Sporttailua pienten lasten kanssa

Miten sä saat sun lapset irti ruudusta? Mitä liikuntaa ne harrastaa? Miten ne suostuu lähtemään sisältä?

Hyviä kysymyksiä, kiitos niistä. Ihan ensimmäiseksi, isompia lapsia en saakaan enää irti ruudusta. Olen luovuttanut. He huolehtivat koulutyönsä ja tekevät päivän treenin, kasiluokkalainen lisäksi 7 tuntia koululiikuntaa viikossa. Iltaisin saatan murahdella siinä kohti, kun toivoisin ruutuajan päättyvän, mutta en jaksa enää rageta. Luotan siihen, että järki kulkee mukana ja oppivat omia rajojaan myös unentarpeen kanssa.

Nuorempien kanssa pääsen vielä vaikuttamaan. 5-vuotiaalla ei ole vielä kännykkää, 7-vuotiaalla se on hätätapauksia varten. Yleensä siis akku loppuneena. Muutaman päivän välein hän muistaa kysyä, voisiko pelata Garminin Vivofit Junioriin kertyneiden aktiivisuusminuuttien tuomat pikapelit ja aina saa luvan. Telkkaria he katsovat mielellään, jos saavat luvan, mutta eivät päivittäin. Ylipäätään meillä aukeaa televisio ehkä kolmena, neljänä päivänä viikossa, joskus voi mennä koko viikkokin, että se on kiinni. Läppäriä tai tablettia pienet eivät meillä käytä, oma ruutuaikani sen sijaan voisi pientä justeerausta kaivata!

Meillä on pojilla enää vain suunnistus harrastuksena, mutta sen parissa vierähtääkin sitten aika iloisesti aikaa. Tytöillä on suunnistuksen rinnalla tempputuokio ja perhesalibandy, nyt tammikuulle otettiin myös yleisurheilu. Ajamme mielellään lapset kerran päivässä johonkin liikkumaan, varsinkin kun itse teemme siinä samalla sitten oman liikunnan. Ehkä tytöille inspiroivinta on se, kun me vanhemmat olemme suurimassa osassa treenejä heidän mukanaan, kuten suunnistuksessa usein on tapana. Perjantait meillä on vapaita ohjatuista tuokioista, mutta keksimme kyllä perheellä mukavaa sporttia sinnekin. Esimerkiksi tänään kasiluokkalaisella on voimatreeni, joka tällä kertaa sisältää myrskyn kaatamista puista pilkottujen pöllien heittelyn metsästä kohti puuvajaa. Pöllien paino, heittomatka ja treenin kesto on yritetty optimoida kaverille juuri tähän hetkeen kautta sopivaksi – ettei ihan mene vain hyötyliikunnan piikkiin!

Viime viikkoina olemme 5- ja 7-vuotiaiden neitien kanssa käyneet suunnistusseuran ketteryystreeneissä, vaelluksilla ja lamppulenkeillä. Vaelluksilla viisivuotias tallustelee polkuja pitkin noin 5 kilometriä 1,5 tunnissa. Eväshetki kuuluu aina mukaan. Metsän puolella menee tietysti hitaammin ja mitä enemmän ihmeteltävää on, sitä verkkaisempaa. Itsenäisyyspäivän vaelluksella Kirkkonummen Meikolla matkaa tuli nelisen kilometriä ja aikaa kului hieman yli kaksi tuntia. Löysimme muun muassa suppilovahveroita, vesiputouksen ja jänniä rotkoja, emmekä unohtaneet pomppia pitkin samettisia kallioita Ronja Ryövärintyttären tyyliin. Huomasin esimerkiksi, että yhden rotkon yli voi hypellä edestakaisin yli kymmenen minuuttia erilaisilla Ronja-laskeutumisilla ilman pienintäkään kyllästymistä.

