Huippusuunnistajien kuulumisia

Mitä huippusuunnistajien talveen kuuluu? Kyselin tätä Marika Teiniltä ja Timo Sildiltä sekä nuorten maajoukkuesuunnistajilta Hanne Hilolta ja Juuso Viskarilta.

Missä päin asut?

Marika: Joensuussa.

Timo: Tampereella.

Hanne: Espoonlahdessa.

Juuso: Nummelassa.

Mitä suunnistuksellisia tavoitteita sinulla on ensi vuodelle?

Marika: Jos korona sallii MM-kisojen järjestämisen, MM-keskimatka ja pitkä matka ovat kirkkaimpina tavoitteina.

Timo: Mun henkilökohtainen tavoite ensi vuodeksi ovat MM-kisat, mutta seurajoukkueen jäsenenä tavoitteet ovat 10mila ja Jukola.

Hanne: Pärjätä mahdollisimman hyvin kevään nuorten EM-kisoissa ja SM-kisoissa top5 sijoitukset. Taitoon liittyvät tavoitteet: Kehittää suorituksen hallintaa niin, että pakka pysyy kasassa koko matkan ja ettei pienet virheet ja häiriötekijät maastossa vaikuttaisi kokonaissuoritukseen. Myös sprinttipuoli on kehityksen alla koska talvella on helppo kuivaharjoitella sprinttiä varten.

Juuso: Ensikauden päätavoite on nuorten MM-kisoissa.

Treenitunnelmissa Marika

Millaisia ovat lempparitreenisi?

Marika: Pitkät polkulenkit ja suunnistus hienoissa korpimaastoissa.

Timo: Tykkään yösuunnistuksista. Nyt on eri puolella Suomea ollutkin paljon leikkimielisiä yhteislähdöllisiä yösuunnistuksia ja se on mun lempparitreeni. Siinä on olemassa kaikki kolme oleellista suunnistustahkoa: a) tekniikka, b) keskittyminen tai paineensietokyky ja c) fysiikka, joka ei pysty muuttumaan liian rasittavaksi, koska tekniikka rajoittaa sitä, ja se on peruskaudella hyvä.

Hanne: Ei ole varsinaista suosikkia mutta tykkään kaikenlaisista pallopeleistä sekä vetotreeneistä (radavedot, suunnistusvedot porukassa maastossa/sprinttinä ja mäkivedot).

Juuso: Yösuunnistus on varmaan oma suosikkitreeni.

Pidäkö aamu- vai iltatreeneistä enemmän, vai onko ajankohdalla väliä?

Marika: Treeneissä kaikki kelpaa, mutta ihan aamuvarhain alkavista kisoista en välitä.

Timo: Jos treenaan yksin, tykkään enemmän aamutreeneistä. Ne ovat kuitenkin yleensä päivän päätreeni, niiden tekeminen antaa hyvän potkun koko päivälle ja onhan syksyn ja talven aikana mukavampi käyttää valoisaa aikaa. Porukassa treenatessa ei ole niin paljon väliä, onko treeni aamulla vai illalla.

Hanne: Aamutreenit, kun on treenannu valmiiksi ja kello on vasta 9-10. Tuntee, että on saanut paljon aikaiseksi ja kuitenkin koko päivä vielä edessä. Hyvästä aamutreenistä lähtee päivä aina hyvin käyntiin.

Juuso: Harjoituksen ajankohdalla ei ole väliä. Pääharjoituksen teen kuitenkin yleensä arkena illalla ja viikonloppuisin aamupäivällä.

Kisafiiliksissä Timo. Kuva: Sari Nurmela.

Juoksetko joka viikko vai teetkö säännöllisesti juoksua korvaavia harjoituksia (esim. hiihtoa, pyöräilyä, uintia, vesijuoksua)?

Marika: Pidän joka viikko 2 juoksutonta päivää, jolloin ohjelmassa on esimerkiksi hiihtoa, pyöräilyä, vesijuoksua tai vaikka crosstrainerin pyörittelyä.

Timo: Pääosin juoksen tai suunnistan. Talvisin olen yleensä myös hiihtänyt kohtalaisen paljon. Joka viikko olen pyrkinyt pitäämään yhden lepopäivän tai päivän, jolloin teen jotain korvaavaa (uinti, pyöräily, rullahiihto, hiihto).

Hanne: Juoksen joka viikko, mutta teen myös paljon ”korvaavaa” sillä suurin osa pk-treeneistä (ja talvella varsinkin verkat) on pyörällä, crosstrainerilla, vesijuosten sekä hiihtäen. Tehotreenit tulee aina juostua.

