rastiviikko Archives - #mutsisuunnistaa

Apua, mille rastiviikolle?

Nyt niitä taas on tarjolla – rastiviikkoja! Pieniä, isoja, kotimaassa, ulkomailla. Avoimissa ja peitteisemmissä maastoissa. Lähellä ja kaukana. Miten ihmeessä niistä voi valita, kun haluaisi osallistua kaikkiin?

Pidetään nyt ensinnäkin peukut pystyssä, että rastiviikkoja ylipäätään saadaan järjestää. Jännitysmomentti on myös siinä, pääseekö esimerkiksi ulkomaille ollenkaan matkustamaan. Siinä mielessä kotimaan viikot ovat varmempi veto, mutta toki kokoontumisrajoitukset saattavat sitäkin varmuutta horjuttaa.

Kotimaan laadukasta tarjontaa

Suomessa on vuonna 2021 tarjolla erittäin hyvin järjestettyjä, upeita viikkoja jopa kolme kappaletta. Näiden lisäksi Jukola kisataan kesäkuun puolivälissä Rovaniemellä, joten pohjoisemman Suomen kauneutta on suunnistuskansalle luvassa oikein roppakaupalla.

4.-9.7. Kainuun Rastiviikko, Suomussalmi

11.-16.7. Fin 5, Posio & Kuusamo

31.7.-5.8. Lapland O week, Ylläs

Pohjoismaista taattua tasoa

Ruotsi ja Norja ovat perinteisesti osanneet järjestää erinomaisia rastiviikkoja, eikä tulevakaan vuosi varmasti ole poikkeus. Itse olen kerran ollut Midnattsolgaloppenissa Tromssassa ja oli kyllä upea viikko! O-ringen maailman suurimpana rastiviikkona 30-tuhatpäisen osallistujajoukon parissa on elämys, jonka toivon jokaisen suunnistajan joskus pääsevän kokemaan. Sen järjestelyt ja erityisesti lapsille tarjoama monipuolisuus ja mahdollisuudet ovat niin huikeita, että tällä hetkellä se on meillä lähes vuosittain ohjelmassa.

25.-27.6. O-festivalen, Kongsberg, Norja

29.6.-7.7. Midnattsolgaloppen & Lofoottien 3-päiväiset, Ruotsi ja Norja

26.-31.7.-O-ringen, Uppsala, Ruotsi

Haastajia etelämpää Euroopasta

Kesäiset Alpit, houkutteleva Välimeri, Brittein saarten nummimaisemat. Mielessä siintävät uudenlaiset maastotyypit, turismin yhdistäminen rastiviikkoon ja upeat maisemat. Keski- ja Etelä-Euroopan lukuisat rastiviikot ovat vuosi vuodelta kasvattaneet suosiotaan. Järjestelyt ovat lähes poikkeuksetta erinomaisia, maastot ja radat hienoja, eikä välipäivien aktiviteeteistakaan ole pulaa. Seuraavassa listausta viikoista, joista itselläni on hienoja kokemuksia aiemmilta vuosilta. Kesältä 2019 löytyy pari blogipostaustakin Ranskasta ja Sloveniasta.

28.6.-2.7. Italian 5-päiväiset, Italia, Trentino

6.-10.7. Primiero week, Italia, Primiero

16.-23.7. O’France, Ranska, Jura-vuoristo

17.-24.7. Swiss O-week (SOW), Sveitsi, Arosa

27.-31.7. Oo cup, Slovenia, Novo Mesto

1.-7.8. Scottish 6-days, Skotlanti, Lochaber

2.-7.8. Croatia Open, Kroatia, Delnice

Kenties eksoottisempaa tai arvokisaturismia?

Ehkä ajatus vie rapakon taakse Pohjois-Amerikkaan, kenties haaveissa on Australia tai Uusi-Seelanti? Pidemmällekin voi ja kannattaa lähteä elämyksiä hakemaan. Itselläni kaukaisin rastiviikko on Kanadasta Halifaxista, jossa kisajärjestelyt eivät kaikilta osin silloin 20 vuotta sitten vielä aivan yltäneet siihen, mihin kotimaassa oli tottunut, mutta tahtoa järjestäjiltä kyllä löytyi. Maasto oli vanhaa aarniometsää, jossa osa puista kaatui niihin hiukan nojaamalla. Jännitysmomenttejakin siis saatiin osaksi elämysmatkaa.