Lamppulenkeillä pienet saavat jännitystä pimeästä metsästä. Polkuja ja hiekkateitä, valaistuksena vain tähdet sekä omat ja kavereiden otsalamput. Ja voi, miten huikea luonto meitä ympäröikään, kun välillä pysähdymme sammuttamaan kaikkien lamput! Eteneminen on hölkkää ja kävelyä vuorotellen, eikä tunti tai reilukaan ole ollut lapsille liikaa.

Ei meillä kuitenkaan aina innosta hihkuen ovesta ulos hypitä! Ulkoilun ja liikunnan suhteen olemme kuitenkin tiukkoja. Jos jäämme sään takia kotiin, siitä tulee helposti ihan turha tekosyy tulevaisuuttakin ajatellen. Vaatetus ratkaisee, ja ihan kakkiaisilmalla on mahtava treenissä ja kotimatkalla fiilistellä odottavaa saunaa. Pojat saattavat joskus äristä treeniin lähtiessä, mutta jos aikataulu on ollut ajoissa tiedossa ja ruoka siihen sopivasti pöydässä, ongelmia ei ole. Välillä tytöillä on joku leikki kesken, eikä lähteminen ole silloin ensimmäisenä mielessä. Kertaviikkoiset ketteryystreenit ovat viisivuotiaan suosikkeja. Hän on ulkoilutamineissaan eteisessä ennenkuin muut ovat ehtineet edes sisäistää lähtöohjeita. Enon vetämä harjoitus on kuulemma viikon kivoin, eikä sinne ole kertaakaan menty hampaat irvessä. Ja vaikka joku joskus johonkin puolimurjottaen lähtisi, en muista, että takaisin olisi kiukutellen tultu. Kyllä se huonokin mieli vaan aina treenissä kohenee!

Yksi tärkeä osa-alue meillä on se, että treeneissä on aina sopiva varustus. Toppavaatteet tai saappaat eivät meillä kuulu urheiluun, edes pienimmällä. Sen sijaan kylmillä ja kosteilla keleillä autolla odottaa aina vähintään kuivat sukat ja kengät, joten metsässäkin voi huoletta tarpoa joulukuisessa suossa suunnistuskengissä. Talviset metsävaatteet meillä ovat tuulitakit, ohuemmat pipot ja ohuemmat hanskat. Kuka nyt tuskan hiessä haluaisi liikkua? Vähemmästäkin rupeaa kiukuttelemaan. Minäkin. Tai erityisesti minä.

Ei muuta kuin ylös, ulos ja lenkille! Säällä kuin säällä, mielellä kuin mielellä. Lopulta kuitenkin on hymy korvissa.

Eilen lähdin iltalenkille klo 21.05. Voin luvata, että ei huvittanut. Mutta uskokaa pois, jo lenkillä oli huippufiilis!

Ens kauel

Ens kauel. Se perinteinen lausahdus, jota monen suunnistajan suusta kuulee syksyisin. Yleensä se liittyy kaudenpäätösjuhlintaan, mutta niitä on nyt ollut vähän vähemmän, sattuneesta tilanteesta johtuen.

Ens kauel -ajattelu tarjoaa uudet mahdollisuudet aloittaa puhtaalta pöydältä. Voi miettiä uudet tavoitteet, ideoida uusia treenimuotoja ja rakentaa arkeen uusia rutiineja. Olen kuullut tuota lausetta niin huippusuunnistajilta kuin jäähdytteleviltä keski-ikäisiltä perheenisiltä. Ihan jokainen voi lähteä hakemaan uutta nostetta sieltä ens kauelta.

Suunnistajan kausi vaihtuu marraskuun alussa, joten tätä ens kautta on nyt ehditty käydä muutama ensimmäinen viikko. Paljon on näkynyt sosiaalisessa mediassa treenikuvia ja inspiraatiovideoita. Osalla on seurapaidan väri vaihtunut, toisilla asuinpaikka, joillakin sekä että. Myös ne, joilla värit ja paikkakunta pysyvät, ovat intoutuneet tasotesteihin, testijuoksuihin ja kuntosaleille.