Juuso: Pääosin teen harjoitukset juosten, mutta viikkoon kyllä mahtuu myös yksittäisiä juoksua korvaavia harjoituksia. Muutama kuukausi sitten vasen jalkateräni operoitiin, joten nyt ovat kuntopyörä ja vesijuoksu tulleet erityisen tutuiksi.

Ja sitten lähinnä joulukuuta ajatellen:

Kuinka monta treenituntia harjoitusviikossasi suunnilleen on?

Marika: Vaihtelee tosi paljon viikkojen ja harjoituskausien välillä haarukassa 6-20, mutta perusviikoilla treeniä tulee 10-13 tuntia.

Timo: Riippuen siitä, miten paljon hiihdän tai juoksen, treenaan joulukuussa 17-23h viikossa.

Hanne: 9-10h kevyellä viikolla 7-8h.

Juuso: Se vaihtelee paljon.

Kuinka paljon sinulla on suunnistusta viikossa? Maastossa / työpöydän ääressä kuivaharjoitteluna?

Marika: Myös paljon vaihtelua, mutta keskimäärin 2-3 kertaa, joista yksi kova treeni. Kirjaimellista kuivaharjottelua en tee, mutta toki analysoin ja suunnittelen treenejä ja katselen netistä jotain karttoja tai gepsiseurantoja päivittäin.

Timo: Joulukuussa suunnistan varmaan vähiten koko vuoden mittakaavassa, mutta ehkä noin 3 kertaa viikossa tulee suunnistusta keskimäärin silloinkin. Kuivaharjoittelua en pysty laskemaan, koska sitä tulee luonollisesti treenien suunnitelemisestä, karttojen piirtämisestä ja jokapäiväsestä katsomisesta. En ole itse pitkään tehnyt perinteistä kuivaharjoittelua, jota nuorille tehdään, yritän mieluummin päästä metsään.

Hanne: Pyrin pitämään talven läpi 1 suunnistuksen viikossa sekä kuivaharjoittelua tulee tehtyä nyt 3-4 kertaa viikossa mutta siihen kuuluu myös psyykkiset harjoitteet ja ”treenit” ovat 10-25 min.

Juuso: Jos operoitu jalkaterä kestää taas maastossa, niin silloin viikossa on ehkä yksi suunnistusharjoitus. Yksittäisiä sprinttitreenejä saattaa olla mukana enemmänkin. Kuivaharjoittelua olisi tarkoitus tehdä aktiivisesti läpi talven.

Kisafiiliksissä Hanne

Miten saat motivaatiosi pysymään yllä ensinnäkin pimeinä joulukuun päivinä ja toisekseen myös vallitsevassa maailmanlaajuisessa koronatilanteessa, jossa tulevien kisojen kohtalo ainakin jossain määrin jälleen pieni kysymysmerkki?

Marika: Joulukuussa tykkään eliminoida pimeyttä viettämällä aikaa lumisemmissa maisemassa eli Lapissa, jollei Itä-Suomessa talvi ehdi vielä silloin saapua. Koronavirus ei sinänsä vaikuttanut treenimääriin, koska optimistisesti odotan, että kansainvälisiä kisojakin vielä järjestetään eikä treeni hukkaan mene, vaikka kisoja ei tavalliseen tapaan olisikaan. Treenien sisältöön poikkeusvuosi vaikutti ja tarkan ohjelman sijaan tuli tehtyä kaikenlaista vähemmän optimaalista harjoittelua, mitä nyt milloinkin huvitti. Nyt kuitenkin treenaan taas tavallisen ohjelman mukaan ja vältän pääni vaivaamista tulevaisuudella, kun en sille itse mitään muuta voi kuin toimia itse koronaturvallisesti. Yritän yleisesti olla murehtimatta asioista, joihin en voi vaikuttaa.

Timo: Suunnistusmotivaatio pysyi koronatilanteessakin, koska onneksi ei laitettu metsiä lukkoon. Mie katsoin sen asian niin, että nyt mulla oli aikaa käydä rennon mielin nautiskelemassa suunnistuksesta ja uusissa maastoista. Lisäksi oli mulla vihdoinkin aikaa piirtää itse karttoja, joka on ollut mun pieni harrastus (tai kuivaharjoittelu?). Koronatilanne sai mut myös ymmärtämään ettei mun sydä välttämättä syki enää niin paljon siihen kisaamiseen, pystyn suunnistuksesta nauttimaan yhtä paljon ilman sitäkin. Treeneissä käymistä olen jatkanut synkkinä aikoina, koska mulla on aina ollut aika korkea tunnollisuus treenien suhteen: sen, jonka olen valmentajani kanssa sopinut, myös täytän. Jos jollakulla on vaikea lähteä treeniin tai jatkaa säännöllistä treenissä käymistä, suosittelen sitoutumista johonkin treeniryhmään, aika vaikea on jättää lähtemättä kun tietää, että kaveri odottaa kylmässä ja koleassa säässä!

