Ranskalaisia ja italialaisia lomapäiviä

Ranskan rastiviikon jälkeen jätimme hetkeksi suunnistuskartat mielestä (ja hah, niin varmaan!) ja yritimme keskittyä ihan rehelliseen turistipuuhailuun.

Nuori mies työn touhussa. Maisemat kohdillaan tällä kämppiksellä.
Raikas uimaranta leirintäalueella. Aivan ihana, kun ulkona oikeasti oli +32.

Ranskan viehättävältä leirintäalueelta löytyi upea luonnollinen uimaranta raikkaasta joesta, ja pienen ajomatkan päässä oli mahtavia vaellusmaastoja. Pienet neiditkin jaksoivat urheasti yli kahden tunnin patikoinnin, jossa oli lähes 400m nousua (ja palatessa tietysti laskua). Yhtenä päivänä ajoimme kurkistamaan Monacon menoa, kun sen verran lähelle olimme Alppeja jo laskeutuneet.

La Briguen lähikylä oli nimeltään Tende. Sieltä löytyi mm. mukavasti palveleva Charcuterie, josta saimme hiilien seuraksi tavaraa grilliin.
Vaelluksella Casterinon lähellä, La Vallée des Merveilles
Torihetki La Briguessa
Jos ois ihan pakko, niin minkä veneen noista ottaisit?

Ranskan jälkeen siirryimme Italiaan. Valitsimme Massan kaupungista mukavanoloisen leirintäalueen, La Citta di Massan, ja nautiskelimme Välimeren lempeistä laineista. Lähipuisto tarjosi kivan mahdollisuuden vetotreeniin. Ensijärkytys oli pikkuneideillä melkoinen, kun tutustuivat leirintäalueen vessaan. Onneksi sivukopeista löytyi niitäkin vaihtoehtoja, joissa oli ihan asiallinen pönttö, eikä pelkkää maassaolevaa reikää.

Italian leirintäalueella oli jokaisella oma loossi.
Leirintäalueen pääkatu

Ranskan ja Italian leirintäalueet erosivat jonkin verran toisistaan. Ranskan paikka oli vuorten syleilyssä nurmikentällä, pieni ja tuttavallinen. Lämmintä vettä tuli suihkusta, mutta ei astianpesuhanoista. Ruoanvalmistukseen löytyi grillipaikka, kunhan toi omat grillihiilet mukanaan. Italiassakaan ei lämmintä vettä tiskeille herunut, mutta ei myöskään grilli- tai muuta kokkausmahdollisuutta. Niinpä pistimme elämän risaiseksi ja ostimme 30 euron induktiolevyn – huomasimme kaikkien muidenkin kokkailevan ihan omilla laitteillaan. Suomalaiset yhteiskeittiöt ja varsinkaan paloturvallisuusmääräykset eivät selkeästi istuneet noihin eteläisemmän Euroopan leirintäaluekulttuureihin 🙂 Ensimmäisenä iltana aloitimme polleasti kokkailun, kun tulimme napsauttaneeksi sähköt pois myös naapureilta. Etelämpänä kesäisin tulee myös pimeää, joten ei mennyt montaa sekuntia, kun naapuriboksi rouva kipaisi paikalle ainoana apuvälineenään italian kieli. Sen ja hallitsemani ranskan + espanjan alkeiden perusteilla saimme selville, että maksimitehot olivat 900kwh, joten tyydyimme jatkossa pitämään levymme matalammilla tehoilla. Kypsyi se ruoka niinkin, vain vähän verkkaisemmin.

Iltasatuhetki teltassa. ”Äiti otetaan se mistämenisit-leikki!”

Yhtenä päivänä hurautimme Massasta 50 km matkan Pisaan ja kävimme varmistamassa, onko torni tosiaan vino vai liioitellaanko tarinoissa. Oli se vino. Matkalla Italian majoitukseemme olimme muutamaa päivää aiemmin pysähtyneet ihastelemaan Portofinon kaunista rannikkoa ja itse kylää. Eli kyllä meille kaupunkistoppejakin mahtui matkalle! Lisäksi Italiasta Sloveniaan suunnatessamme otimme breikin Bolognassa. Suunnistustuttavani tarjosi meille sieltä sprinttisuunnistuskartat ja pääsimme kirmailemaan jos ei nyt aivan Bolognan ydinkeskustaan niin aika likelle miellyttäviin kortteleihin ja puistoihin. Melkoinen sirkus oli kaskailla menossa, melkein piti ääntänsä korottaa, että sai puheensa kuuluviin! Muuten stoppimme oli pikainen: treeni, vaatteiden vaihto perisuunnistustyyliin peräluukulla puiston nurkalla ja lounaspatongit naamariin. Edessä oli kuitenkin vielä nelisensataa kilometriä – silkkaa alapäähuumoria neljän lapsen kanssa, jos sallitte minun paljastavan.