Montenegro on yksi uudemmista suunnistusmaista, jossa on tahtotila rakentaa kansainvälisiä, laadukkaita tapahtumia. Heidän rastiviikkonsa ovat luvassa loppukesästä. Myös muita Euroopan pieniä helmiä on tuloillaan ihan lähivuosina. Jos maastopuoli ei ole ominta osaamisaluetta, niin kaupunkimaisia kisaturneita pyöritetään Keski-Euroopassa useampiakin erilaisia, joissa kaikki osakilpailut ovat sprinttityyppisiä. Näitäkin kannattaa tarkastella.

Arvokilpailujen yhteydessä järjestetään usein yleisöviikkoja, joten kannattaa tarkkailla sekä aikuisten että nuorten MM- ja EM-kisojen ilmoittelua – näiden erityishuomiona kannattaa muistaa se, että kartat ovat yleensä aivan priimaa. Maastot menevät arvokisakulma edellä, joten joskus ne voivat olla tavalliselle tallaajalle melko rankkoja.

Tanskan veteraani-MM-kisat ja yleisöviikko vuonna 2018

Useiden vuosien projekti?

Kukaan ei valitettavasti pysty osallistumaan kaikille näille viikoille yhdessä kesässä. Ei, vaikka olisi lomaa ja rahaa vaikka muille jakaa, ellei sitten pysty kloonamaan itseään olemaan useammassa paikassa yhtä aikaa. Niitä kun on niin monta päällekkäin.

Kannattaa miettiä itselle sopiva määrä viikkoja yhdelle kesälle (ja hei, on niitä myös talvisin, keväisin ja syksyisinkin) ja rakentaa sitten sen päälle kokonaisuus. Mikäli juoksee pidempiä ratoja, on ehkä hyvä suunnitella viikkojen välille taukoviikko tai ainakin taukopäiviä. Meillä se on ainakin toiminut hyvin. Muutaman kerran olemme kokeilleet peräkkäisiäkin viikkoja, mutta toisen viikon loppupuolella viimeistään alkaa into (ja kunto) olla hiukan lopahtanut. Kun välissä saa ladata akkuja (ja siis niitä suunnistusaivoja), on virtaa taas kuin pienessä kylässä. Toki se, että maisemat ja paikkakunta vaihtuvat, tuo tosi paljon energiaa, mutta kuntotekijöille ei ainakaan siinä vaiheessa lomaa ole enää paljon tehtävissä.

Me pyöritämme suunnittelumyllyämme niin, että lähdemme kahden rastiviikon ajatuksesta per kesä ja tutkailemme seuraavan kesän projektia jo edellisvuonna. Olemme yhdistäneet Tanskaa ja Ruotsia, Suomea ja Ruotsia, Ruotsia ja Ranskaa, Ranskaa ja Sloveniaa, Ranskaa ja Sveitsiä, Italiaa ja Itävaltaa ja vaikka mitä muuta. Välillä on saatettu käydä kotona välissä, toisinaan matka on jatkunut lomailun merkeissä viikolta toiselle. Esimerkiksi Keski-Euroopassa yhden viikon reissu on tuntunut kovin lyhyeltä, joten viimeksi yhdistimme Itävallan rastiviikkoon toiseksi viikoksi vaellus- ja lomailuviikon ja sen jälkeen kävimme kotona ennen siirtymistä Ruotsiin O-ringenille.

Itävallan tunnelmia kisakeskuksesta vuonna 2017

Millainen #perheonmatkalla jatko meillä on luvassa?

Moni on kysynyt, mihin suuntaamme kesällä 2021. Voi, sen kun tietäisi. Tai saisi varmuutta! Suunnitelmissa on toteuttaa ensi kesänä vuodelta 2020 peruuntunut kokonaisuus eli Suomen viikoista Fin 5 Kuusamossa sekä Ruotsin taattu huippuviikko O-ringen vanhassa opiskelukaupungissani Uppsalassa. Haasteita tuo lapsukaisen nro 2 konfirmaatio suunnistusriparin jälkeen Kuortaneella lauantaina, kun O-ringen alkaa sitten lahden toisella puolella sunnuntaina. Ei tietenkään mitään ylitsepääsemätöntä, mutta pientä logistista haastetta 😀