Hanne: Motivaation voi jakaa kahteen; sisäiseen ja ulkoiseen. Olen aina kokenut, että minulla on aika suuri sisäinen motivaatio siihen mitä ikinä teenkään, koska saan siitä mielihyvää ja tyydytystä. Toki myös ulkoiset motivaattorit, kuten voittaminen ja pärjääminen kisoissa motivoi treenaamaan. Tulevan kauden kisojen kohtalo selviää lopullisesti vasta juuri ennen kisoja, eikä siihen voi muuten vaikuttaa kun noudattamalla korona ohjeistusta ja välttämällä sairastumisen. Oletuksena että niin kauan kun kisat on kalenterissa ne pidetään ja niitä kohti mennään kunnes toisin sanotaan! Aina välillä tulee mietittyä miksi tätä tekee ja onko tässä mitään järkeä. Silloin on hyvä katsella ja miettiä omia tavoitteitaan, joita on kirjannu ylös, koska se antaa sen lisä puristuksen esim. treenin vikaan vetoon ja motivoi harjoittelemaan, koska harjoittelulla on jokin selkeä tavoite. Kun on miettinyt mikä sytyttää aina lähteä treenaamaan ja mikä on tärkeää itselleen (hauskan pitäminen ja nauttiminen urheilusta), pystyy helposti mietiskellä silloin kun tuntuu huonolta ja mikään ei mene putkeen, että täyttyykö omat arvo ja jos ei niin miksi.

Juuso: Tällä hetkellä kehittyminen motivoi eniten. Kovasti toivon, että leikkaus tuo ratkaisun pitkään kestäneeseen vammaan, ja pääsisi vihdoinkin normaalisti taas harjoittelemaan. Toista vuotta ei enää jaksaisi saman vamman kanssa vääntää.

Treenitunnelmissa Juuso

Millaisia terveisiä haluaisit lähettää muille suunnistajille pimeään joulukuuhun?

Marika: Vaikka on synkkää, se on kuitenkin vain yksi kuukausi ja sitten valon määrä alkaa taas lisääntyä kohti kevättä. Ulkona tulee (melkein) aina hyvä mieli, vaikka sinne onkin välillä vaikea lähteä!

Timo: Toivon iloista joulunodotusta! Joulukuu on myös oiva aika käydä kaksi kertaa päivässä yösuunnistamassa 🙂

Hanne: Välillä on okei ottaa taukoa jos tuntuu huonolta eikä jaksa, se on jopa ihan tervettä välillä keskittyä johonkin muuhunkin kuin treenaamiseen. Ja silloin kun tuntuu hyvältä ja on motivaatiota niin antaa palaa, kuhan pysyy terveenä eikä loukkaannu.

Juuso: Treeni-iloa joulukuulle!

Superpaljon kiitoksia teille upeille suunnistajille näistä avartavista haastatteluvastauksista. Paljon tsemppiä treeneihin ja täällä on varmasti meillä kaikilla teille peukut pystyssä ensi kautta varten!

Vieraskynä: Kolme viikkoa Portugalissa

Aino Mänkärlä

Päädyimme valitsemaan tämän talven leiripaikaksemme Portugalin. Usein olemme tehneet talvella kaksi erillistä kahden viikon leiriä etelään, mutta nyt halusimme välttää matkustuskertoja ja lähteä vain yhdelle leirille. Matkustaminen ei nimittäin ole mitään nautinnollisinta puuhaa taaperon kanssa 😉  

                   “Kotikylämme” Alcacer do Sal 

Leirin kokoonpanoomme kuului tällä kertaa minun lisäkseni mieheni Janne, kohta 2-vuotias poikamme ja veljeni Aapo. Myöhemmin letkaan liittyi viikoksi toinen veljeni Ape. Meidän lisäksemme Portugalissa oli samaan aikaan myös paljon muita lynxiläisiä, mm. vanhempani, tätini ja siskoni perheineen. Annan perheen tarinaa löytyykin aiemmasta postauksesta 😊.  