Aamulenkkimaisemaa Massassa.
Portofino
Leirintäalueen sisäänkäynti biitsille
Treeniseuralaisia
Jep, vino mikä vino!

Oi mikä O’France!

Viisi kisaa. Alppimaisemat. Yli 2300 osallistujaa. Erinomaiset järjestelyt. Kiinnostavat radat. Kivikuvauksen kanssa olin kartoissa hiukan eri mieltä, muuten kartatkin saavat kiitoksensa.

Meitä suomalaisia oli kisojen tasoon nähden paikalla kovin vähän, vain 14 kisaajaa. Tarjontaa samoille viikoille riittää, mikä on varmasti yksi syy katoon. Mutta norjalaisia oli kolmisensataa ja samat Eurooppa-vaihtoehdot heilläkin oli. Uskon, että yksi syy on kieli. Perinteisesti ranskalaiset ovat käyttäneet englantia nihkeästi ja usea suomalainen saattaa miettiä, miten siellä sitten pärjää.

Ei huolta. Hyvin. Vaikka itse puhun sujuvaa ranskaa ja höpötän sitä supermielelläni, kisajärjestäjät puhuivat suosiolla kaikkien kanssa englantia, minullekin tarjottiin yleensä ensin sitä, kun lähestyin Suomen lippu kourassa. Myös kisakuulutus oli kaksikielistä.

Eka kisa käytiin Mont Dauphinin linnoituksessa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Alun pähkäilyn jälkeen sprintti-idea selvisi ja kiemuroista selvisi suht pienillä seisoskeluilla.

Tokaan kisaan nousimme Varsissa hiihtohissillä. Kisakeskus oli pienen vuorilammen rannalla, ja maasto alppivarpua, heinää ja myös kiitettävästi penkkaa keskimatkan kisaan. Alkuradan alamäkiosuudella tiesi homman vielä jossain vaiheessa kostautuvan! Täällä piipahdimme myös ensiapupisteellä, jo ennen kisaa. Toinen pojista sai aamulla niin tiukan verenvuodon nenäänsä, että siivosimme verisuihkun jälkiä asunnosta vielä 20 minuuttia suunnitellun lähtöajan jälkeen. Hississä jäbä oli punainen tuppo nenässään, emmekä uskaltaneet irrottaa sitä ilman ensiapuhenkilökunnan henkistä tukea. Humoristinen lääkäri siellä kyllä heti alkuun totesi, että muuta ei ollut tehtävissä, kuin pään sahaaminen poikki 😀

Tokan kisapäivän iltana järjestäjät ilmoittivat, että luvatun ukkosen vuoksi he vaihtavat lepopäivän ja kolmannen osakisan paikkoja. Niinpä saimme sateisen, harmaan ja rennon tiistaipäivän ennen keskiviikon, torstain ja perjantain tiukkoja rinnekisoja.

Niissä sitten viimeistään riitti noustavaa käyrää. Olin puhki jo ajatuksesta, eikä metsässä helpottanut ollenkaan. Koitin katsella maisemia ja pääsääntöisesti se auttoikin, ja matka taittui. Jokunen virhe mahtui viikkooni, mutta lopulta olin melko tyytyväinen sarjani kolmossijaan.

Myös lapset urakoivat kaikki viisi kisaa. Tytöt menivät isänsä kanssa saattajasarjassa. Pojat kisasivat H14- ja H16-sarjoissa. Esikoinen tempaisi tasaisen viikon ilman suurempia virheitä ja taisteli jopa koko viikon voitosta ihan viimeisille rastiväleille asti. Kengästä irronnut pohja oli tuonut matkaan lisämaustetta kolmosrastilta asti, mutta koitui kohtaloksi alamäessä kasin jälkeen liukastumisen aiheuttaman kuperkeikan ja jalan lyömisen vuoksi. Nilkuttaen maaliin nelosena, ei toki huono sekään ja onneksi selvisi lopulta ruhjeella, vaikka ensiavussa arvelivat pahempaakin. Nuorempi pojista kartoitti alkupäivinä sen verran runsaasti vieraassa maastotyypissä, että ihan ei loput hyvät päivät nostaneet osakkeita tarpeeksi nuoren itsensä ilahduttamkseksi, mutta ehkäpä seuraavalla kerralla paremmin!

Kaiken kaikkiaan viikkomme onnistui tosi hyvin. Airbnb oli siisti ja kiva, upeilla näkymillä. Ihmiset iloisia, kelit suosivat, ja turismiakin mahtui mukaan. Kuulin, että vuonna 2020 O’France olisi edessä Jura-vuoristossa. Kuulostaa niin hyvältä, että jokohan voisi nimensä ruksata listalle?