Entä kesälle 2022? Åren O-ringeniltä on jo varattu mökki! Mitä muuta sen oheen, se selvinnee ensi kesän aikana, kun olemme koronatilanteestakin jälleen viisaampia. Kesän 2019 neljän viikon ja 4000 kilometrin autoreissu Keski-Euroopassa oli upea ja niihin maisemiin Alppien tai Slovenian suuntaan olisi ihan helmeä palata jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen. Rakastan puhua ranskaa, joten Ranska on aina listalla korkealla. Toisaalta myös Skotlanti, Irlanti ja Lofootit houkuttelisivat. Talvella 2022 voisi kesää odotellessa piipahtaa parin taukovuoden jälkeen helmikuisilla rastiviikoilla Portugalissa tai Espanjassa… Suunnittelu, haaveilu ja rastiviikkojen esitteiden katselu on I H A N A A ! Osa hupia, kokeile vaikka!

Koska ylläoleva listaus ei suinkaan ole kaikenkattava, laita ihmeessä kommenttikenttään omia vinkkejäsi ja linkkejä hyviin tapahtumiin. Meitä on varmasti useita, jotka mielellään kurkkaavat uusia vaihtoehtoja!

Ylös ja alas ja ympäri

Kun sen ensimmäisen päivän olin ryssinyt oikein perusteellisemman kaavan mukaan, oli Oocupin jatkopäiviin asteltava nöyrääkin nöyremmin.

Sain koottua itseni, erityisesti kahteen seuraavaan päivään. Pudotin vauhtia – hah, eipä sitä juuri vauhdiksi voinut kyllä kutsuakaan. Puhuin itselleni ääneen metsässä ja tarvittaessa etenin pikkutarkasti näpräten rastin läheisyydessä. Liput löytyivät ja 6 minuutin tappioasema kokonaiskilpailussa kääntyi lähemmäs puolen tunnin johtoa. Jos sillä nyt oli mitään merkitystä.

Neljännessä kisassa pyöräytin nilkkani alkumatkasta, jonka jälkeen löin nilkan sisäosan kiveen. En halunnut keskeyttää, kun sillä kuitenkin pystyi jotenkuten hölkkäämään. Rastit sen sijaan eivät ihan puhtaasti löytyneet, sillä varoin askeliani ja keskityin liikaa jalkaan. Selvisin kuitenkin maaliin.

Kisakeskuksen ambulanssisedältä sain elämäni koomisimman ensiapukokemuksen. Ensinnäkään en päässyt missään kohti istumaan, vaan seisoin yhdellä jalalla ambulanssin vieressä sedän hoitaessa ilmassa pitämääni jalkaa. Kovakourainen putsaus ja antibioottivoidetta. Samaan syssyyn käskettiin irrottamaan myös kantapään compeedit, jotka olin vielä ajatellut pitäväni vikan kisan yli. Mutta sekään ei riittänyt! Olin ilmeisesti tullut kokovartalohoitoon – yhdellä jalalla edelleen seisten – sillä setä rupesi tutkimaan luomiani ja ehdotti kasvojeni luomien poistamista. Ei juuri siinä ja nyt, mutta kuulemma kannattaisi. Selitti eri vaihtoehtoja ja lopulta myös kynämenetelmän, jonka tunnistin jossain kohtaa syylänpoistoehdotukseksi. Hän ei niellyt luomi-selitystäni,vaan vakuutti niiden olevan syyliä. Olen siis tietämättäni kulkenut naama syylillä koko ikäni! Nauruun tikahtumaisillani kiitin hoidosta ja ohjeista ja nilkutin Joonan ja tavaroidemme luokse. Nyrjähtänyt ja turvonnut nilkkani ei ollut saanut apua, mutta onneksi kasvokirurgiasta sain paljon lisätietoa.

Vikana päivänä meitä piristettiin kunnon metsärallilla. Koukin rasteja aivan hervottomasti, mittakaavan muutos ja äkillinen mikrosprinttailu eivät jotenkin ehtineet ajatuksiini mukaan. Sain kuitenkin oikeat leimat si-tikkuuni ja rastiviikon voitosta oliiviöljyä kotiinviemisiksi. Mitali päätyi tyttären kaulaan, sillä hänkin voitti sarjansa. Saattajasarjassa ei kuitenkaan annettu palkintoja, joten kiva kun näin pystyin toista ilahduttamaan. Esikoinen tempaisi itsensä tasaisella työllä pronssille kovatasoisessa sarjassaan, vielä viimeisenä päivänäkin pääsi nousemaan pykälän sijoituksissa. 13-vuotiaani ja mieheni selvittivät hekin viikkonsa hyväksytysti, vaikka aivan kärkosijoja eivät tällä kertaa hätyytelleetkään. Oppia kerryttämässä, kuten me kaikki!