Leiri ei alkanut tällä kertaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Leirille lähtiessä itselläni oli hieman ongelmia kipeytyneen kantapään kanssa. Tuo samainen kantapää on leikattu 8 vuotta sitten ja on silloin tällöin särkenyt hetkellisesti, mutta nyt kipu ei tuntunut katoavan normaaliin tapaan. Tuo hieman tietenkin laski fiilistä ja tiesin, että on epätodennäköistä, että pystyisin juoksemaan kahta treeniä päivässä aamulenkeillä höystettynä, kuten leireillä on usein tapana. Ihan sitä jalka ei kestänytkään, mutta onnekseni se kesti kuitenkin päätreenit, joita tällä leirillä olivat kovavauhtiset suunnistukset ja kilpailut. Jalan kunnossa pysymistä edesauttoi se, että jalkaterapeuttimieheni jaksoi kehitellä erilaisia huoltotoimia, teippauksia ja teorioita siitä, mistä tuo kipu ja kiristys oikeastaan aiheutuu 😊 

Kantapääkipu ei ollut leirin ainoa ongelma. Olimme olleet vajaan viikon leirillä, kun treenipaikalta palatessa pikkumies alkoi oksentaa. Noh, mietimme, että mutkaiset tiet jne oli tähän syynä, mutta pienen potilaan vointi ei vaikuttanut helpottavan tyhjennyksestä huolimatta. Valitettavasti seuraavana päivänä Janne sai taudin itselleen, sitä seuraavana minä ja lopulta Aapo. Ape ei onneksi ollut vielä lähipäivinä tulossa pelipaikoille ja säästyi taudilta. Vaikka tauti oli aggressiivinen ja nopea, vei se voimat useammaksi päiväksi ja tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hyviä treenisuunnitelmia oli taas muutettava 🙁 

           Treenipaikoilta löytyi aina välillä kivaa puuhaa 

Osallistuimme leirin aikana Portugal O Meetingiin (POM), johon kuului neljä kilpailua neljänä päivänä. Säät suosi ja tarjolla oli tällä kertaa hellekisoja. Oma vointini oli jo sen verran normalisoitunut, että pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin ja jopa juoksemaan ne ihan hyvällä vauhdilla, joskaan ihan täysillä en uskaltanut aluksi runnoa. Parissa ensimmäisessä kilpailussa oli vielä vatsan kanssa ongelmia, mutta sitten olo alkoi ollakin jo aika hyvä ja jotenkin ihmeen kaupalla palautuminenkin toimi.  Leirimme viimeisenä viikonloppuna osallistuimme vielä Arraioloksessa järjestettyihin kisoihin (The International Meeting of Arraiolos). Nämä kisat menivät hieman sateisemmissa olosuhteissa, mutta sujuivat omalta osaltani muuten ihan mukavasti.  

Omat haasteensa kisoihin toi lapsenhoito. Meidän oli tarkoitus käyttää tähän kisapaikan muksulaa, mutta POM:n ensimmäisenä kisapäivänä tuo ei mennyt ihan tuubiin. Poika oli itkenyt koko ajan ja muksulatäditkin näyttivät melko kärsiviltä, kun hain hänet pois 😮 Seuraaville päiville äitini venkslasi lähtöaikojaan siten, että hoito onnistui omasta takaa. Arraioloksen kilpailuissa tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, koska vanhempani olivat jo lähteneet takaisin Suomeen. Tämäkin muksulakokemus alkoi samalla tavalla ja lähtöön juostessani oli kamalaa kuulla itkua ja äiti-huutoja takaatani. Onneksi muksulatäti oli aivan mahtava ja sanoi, ettei ole mitään hätää, itku ei haittaa ja he pärjäävät varmasti. Sain jotenkin ahdistuneisuudesta huolimatta keskittymiseni kilpailuun ja onnistuin tekemään hyvän suorituksen. Ehkä siinä oli joku alitajuntainen kiire päästä äkkiä maaliin ja pystyin siksi skarppaamaan niin hyvin 😀 Seuraavanakin päivänä mussukka oli ollut muksulassa sylivauva, mutta tällä kertaa ilman itkua. Ei se tietenkään ihme ole, että vähän hirvittää jäädä hoitoon tuntemattomille tädeille, jotka eivät edes puhu suomea! 

Pääsin pokkaamaan 

Kaiken kaikkiaan leiristä jäi vähän outo fiilis. En muista, milloin olisin ollut leirillä, jossa olisin harjoitellut näin vähän. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen, että sain hyviä ja laadukkaita harjoituksia tehtyä, vaikka määrää ei niin paljoa tullutkaan. Osasin myös pitää järjen mukana, enkä yrittänyt tehdä väkisin mitään.  