Itse uskon, että olivat tavoitteet mitä tahansa, aina löytyy petrattavaa sinne ens kauelle. Tavoitteet voivat liittyä urheiluun tai vaikka nukkumiseen, perheen kanssa vietettyyn aikaan, kirjeiden kirjoittamiseen, säännölliseen tai terveelliseen ruokailuun, isovanhempien luona kyläilyyn tai vaikka puutarhanhoitoon. Oli aihe mikä tahansa, tekijä löytyy peilistä.

Suunnistaja tai et; mitä sinä haluat saavuttaa ens kauel? Millaisia muutoksia arkirutiineihisi täytyy tulla, jotta saavutat tavoitteesi? Muista, että yksi pieni asia saattaa johtaa aivan mittavaan muutokseen. Olet siitä jo askeleen päässä.

Laatuaikaa puolison kanssa

Onko sinulla ja puolisollasi ”laatuaikaa” keskenänne? Me yritämme pitää siitä säännöllisestä kahdenkeskisestä ajasta kiinni, vaikka välillä se on vähän järjestelyjen takana. Mieluiten me yhdistämme siihen jotakin liikkumista, erityisesti luonnossa. Ravintolahetkiä tai kylpyläpiipahduksia tulee, jos on tullakseen, mutta noita luontoelämyksiä suunnittelemme eniten. Se yhteinen tekeminen on olennaista, samoin pitkät, inspiroivat keskustelut. No okei, kyllä me pussaillaankin. Myös siellä liikunnan lomassa 😉

Lokakuussa saimme mahdollisuuden piipahtaa Ilomantsissa pienellä vaellusretkellä. Ihana Endorfiininmetsästäjä-Terhi suunnitteli meille kotikulmilleen huikean melonta- ja vaelluskombon. Vietimme kolme yötä autiotuvissa, meloimme Koitajokea 24 kilometriä ja vaelsimme 30 kilometriä. Emme nähneet juuri muita ihmisiä, vaan saimme nauttia toisistamme, luonnosta ja syksyn kauneudesta samalla itseämme hiukan haastaen. Laatuaikaamme kuuluivat myös sadat ajokilometrit, joiden aikana keskustelut polveilivat mm. lapsista valmennukseen, koronaan, rakennusprojektiin, ensi vuoden lomasuunnitelmiin ja arkisiin askareihin.

Lainasimme Terhiltä (ja Helenalta, kiitos vielä!) melontavarusteet ja retkikeittimen (joka on kyllä omallakin hankintalistalla jo). Muuten pärjäsimme aika lailla omillamme. Vaelsimme polkujuoksukengissämme & urheiluvaatteissamme, joten ihan ammattilaisvaeltajia emme vielä ole. Hyvin sujui matkan taittaminen noissakin, eikä hiertymiä tai muita vaivoja tullut. Polkujuoksukengissä on se huono puoli vaelluksilla, että ne kastuvat helposti ja sitten on varpaat märkinä niin kauan, kunnes kengät on saanut (kenties autiotuvassa) taas kuivaksi. Meitä onneksi suosi myös keli, joten emme kärsineet märistä sukista sen enempää. Itse pidän omista Salomoneistani niin paljon, että kovin herkästi en ole niiden tilalle muita sujauttamassa!

Heti marraskuussa saimme uuden laatuaikamahdollisuuden, kun seuramme Lynx muutaman innokkaan järjestäjän voimin toteutti upean rogaining-pistesuunnistuksen Nuuksiossa viime sunnuntaina. Vanhempani lupasivat ottaa tytöt joukkueeseensa, pojat menivät kavereidensa kanssa omissa tiimeissään ja meille tuli siispä mahdollisuus ilmoittaa mukaan team #qualitytime. Ja sitä se oli, koko kolmen tunnin ajalta! Reittisuunnittelumme ei ollut aivan optimi, mutta saimme kuitenkin kerättyä annetussa ajassa 107 pistettä (voittajat 129) ja kilometrejäkin kertyi 17,5.