Oocup oli jälleen kerran hyvin järjestetty, kelit suosivat täälläkin ja maastot toivat uutta ihmeteltävää. Slovenia on muutenkin aivan ihana. Tykkäsimme vuoristoteistä, idyllisestä maalaismajoituksestamme, ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikeastaan kaikesta siellä kokemastamme. Sinne suuntaamme takuulla toistekin. Ohessa vähän kuvatunnelmia Slovenian-viikoltamme. Lomaa parhaimmillaan!

Nöyränä jatkoon

Ei se tämäkään mutsi aina telkkänä pönttöön niitä rasteja nakuta. Yleensä puhutaan kuitenkin parista-muutamasta minuutista, joita virheisiin on kulunut. Tänään ei. Puhutaan kymmenistä, lopulta ehkä lähemmäs puolesta tunnista kuin kahdestakymmenestä minuutista. Pakko myöntää, että sapettaa.

Missä meni pieleen? Lähtökohtaisesti varmaan jo asenteessa. Suunnistus on ollut jo vuosia vahvuuteni tässä lajissa, ei juoksu. Virheet ovat viime vuosina olleet pieniä, suunnitelmat, rastinotot ja lähtösuunnat toimineet. Reitinvalinta ja pitkät rastivälit eivät kuulu lemppareihini, mutta 14 rastia/4,0km sen sijaan kyllä. Mallisuunnistus oli kiva, virheettömän suorituksen jälkeen oli helppo hymyillä ja lähdin itsevarmana matkaan.

Paketti hajosi oikeastaan jo ennen k-pistettä. Se oli – arvatenkin – tiellä, jota kartassani ei tietenkään ollut, poluttomassa ultimate-sarjassa kun olin. Jatkoin suunnasta välittämättä tiellä, ja päätin kiertää mäkeä. Nousin ihan oikein lopulta kohti rastia, mutta lippu ei osunut silmiini ja seisoin valehtelematta parisen minuuttia paikoillani ihan rastin lähellä miettimässä sijaintiani. Onneksi välillä myös tähyilin, ja yksi katse osui lippuun. Sain varmuutta ja kolmoselle meni suunnitellusti.

Nelonen oli tulosta rastinoton hätäilystä. Tulin aivan suoraan, mutta juuri ennen rastia loppui usko. Näin pienen kivikikkareen, ja naurahdin itsekseni, että eiköhän se ole tuon takana, kun nyt lähden muualle. Kyllä, siellä se lopulta oli. Äärettömältä tuntuneen lähes 10 minuutin hakemisen jälkeen. Jyrkänne oli suunnilleen minua vyötäröön, rasti hiukan siellä kolossa. Oma moka, eli todellakin vain ja ainoastaan peiliinkatsomisen paikka.

Entäpä kutoselle ja seiskalle? Kompassi, nainen, KOMPASSI! En käyttänyt sitä, ja sen jälkeen samaistin supat. Rangaistuksena vielä lisää ylimääräisiä metrejä jaloille. Seiskalla kiehuin jo 32 asteen ulkolämpötilan lisäksi raivosta ja kivahdin itselleni, että nyt otat homman haltuun. Sain rauhoitettua, ja etenin suunnitellusti 14:lle asti. Sitten kardinaalimunaus. Katastrofi. Emämoka. Paketti hajosi aivan totaalisesti.

Nousin mäen reunaa (tietä, jota ei kartassani siis ollut), jatkoin notkoon (tietä edelleen). Näin aukon, siellä kukkulalla rastin ja rupesin lukemaan seuraavaa väliä samalla kun lähestyin kukkulaa. Tulin rastille, joka ei yllätyksekseni ollutkaan kukkulalla vaan polun mutkassa, eikä koodi tietenkään täsmännyt. En hätääntynyt, olinhan keltaisella aukolla ja ”tiesin missä olin”. Vajaat 10 minuuttia myöhemmin, kun olin käynyt polkurastilla noin kahdeksan kertaa ja lähtenyt seitsemään eri suuntaan siitä, hajottanut reiteni nokkosiin ja miettinyt, miksei kukaan muu ole vielä tehnyt tänne uraa, tajusin, että rasti EI ole siellä. Uria ei ole, koska siellä nokkospensaikossa EI ole rasteja. Ainuttakaan. Nada. Ei myöskään sitä omaani.