Kotiin oli ihanaa palata! Oma suihku tuntui suorastaan aggressiiviselta sen jälkeen, kun kolme viikkoa oli tuskaillut huonopaineisen suihkun kanssa ja yrittänyt hinkata vähällä vedellä shampoota pois hiuksista. Oma sänky tuntui myös mukavalta, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että patja lähtisi alta. Ja mikä kaikkein parasta, pikkumies oli onnessaan päästessään takaisin omaan kotiin omien lelujensa luokse <3 Huomattavaa oli myös se, että leirielämä oli melko rankkaa 2-vuotiaan kanssa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen oloonsa sisätiloissa, vaan olisi halunnut olla koko ajan ulkona (luonnollisesti). Sellaista omaa hengähdysaikaa ei juuri ollut ja välillä hermotkin olivat ehkä aavistuksen koetuksella 😀. Päiväunet osui aina automatkoille, joten silloin, kun itse olisi halunnut kämpille päästessä ottaa hieman lepoa, poitsu olikin täynnä virtaa. Mulla oli mukana kaksi kirjaa, joista yhtään sivua ei tullut luettua, mutta ristikkoa tein yhtenä päivänä… Muuta touhua siis riitti ja iltaisin olin niin poikki, että oli pakko mennä ajoissa nukkumaan. Vuosi sitten leireily oli paljon helpompaa (tai sitten aika kultaa muistot😉). Toki silloin vanhempani olivat apuna, mutta tällä kertaa majoituimme eri paikoissa. Treeniolosuhteet olivat tuolla tietenkin kohdillaan ja senhän takia tuonne lähdimme. Tänä talvena on ollut Suomessakin sulaa ja siten hyvät treeniolosuhteet, mutta täällä on kuitenkin kylmä. Lämpimässä on parempi treenata, ainakin omien, hieman raihnaisten paikkojeni kanssa. Nyt vaan toivotaan, että lumet pysyisi poissa loppuun asti ja kevät ja lämpö tulisivat tännekin pian! 

                     Täällä kelpasi juosta 

-Aino

Talvinen suunnistajan ihmemaa – Etelä-Suomi!

Viikot vierivät ja lumesta ei ole meillä pääkaupunkiseudulla tietoakaan, ainakaan täällä meren läheisyydessä. Luonnon kannalta se on kurja juttu, sillä monet kasvit ja eläimet kärsivät lumen puutteesta. Kelille kun on turha kiukutella, on sitten löydettävä asiasta niitä positiivisia puolia. Suunnistajalla se on aika helppoa: hyviä suunnistusharjoituksia eivät lumimassat nyt haittaa, eikä niiden treenien perään tarvitse lähteä kovin kauas.

Viime vuosina olemme viettäneet 5-6 viikkoa talvessa Espanjan ja Portugalin sulista maastoista nauttien, mutta tänä talvena edessä on vain yksi viikon kisareissu Portugaliin. Pimeäähän täällä on, ja arkena ulkoliikkuminen metsässä vaatii otsalamppua, mutta lumikahlausta ei tarvitse harrastaa. Ehkä sitä luntakin vielä tulee tänä talvena, mene ja tiedä. Kiva sitten kuitenkin, jos keväästä pääsee nauttimaan viimeistään huhtikuussa!

Mitä suunnistajan talviarkeen sitten täällä eteläisessä Suomessa kuuluu? Viikkotreenit pyörivät ahkerasti ja eri seurojen välinen yhteistyökin sujuu hienosti. Eilen meitä oli kymmeniä suunnistajia Veikkolassa Lynxin järjestämässä sprinttiharjoituksessa, ensi viikolla suunnataan OK77:n treeniin. Oman seuran tarjontaan kuuluu liikkuvuus-, ketteryys-, juoksutekniikka- ja nopeustreenit maanantaisin ja keskiviikkoisin. Niissä kirmaillaan purtsilla, yleisurheilukentällä tai ihan vaan tiellä täysin ilman suunnistuskarttoja. Torstaisin sprinttaillaan & osa käy jumpassa, joka toinen tiistai on testijuoksupäivä. Lauantaina vedetään yhdessä vetoja sisähallissa – ja näillä keleillä osa ihan ulkoradalla, sunnuntaisin vaelletaan ja tehdään pitkiä karttalenkkejä. Lisäksi omia treenejä mahtuu väleihin siten, kuin itse tai valmentaja suunnittelee.