A2-kokoa ollut kisakartta tarjosi vinon pinon rasteja, joista sai kustakin 3-9 pistettä. Isoimmat pistepotit tulivat Quest-rasteilta, joissa oli lisäksi jokin yllätystehtävä. Jännitysmomenteista syttyvinä ulkoilijoina suunnittelimme reittimme mahdollisimman monen questin kautta. Siellä olikin hauskoja puuhia ja tulipa napsittua myös maisema-selfieitä osana tehtäviä. Meillä oli lisäksi diili, että rasteilla sai aina suukon ja sopivin väliajoin suukon lisäksi palan suklaata & hörpyn vettä. Aika sopiva diili, jolla jaksoi kummasti!

Meille laatuaika on siis aikaa yhdessä, yleensä luonnossa. Sitä tulee kuitenkin myös esimerkiksi itsensä kehittämisen ja itsensä johtamisen koulutuksista sekä valmennustyöhön liittyvistä seminaareista, joissa käymme säännöllisesti. Laatuaikaa on myös kahdenkeskinen tuokio saunassa, jossa ei välttämättä puhuta mitään. Ollaan vain hiljaa ja välillä hymyillään.

Nyt korona-aikaan meillä on ollut laatuaikaa myös keskellä päivää, kun etätöidemme lomassa syömme yhdessä lounasta lasten ollessa koulussa ja päiväkodissa. Nelilapsisen perheen koti on harvoin yhtä hiljainen. Syksyn tultua olen alkanut sytyttää lounaalle myös kynttilöitä. Söpö tunnelmahetki keskelle päivää, tuntuu arjen luksukselta. Koen myös laatuajaksi meidän yömme, sillä olemme aina saaneet nukkua kahdestaan. Tytöt ovat unessa ennen yhdeksää, eivät heräile, huutele, itke tai tule viereen, joten kaikki olemme aamulla virkeitä ja levänneitä. Teinitkin toivottavasti nukkuvat, ainakin suunnilleen jaksavat aamuisin kouluun ja treeneihin herätä 🙂

Laatuaika meillä siis vaihtelee. Se voi olla pidempi tuokio yhdessä tai ohikiitävä hetki hymyn kera. Se voi tulla arjen pienistä teoista tai rutiineista tai enemmän suunnitellusta ja järjestetystä kokonaisuudesta. Tärkeintä itselleni ainakin on, että sitä laatuaikaa muistaa ottaa, ja että sille muistaa antaa arvoa. Laatuaikaa on myös ihan vain itselle annettu aika – siitä toisella kerralla enemmän!

Korona-kevään suunnistustoimintaa Lynxissä

Eipä osannut moni talvella kuvitella, millainen kevät, kesä ja koko loppuvuosi tästä vuodesta 2020 tulisi, jokaisella elämän osa-alueella. Suunnistus on ollut ehkä yksi niistä lajeista, jotka ovat nousseet esiin edukseen. Seuroissa on ideoitu monenlaisia vaihtoehtoisia toteutusmalleja, joista moni jäänee ihan pysyväksikin ratkaisuksi vanhojen tapojen rinnalle.

Omassa seurassani Lynxissä ideoimme heti maaliskuussa keinoja, joilla saisimme säilytettyä urheilijoiden (ja perusharrastajienkin) motivaation sekä ylläpidettyä & kehitettyä talvella hankittua hyvää kuntoa. Valmentajatiimillä kehitimme ensin Karanteeni-cupin. Se palveli hienosti aikuisia ja isompia nuoria. Joka viikko julkaistiin uusi kisarata, jonka kaikki kävivät juoksemassa, ottivat reitin gps:llä talteen ja jakoivat sovitulla tavalla valmennusportaalle. Ratoja oli kaksi kisarataa: lyhyempi ja pidempi ja ennalta oli määrätty, että miehillä on pidempi, muut voivat valita. Lisäksi aina oli myös kolmas, edellisiä lyhyempi ja helpompi rata, joka oli sitten ohjelmassa monella 12-14-vuotiaalla, mutta tästä ei tarvinnut palauttaa gps-jälkeä.

