan Pulan lähistölle leirintäalueelle. Juutuimme kuitenkin kahteen otteeseen Italian puolella ruuhkiin, niin että kun lopulta saimme pojat kohteeseensa, kello oli lähellä iltaseitsemää. Teimme pikapäätöksen napata edullinen hostelli jostain matkalta, kerätä siellä voimia ja ajella aamusta sitten loput 200km perille.

Nykytekniikan avulla varaus oli nopeasti tehty. Rakov Skocjan, sieltä samanniminen hotelli ja osoite navigaattoriin. Tämän jälkeen mikään ei sitten ollutkaan nopeasti tehty. Päädyimme kahteen kertaan umpikujaan. Kyseisenniminen tiepätkä osoittautui melko pitkäksi ja apukuski joutui kikatuksissaan korkkaamaan pienen viinitölkinkin, jotta jaksoi tutkia lisää karttaa metsän keskellä. Lopulta päästiin kuitenkin perille ja hotelli oli viehättävä, vaikka tosiaan olikin kilometrien päässä muusta asutuksesta.

Yö oli ensimmäinen vähän levottomampi, yllättävää kyllä. Ei, huoneen ulkopuolelta ei kuulunut ääniä, mutta sisäpuolelta sitäkin enemmän. Juniori sai jostain syystä aivan hervottoman nenäverenvuodon ja onnistui myös kahteen otteeseen pissaamaan sänkynsä – miellyttävää, kun sen jakaa isosiskon kanssa. Aamuun kuitenkin selvittiin, palkitsimme itsemme hotellin valmiilla (niukalla) aamiaisella ja päätimme käydä pienellä vaelluksella. Siinä kohti paikan huikeus vasta paljastui meille. Olimme upean luontopolun, luolien ja luonnonkivisiltojen luvatussa kylässä! Teimme parin tunnin kierroksen ja pääsimme kokemaan niin tunneleita kuin hermoja koettelevia korkeuksiakin. Tytöt huokailivat koko ajan vautsivauta, söivät vadelmia herkuikseen ja kuvittelivat olevansa Ronja ja Birk Matiaksenmetsässä (jos Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär on jollekin vieras teos, kannattaa korjata asia!).

Lisää vautsivauta saimme saavuttuamme Brioni Sunny Campingiin Pulan pohjoispuolelle. Mitään varausta meillä ei ollut, mutta pienehkö munkki kävi, sillä saimme neljänneksi viimeisen paikan koko noin 600-paikkaiselta leirintäalueelta, vieläpä merinäköalalla. Adrianmeren ranta 50m päässä, sympaattisia telttanaapureita, sähköt ja vedet joka telttapaikalla. Ei mitään valittamista. Paitsi että upean Istrian kokemiseen kolme päivää oli valitettavan vähän… Kiertelimme autolla paikkoja, ostimme tien varrelta oliiviöljyä, maistelimme viinejä, vuokrasimme liukumäellisen polkuveneen pariksi tunniksi, loiskimme meressä aamuin, päivin ja illoin joka päivä, kilistelimme kuplivaa Rovinjin kauniissa rantakaupungissa, hämmästelimme Pulan amfiteatterin ikää ja kokoa ja opetimme 6-vuotiasta uimaan. Väleissä kokkailimme itse kaikki ateriat pienellä keittolevyllämme, popsimme lounaamme päiväretkiemme yhteydessä piknik-tyyliin puistoissa, kirkon pihoilla ja näköalapaikoilla. Ruoka on reilusti edullisempaa kuin Suomessa, viinistä tietysti puhumattakaan. Joten pienistä hemmotteluhetkistä huolimatta budjettimatkalaiset ovat vielä budjetissa. Ravintolat on ainakin toistaiseksi vielä jätetty väliin, missä säästää jo pitkän pennin. Majoitukset ovat olleet 20-60 euroa yöltä (4-6 henkilöä). Bensa on meillä se, johon majoituksen lisäksi kuluu rahaa. Matkamuistot ovat olleet hyvin pieniä lasten juttuja, meille aikuisille kokemukset riittävät – ja satapäin upeita valokuvia.

Nyt jatkuu matka takaisin Sloveniaan, jossa edessä on reissumme toinen suunnistusviikko. 5-päiväinen Oocup Bohinjin maisemissa. Majapaikkana vuoristoinen airbnb maatilan yhteydessä, kyytiläisiä jännittää jo etukäteen!

Kroatian maisemissa ei ollut valittamista
Evästauolla tappamassa aikaa, kun isä metsästää tietokoneelta äidin poistamia valokuvia…
Iltahämyä leirintäalueemme rannalla
Oli kyllä kirkasta vettä!
Tosiaan lenkkipoluilta ei tehnyt mieli astua paljon sivuun.
Polkuvene vuokraksi kahdeksi tunniksi ja Adrianmerestä nauttimaan!
Aamulenkillä ennen kahdeksaa – lämpö silti kolmessakympissä.
Pulan amfiteatteri
Rovinj oli viehättävä kaupunki