Tuota tarjontaa ja esimerkiksi oman vajaan 14-vuotiaan jäbän treenailua kun katsoo, aika monipuolisesti tulee yhdenkin lajin parista liikuntaa. Onneksi, sillä muita lajeja ei poika repertuaariinsa huoli ja välillä saa olla keksimässä mitä erikoisempia treenejä, jotta saisi riittävän monipuolisuuden taattua. Tänään kaverilla on luvassa hyppyarkkuja ja luvan kanssa kuntopallon nakkelemista talon seinään. Toivottavasti ei osu ikkunaan! Onneksi pian taas lähestyy Yläkoululeiri. Se on aivan kaiken mahdollisen glorian ansainnut urheilijan sisäsiistiksiopettamiskoulutus. Siellä arjesta täysin ulkopuolinen valmentaja ja useampikin kertoo, miksi alkuverkkaa tehdään, miten urheilija syö ja nukkuu ja mihin suuntaan polvet osoittavat kyykyissä. Koulutehtävät tehdään annettuina aikoina, ruoka on maittavaa ja sitä on riittävästi, ohjattuja treenejä & lihashuoltoa on 3-4 kertaa päivässä. Tuosta lystistä käytän lapseni mielelläni Kirkkonummelta Tampereella neljästi vuodessa.

Esikoiseni ohjelmaan kuuluu ekan vuoden lukiolaisena Märskyssä 6 ohjattua harjoitusta viikossa. Jäljelle jää itselle enää lähinnä kyytien varmistaminen, viikonloppujen organisoiminen ja ruokakaupassa käynti. Yllättävän omatoimiseksi on poikanen ryhtynyt, mutta moni asia on pysynyt samana. Hyvä esimerkki sisukkuuden (vai itsepäisyyden?) säilyttämisestä on tiistai-ilta, jolloin kerroin meidän vanhempien olevan psyykkisen valmennuksen koulutuksessa, eikä noutoa junalta ollut luvassa. Kehotin tulemaan bussilla. Kaveri noudatti sitä kirjaimellisesti ja tuli Märskyltä kotiin vasta meidän jälkeemme – olin kuulemma käskenyt käyttää bussia, joten hän oli sitten käyttänyt vain bussia. Viittä eri bussia. Kaksi ja puoli tuntia matkustusaika koululta kotiin.

Neljä- ja kuusivuotiaat neidit osallistuvat suunnistustreeneihin lähinnä leikkimällä maastossa, mutta siellä ovatkin sitten oikeastaan aina mukana. Heillä on lisäksi oma viikottainen temppujumppansa ja lisäksi käymme kolmisin tyttöporukalla kerran viikossa uimassa. Nuorimman kanssa olin neuvolassa muutama viikko sitten, ja kun lääkäri siinä kysyi, että mitä harrastat, tyttö katsoi tätiä silmiin ja vastasi tomerasti: ”Tanssia”. Olikohan se neidin kiertelemätön vinkki, että se pitäisi lisätä ohjelmistoon?

Ei kesää ilman Jukolan viestiä

Vihdoin se tuli. Kesäkuinen perjantai, jolloin auto täytettiin teltoilla, makuualustoilla, makuupusseilla, eväillä, tyynyillä, sadetakeilla ja tietysti – suunnistusvarusteilla. Jukolaan on ollut jo monena vuonna suunta meillä jo perjantaina, jotta festaritunnelmaa saa kahden yön edestä ja siitä pidettiin kiinni myös tänä vuonna. Pienet neidit sulloutuivat autoon puuhavihkoineen, esikoinen reissasi kisapaikalle isänsä kanssa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa itsekin juoksemaan ja nuorempi poika päätti jäädä mummilaan kisastudiota pitämään mukavasti sisätiloihin.

Perjantaina saapumisessa on se hyvä puoli, että auton pääsee tuomaan suht lähelle. Oli sitä telttaroudausta silti vajaan kilometrin matka, mutta lastenrattailla ja hyvällä huumorilla siitäkin selvittiin. Pelto kasvoi korkeaa heinää ja apilaa, mikä paljastui oivaksi piiloleikkipelloksi. Neitien riemulla ei ollut rajoja: ensin huikeaa peltoseikkailua keskenänsä ja sitten hihittelyä ja iltasatuja teltan tunnelmassa, pitkästä aikaa.