Sunnuntai-ilta oli sitten ruutuviihdettä: kävimme läpi lyhyen ja pitkän kisaradan rastiväli rastiväliltä niin, että osallistujien gps:t näkyivät. Tuokio kesti aina pari tuntia, eli yhtä rataa spekuloitiin tunnin verran. Lopuksi saimme lopputulokset näkyviimme eli tilaisuus oli lähes live-seurantaa. Hyvitykset olivat tärkeitä, ja esimerkiksi pidemmän radan juosseet naiset ja nuoret saivat hyvitysminuutteja per kilometri, joten jännittää sai aina maaliin asti. Yhteensä Karanteeni-cupiin tuli osakilpailuja kuusi.

Kevään aikana virittelimme myös vuoden ensimmäistä juoksuprojektia, ja syntyi #lynxppmax-polkujuoksusarja. Reittejä oli kuusi eri puolilla Kirkkonummea ja lähiseutuja (vähän senkin mukaan, missä päin lynxiläisiä asui). Jokaiseen paikkaan suunniteltiin noin kilometrin reitti, ja ennalta oli määrätty, montako kertaa (palautus välissä) minkäkin ikäisten piti kierros juosta, jotta tulos oli osallistumiskelpoinen. Nuorimmilla, 8-10-vuotiailla, riitti 1 kellotuskierros kun taas aikuisten ja yli 18-vuotiaiden piti juosta vähintään kolme kierrosta, joiden keskiarvotulos aina kirjattiin. Tähän mieheni koodasi ohjelman, joten osallistujilla riitti tulosten naputtelu järjestelmään.

Ppmax-juoksuja teki lopulta yhteensä 44 seuralaista yhteensä yli 300 kellotuskierroksen verran tuon kuuden viikon aikana. Melkoinen spurttailu siis kävi Kirkkonummella huhti-toukokuussa! Voittopaikoista oli tiukkaa skabaa nuorimpien osallistujien kesken, mikä oli aivan mahtava juttu.

Karanteeni-cupin ja ppmaxien kuusiviikkoisten vielä ollessa kesken heräsi muutamalla naisella idea lähteä neulomaan näihin Lynx-sukkia palkinnoiksi. Ja näin sitten lopulta kävikin, whatsapp-ryhmä lauloi kuumana, kun lopulta yhteensä 18 paria sukkia (ja tuplapalkinnon saajille myös lapasia) syntyi taitavissa käsissä.

Innokkuutta löytyi seurasta moneen suuntaan, sillä heti poikkeusolojen alettua yksi innokas seura-aktiivi lähti pyörittämään viikottaisia jumppa- ja kehonhuoltotuokioita videon välityksellä. Suosio oli hyvä ja tapahtumat pyörivät edelleen!

Me nuorten valmentajat pidimme viikkotapaamiset virtuaalisesti ryhmien kanssa. Joka keskiviikkoilta oli kolmen eri ryhmän tapaamiset, joissa nuorimpien kanssa harjoiteltiin karttamerkkejä & käytiin läpi omatoimisuunnistusten ratoja + toteutuksia, joita lapset olivat vanhempineen käyneet viikolla tekemässä ja isompien kanssa pidetiin Kahoot-kisacupia vaihtelevilla teemoilla. Näin valmentajan roolissa oli hauskaa ideoida nuorille uusia teemoja Kahooteihin, esimerkiksi ”ruotsalaiset suunnistusseurat ja niiden paikkakunnat” oli hilpeä aihe.

Kartat ja materiaalit haettavissa sovitusti ilman kosketusta 🙂

Viikkotreffeistä huolimatta tuntui, että lapsillekin piti saada kisafiilistä, joten järjestimme lapsille oman Korona-viestin (alle 14-vuotiaat) ja kesäkuun alussa vielä oman nelipäiväisen leiriviikon yhdessä Espoon Akilleksen kanssa.

Tässä vaiheessa onneksi alkoi näyttää jo siltä, että kesällä päästään kuin päästäänkin myös ”oikeisiin” kisoihin ja ennen kaikkea näkemään kavereita ihan livenä. Tätä kirjoittaessa 14-vuotiaani on päässyt suunnistusleirille Kisakallioon, 17-vuotias lähtee omallensa ensi viikolla ja ensi viikolla pidetään myös ensimmäiset henkilökohtaiset kisat tälle vuodelle. On niitä odotettukin! Viime viikonloppuna oli jo viestitunnelmaa ensin Impivaaran viestin ja sitten Jukolan 1995 uudelleenjuoksun tunnelmissa. Meiltä Lynxistä oli joukkueet molemmissa ja samanaikaisesti Nuuksiossa kisatussa omatoimisessa Nuuksio 7:ssa ja Nuuksio 4:ssä myöskin. Nuuksiossa meillä oli erilaisia kuntojoukkueita ja näiden ryhmähenki oli ihan mieletöntä. Kisaraporttiseuranta Nuuksiosta ennen ja jälkeen -kuvineen varttuneempien naisten whatsapp-ryhmässä oli mahtavaa antia viikonloppuna.

Itse innostuin kirmailemaan sekä Karanteeni-cupissa että ppmaxeissa ihan itseäni hikeen, mutta niiden loputtua oma treenimotivaatio on ollut vähän hakusessa. Koko settien ideointi lähti alunperin ajatuksesta tukea nuoria ja vähän vanhempia tosissaan treenaavia kehityksessään & motivaatiossa, mutta kummasti niistä löytyi se kipinä myös tällaiselle sunnuntaisuunnistajalle. En edes muista, milloin olen viimeksi juossut niin, että makaan maalissa pururadan pinnassa hengästyneenä ja kaikkeni antaneena. Ppmaxeissa tein niin, ja voi sitä fiilistä kropassa sen jälkeen! Ehkä on pistettävä uusi proggis pystyyn, jos kerran muuten ei tossu lenkkipolulle vie?

POMmailua Portugalissa

Vaikka kotimaassakin on saanut tänä talvena nautiskella lumettomista maastoista, lähdimme hiihtolomalla koko perheen voimin Portugaliin nautiskelemaan kesäisistä lämpötiloista, uusista maastoista ja kivasta kisatunnelmasta POM-rastiviikolle. Niin, “koko perheen voimin”… Eli seurana meillä kisapaikoilla olivat minun vanhempani, mieheni vanhemmat, minun kaksi tätiäni, siskoni perheineen, kaksi veljeäni ja mieheni sisko perheineen… Ja kaikki suunnistajia, kuinkas muutenkaan. Emme kyllä kaikki asuneet samassa tuvassa! Menestystäkin osa porukasta keräsi nuoriso-osaston lisäksi, sillä siskoni Aino nappasi naisten eliittisarjan mestaruuden ja mieheni siskon mies Mårten miesten eliitin hopeaa. Itse lähdin reissuun nauttimaan kesäfiiliksestä ja keräämään maastopankkia niin itselleni kuin jälkikasvullekin.

Eli jälleen kerran, loma oli täysin suunnistusta! Tällä kertaa viikon matkaan mahtui 6 suunnistuskisaa, 2 suunnistusharjoitusta ja 2 PK-lenkkiä. Lisäksi uskaliaimmat pomppivat sporttisesti myös viileässä uima-altaassa, itse en tosin näihin lukeutunut, mutta seurasin touhua kunnioittaen patiolta altaan vierestä.