Neitien fiilistelyviikonloppu jatkui monipuolisessa lastenmaailmassa heti lauantaiaamuna sen auettua klo 10, jonka jälkeen siellä oltiinkin sitten pieniä taukoja lukuunottamatta iltakasiin asti. Oma huoltaja vain vaihtui välissä, kun olimme vuorotellen tahoillamme kiireisiä ja vaihdoimme läpsystä lastenmaailmavuoroja isovanhempien ja miehen kanssa.

Oma juoksuni Venlojen viestissä oli vuorossa klo 14 lauantaina, kun juoksin joukkueeni Lynx 4:n aloitusosuuden. Viime vuoden tippaletkuista oppineena söin tänä vuonna kaksi aamiaista sitä ennen, join pari litraa erilaisia nesteitä ja makoilin teltalla ennen osuuttani. Keli oli lämmin, mutta pilvinen ja sopiva juoksuun, ei mitään tuskapaahdetta, joten lähtökohdat tippaletkuttomalle kokemukselle olivat hyvät. Osuus menikin aivan loistavasti. Siitä on aikaa, kun olen vastaavaan flow-suunnistukseen päässyt, ja oli upeaa naulata rasti toisensa jälkeen aivan suoraan. Minua suorastaan hymyilytti koko matkan – paitsi ykkösrastin jälkeen, kun toinen kenkäni irtosi ja en meinannut saada sitä millään takaisin. Kokeilin jopa lähteä juoksemaan kantapää ulkona, mutta se ei sujunut. Jos olisi ollut radan loppupäässä, olisin varmasti napannut kengän käteen ja jatkanut matkaa sukkasillani, mutta nyt oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja hämäläinen maasto edessä – päätin hiulata kengän paikalleen vaikka väkisin. Puolisen minuuttia siihen meni ja jonoa painoi ohi, mutta lopulta se sujahti takaisin. Nauhojen teippaaminen on siitä typerä tapa, että niitä ei noin vain avatakaan siinä kiireessä! Matkalla autoin muutamia eksyneitä nuoria naisia, tuli niin omat hukkareissut mieleen, että huikkasin jo kauempaa, että ”mä ehdin auttaa”. Juoksukunto oli mitä oli, mutta sepä se huonossa kunnossa onkin, että turha on tehdä ainuttakaan ylimääräistä askelta tai matka kestää vielä pidempään. Nyt niitä ei tullut. Vaihtosija 133 ja ero kärkeen hiukan yli 9 minuuttia. Vaikkei joukkueellamme mitään sijoitus- tai menestystavoitteita ollut, niin oli silti mukava fiilis tehdä onnistunut juoksu juuri Venloissa. Ykösjoukkueemme aloittaja Sara (kuvassa kanssani) teki upean juoksun vaihtaen sijalla 30. ja kakkosjoukkueen aloittaja nuori Salla samoin hiukan Saran takana. Koko viestissä ykkösjengimme oli lopulta 14. ja kakkosjengi 75. Oma joukkueeni pinnisteli sekin hienosti sijalle 267 yli 1500 joukkueen joukossa.

Kisan jälkeen oli kiva viedä neidit Jukola-saunaan. Siellä oli lämmintä ja varsin tyhjät lauteet, ehkä ne sitten myöhemmin täyttyivät enemmän. Telttasauna on kyllä jo perinne. Siellä on kiva aina rupatella muiden juoksijoiden kanssa reitinvalinnoista, pummeista, joukkueen sijoista tai ihan peräti jostain suunnistukseen liittymättömästä jutusta. Rupatteluseuraa löytyy aina, ehkä se on se alastomuus, joka saa suomalaistenkin kielenkannat auki.