Tuo suunnistuksen määrä oli aika reilu, joten osan kanssa sitä hieman justeerasimme. Kohta 5 ja 7 vuotta täyttäville neideille arvelimme kahden treenin ja neljän kisan riittävän, ja ennakkoon oletimme nuorimmaisen lisäksi jättävän osan kilpailuista kesken. Vielä mitä. Hän paineli kaikki alusta loppuun (saattaja perässään) ja höpötteli samalla omiaan, löysi kiinnostavia kiviä, kukkia ja keppejä ja luopui välillä myös kartasta, kun käsissä ei enää ollut sille tilaa.

Isosisko, syksyllä koulun aloittava vauhtimimmi meni niinikään omansa kokonaan, mutta vaati myös yhden ylimääräisen kilpailun. Kahtena kisapäivänä oli nimittäin mahdollisuus myös sprinttisuunnistaa erillisessä kaksipäiväisessä sprintticupissa, joista toinen kisoista oli pimeällä ja toinen valoisalla. Pimeän kisan ajaksi jätimme neidin lukiolaisen isoveljen hoiviin iltapuuhiin, hän kun säästeli vähän jalkojaan jättäen sprintit väliin, mutta toiseen sprinttiin jalkaa polkeva neiti oli otettava mukaan. “Miksi te saatte suunnistaa kaksi kisaa päivässä, mutta mä vaan yhen? Se on EPÄREILUA!” Omaan sarjaan – niin no, 10-vuotiaiden sarjaan siis – häntä ei saanut enää jälki-ilmoitettua, mutta lyhyeen avoimeen sarjaan kyllä. Sinne siis ja isä perään varjostamaan. Muuten sujui hienosti, mutta tyttönen oli mukulakivillä kirmatessaan pannuttanut komeasti ja sen jälkeen oli useampi rastiväli mennyt tutkiessa jalkojen haavojen tilanteen edistymistä. Jos veri ei isosti valu, kyyneleetkin tuntuvat tyrehtyvän nopeasti ja niin kävi tälläkin kertaa.

Itse en ole mikään sprinttisuunnistusspesialisti, sillä jos ihan rehellisiä ollaan, siinä yleisö ja ohikulkijat pääsevät vaikuttamaan pääni toimintaan luvattoman paljon kesken suunnistussuorituksen. Harvinaista kyllä, ilmoittauduin rastiviikon ohessa pidettyyn sprintticupiin myöskin ja tällä kertaa pääsin nautiskelemaan sprinttisuunnistuksenkin haasteista, sillä keskiaikainen katukuva, pikkukisan tunnelma ja kiinnostavat reitinvalinnat saivat unohtamaan kaiken muun. Kaupungin muurien yhteyteen oli viety rasteja hauskoille siltarakennelmille, joiden reunoilla olevista ravintoloista tuli iloista kannustusta meille juoksijoille. Löysin reittini suht onnistuneesti, isäni sen sijaan oli tuskaillut melko pitkään arvuutellessaan, missä rasti oikein on ja miten ihmeessä sinne pääsee (rasti 8, kartta alla). Käytännössä ohut käytävä oli kuin puista laituria, mutta ilmassa tukipilareiden varassa.

Metsäkisoissa maasto oli erittäin nopeakulkuista ja avointa, mikä teki ainakin itselleni suunnistuksen varsin helpoksi ja radat turhan juoksuvoittoisiksi. Aurinkoista fiilistä sekään ei lannistanut ja pakkohan se on myöntää, että jos ei juoksuvauhti riitä, niin lenkillä ei ole tarpeeksi viihdytty. Pienimpien lasten ratoja hehkutin jo Facebookin suunnistus-ryhmässä, sillä runsasrastiset, helpot suunnistusradat olivat ainakin meidän tyttöjen mieleen ja vaikka vielä isompikin tekee pohdintojaan hartaasti, hän osasi mennä radat aivan itsenäisesti. Aikaa kului yleensä kisassa puolen tunnin molemmin puolin, pikkusiskolla hiukan enemmän mutta aina kuitenkin alle tunnin. Kerran piti isosiskon saada saattaja-kummisedältä vinkkiä, kun rastia ei tienvarsiparkin autojen takaa näkynyt. Tarina ei kerro, näkikö Aapo rastin 190 cm korkeudestaan vai katsoiko kartasta, mutta rasti löytyi ja matka jatkui.

Isommat pojat meillä onnistuivat suunnistuksellisesti kivasti. Kovaa se vaan on se 18-sarjalaisten vauhti! Mitkä lie, ehkä hiekkapohja, lämpö ja pitkät kilometrit, saivat esikoisen jalkapohjat valtaville, kivuliaille rakoille, joita mumminkin toimesta reissussa hoivailtiin.  Jonkin verran jäimme jumiin piikkipensaisiin ja ainakin tämä nylkkyjä fanittava kaverimme sai katsoa peiliin asuvalintansa ja naarmujensa jälkeen – niitä naarmuja ei myötätuntoni riittänyt paijailemaan. Jos juoksee alasti, kärsii seuraukset ja niin tuo onneksi tekikin – eikä tinkinyt jatkossakaan asustaan.

Eivät ne muuten ne 14-sarjalaisetkaan hiljaa etene… Kyllä olen itse saanut talvitreeneissä lähinnä katsella selkää – paitsi isompien pummien sattuessa kohdille. Niitä ei nyt 14-vuotiaallemme tullut, paitsi sellainen oikein kohtalokas virhe, kun ensimmäisen kisan 9. rastilla hän unohti leimata! Näin jäi kokonaiskilpailun tulos saamatta, mutta muissa osakilpailuissa tuli ilahduttavan onnistuneet suoritukset, joilla sai kärkipään sijat ja lohkesi myös sprintticupin voitto, joten ei poika ihan suu mutrussa kotiin palannut. Siinä rastilla, jolla poika kävi ja leima puuttui, oli samaan aikaan nuorempi urheilija isänsä kanssa säätämässä ja tämän episodin seuranta oli vienyt ajatukset jo seuraavaan rastiväliin ja leima oli unohtunut ottaa. Sattuuhan sitä, harmillista tietysti rastiviikoilla, jolloin yhteistulosta ei voi saada. Mutta näin suunnistusvalmentajan näkökulmasta tuli aivan oiva oppimisen paikka siitä, miten keskittyminen voi hetkessä kadota ja rutiininomainen suorittaminen häiriintyä. Samantyyppisiä unohtuneita leimauksia on monille sattunut esimerkiksi juomarasteilla, minkä vuoksi on hyvä, että juomapisteet nykyisin yleisimmin sijoitetaan rastiväleille, ei itse rasteille. Selkää sain katsella myös valokuvatessani, sillä näitä nopeita jätkiä ei näin vanhoilla sormilla näköjään ehdi ruudulle ajoissa vangita!

Edellistalvina reissumme ovat kestäneet 5-6 viikkoa, joten nyt oli tällainen pikapyrähdys. Ihana hengähdyshetki arjen tohinan keskelle, mahtava treeniviikko ja upeaa aikaa perheen ja läheisten kanssa. Kelit todellakin suosivat! Viimeisenä päivänä pidimme aamupäivällä tuulitakkeja päällä, mutta muuten oli kyllä kesäkelit. Hiukan haikea oli tunnelma jo viikon kohdalla tulla takaisin, mutta kotonakin odotti aurinko ja ainakin täällä Kirkkonummella meren rannan tuntumassa aivan sulat, suunnistamaan kutsuvat metsät. Ei muuta kuin vähän pidempää hihavartta ylle ja metsäreiteille!