Olin tänäkin vuonna menossa yöksi talkootöihin viestintähommiin tekemään ruotsin käännöksiä, joten saunan jälkeen söimme päivällistä ja chillailimme teltalla ennen viimeisiä lastenmaailman leikkejä ja askarteluja. Iltapalan ja hammaspesun jälkeen mies huikkasi teltan toiselle puolelle neideille hyvät yöt, jolloin isosisko totesi, että ei täällä ole kuin yksi. 4-vuotias pikkusisko oli ottanut hatkat vessan jälkeen ja itsepäisenä tuittupäänä lähtenyt tulemaan omaa reittiä teltalle. Oma reitti on 100-senttiselle tiitiäiselle 120-senttisessä heinäpellossa mielenkiintoinen valinta. Mikäli kuulutus olisi teltta-alueelle kuulunut, olisimme kuulleet äitiä ja isää odottavasta 4-vuotiaasta kisakuulutuksen kautta, mutta koska se ei kuulunut, niin mies kirmaili pellolla sinne tänne, isosisko käveli vessareitin edestakaisin varmuuden vuoksi ja itse odotin teltalla, josko neiti tupsahtaisi sinne. Ei tupsahtanut, mutta puhelimeni soi ja seurakaverimme Marko oli infossa asioidessa nähnyt surullisen, tutunnäköisen pikkuneidin istuvan infon takapöydällä. Sinnehän se oli toimitettu, +30 000 ihmisen tapahtumassa kadonnut lapsi. Kiitos vielä hänet löytäneelle nuorelle tytölle, joka oli toimittanut infoon, infon ystävälliselle henkilökunnalle sekä tietysti työn bonganneelle Markolle. Jääräpäisyydestään huolimatta otimme prinsessan mielellämme takaisin. Seuraavat kymmenen minuuttia olikin hellyyttävää kaulasta kiinni pitämistä ja läheisyyden halua, mutta jo teltalle päästyämme se haihtui ja näin tutun pilkkeen neidin silmissä hänen kuiskattuaan isosiskolle: ”Mennäänkö vielä leikkimään vähän piilosta?” Meille ainakin neljäs kerta toden sanoi, kun tuo lapsi syntyi. Sinne yhdistyivät kaikki edeltävien kolmen yhteensä tekemät kolttoset, viattomat silmien pyöritykset, tavaroiden maahan viskelyt ja lähtöruutuun palaamiset, koska asiat pitää tehdä ITSE. Tulevaisuutta mielenkiinnolla odotellessa.

Neidit ja mies jäivät telttaan nukkumaan, kun hipsin siitä sitten media-teltalle yövuorooni. Seurasin viestiä, kirjoitin käännöksiä parin tunnin välein ja loppuyön koitin pysyä hereillä. Onneksi saatoin teltalta siirtyä välillä myös loppusuoralle kannustamaan tuttuja ja tuntemattomia, ja sainpa hurrattua maaliin kolme aamuyöllä juossutta valmennettavaanikin. Heillä nousi tossu hienosti, ja pakko kyllä ihailla myös kärkijoukkueiden juoksijoiden upeita, rullaavia askeleita. Ihan kuin eivät olisi juuri painaneet kymmentä kilometriä hämäläisessä korvessa! Yön tunnelma Jukolassa on jotain ainutlaatuista. Ensin ilta hämärtyi yöksi, joka ei Suomessa kesällä ole kovin pitkä eikä pimeä, ja sitten lähti valo taas enemmän kajastamaan. Pieni usva leijaili kisakylän yllä, kuulutus raikasi ja kannustajat taputtivat loppusuoralla. Useiden eri screenien edessä oli väkeä makuupusseissa ja tuoleilla seuraamassa kisaa ja itsekin liityin aina välillä joukkoon.

Kun sitten samoilla silmillä kirjoitin aamulla juttua voittajajoukkueesta Stora Tunasta, huomasin jossain kohti naputtaneeni tekstiä jo rivin verran silmät kiinni. Yllättävän moni kirjain oli osunut kohdilleen, mutta ei sitä ruotsiksi voinut kutsua. Parin oikolukukerran jälkeen lykkäsin tekstit maailmalle ja laahustin aamun auringossa kohti telttaa. Kello oli hieman yli kahdeksan, hellepäivä alkanut ja porukka jonotteli shortseissaan aamupalaa. Itse hytisin väsymyshorkassa, mutta oli ihana fiilis katsella yön yli uinunutta ja aamulla virkistynyttä kisakylää nyt täydessä vauhdissaan.

Mies oli teltalla takaisin nukkumassa käytyään juoksemassa kolmannen osuuden. Neidit ponnistivat saunanlämpimästä teltasta hereille, kun saavuin ja söivät isänsä kanssa aamiaisen ennen lastenmaailmavisiittiä. Sain nukkua vajaat kolme tuntia pakahduttavassa kuumuudessa – teltta ei ole hellesäälle se ideaali nukkumapaikka. Sitten verkkainen kamojen pakkaus, autolle talsiminen ja matka kohti kotia saattoi alkaa. Olo oli uupunut, mutta upea kesäfestarifiilis mielessä ja parkkikselta pois jonottaessamme pohdiskelimme jo ensi kesän reissua Napapiirille. Milloin, miten ja millä kokoonpanolla? Sillä se on varmaa, että siellä taas olemme paikalla. Vähän hotsittaisi taas itseäkin juosta tuplat, se Jukolan yökin on aina ollut niin mahtava kokemus metsästä käsin… Mutta nyt ensin loput tämän kesän mahtavat reissut purkkiin ja rastit leimaten!