Kun lopulta sain leiman sportidentiini, ampaisin happamana alamäkeen. Sinne päin roiskiminen ei riittänyt edes loppurasteille. Sain sinnekin pyöräytettyä yli 3 minuuttia ylimääräistä ihan vain siksi, kun makkarasta oli viimeistään nokkosissa hävinnyt maku. Jos se 32 astetta ei vielä savunnut päästäni radan puolivälissä, maalissa reidet paukamilla ja kantapäät rakoilla noin 25 minuutin pummien jälkeen voin kertoa, että savua tuli.

Tuijotin karttaani ja mietin virheitäni. Pohdin, miten millään jaksan jatkaa tästä rastiviikkoa. Vaikkei kisaaminen niin totista ole, kisaamassa täällä kuitenkin ollaan. Sitten mietin kaikkea sitä, mitä aina omille valmennettavilleni sanon. Päätin purra hammasta ja astua huomiselle starttiviivalle nöyränä. Tarvittaessa crocseissa, jos kantapäät eivät hellitä. Silloin varmaan ainakin tulisi mentyä riittävän iisisti. Tulostaululle vilkaistuani hämmästyin kahta kauheammin. Olin hävinnyt sarjani päivän nopeimmalle ”vain” 6 minuuttia. Ovat siellä muutkin loistaneet, näköjään. Kotimatkan virkistävä uinti, kylmä lasillinen Chardonnayta ja nyt illemmalla tälle katastrofille saan jo pienen hymynkareen kaivettua, pään puistelun kylkiäisenä.

Tämä teksti kuvineen ja reittipiirroksineen on erityisesti teille, rakkaat valmennettavani. Minäkään en elä näköjään niin kuin opetan, mutta aina tulee uusia mahdollisuuksia, kuten rakas ystäväni Matleena lohdutti. Ensimmäinen niistä on huomenna. Nollaus näistä ja puhtaalta pöydältä – muutenhan tässäkään lajissa ei olisi hitusintakaan järkeä.

Oi mikä O’France!

Viisi kisaa. Alppimaisemat. Yli 2300 osallistujaa. Erinomaiset järjestelyt. Kiinnostavat radat. Kivikuvauksen kanssa olin kartoissa hiukan eri mieltä, muuten kartatkin saavat kiitoksensa.

Meitä suomalaisia oli kisojen tasoon nähden paikalla kovin vähän, vain 14 kisaajaa. Tarjontaa samoille viikoille riittää, mikä on varmasti yksi syy katoon. Mutta norjalaisia oli kolmisensataa ja samat Eurooppa-vaihtoehdot heilläkin oli. Uskon, että yksi syy on kieli. Perinteisesti ranskalaiset ovat käyttäneet englantia nihkeästi ja usea suomalainen saattaa miettiä, miten siellä sitten pärjää.

Ei huolta. Hyvin. Vaikka itse puhun sujuvaa ranskaa ja höpötän sitä supermielelläni, kisajärjestäjät puhuivat suosiolla kaikkien kanssa englantia, minullekin tarjottiin yleensä ensin sitä, kun lähestyin Suomen lippu kourassa. Myös kisakuulutus oli kaksikielistä.

Eka kisa käytiin Mont Dauphinin linnoituksessa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Alun pähkäilyn jälkeen sprintti-idea selvisi ja kiemuroista selvisi suht pienillä seisoskeluilla.

Tokaan kisaan nousimme Varsissa hiihtohissillä. Kisakeskus oli pienen vuorilammen rannalla, ja maasto alppivarpua, heinää ja myös kiitettävästi penkkaa keskimatkan kisaan. Alkuradan alamäkiosuudella tiesi homman vielä jossain vaiheessa kostautuvan! Täällä piipahdimme myös ensiapupisteellä, jo ennen kisaa. Toinen pojista sai aamulla niin tiukan verenvuodon nenäänsä, että siivosimme verisuihkun jälkiä asunnosta vielä 20 minuuttia suunnitellun lähtöajan jälkeen. Hississä jäbä oli punainen tuppo nenässään, emmekä uskaltaneet irrottaa sitä ilman ensiapuhenkilökunnan henkistä tukea. Humoristinen lääkäri siellä kyllä heti alkuun totesi, että muuta ei ollut tehtävissä, kuin pään sahaaminen poikki 😀

Tokan kisapäivän iltana järjestäjät ilmoittivat, että luvatun ukkosen vuoksi he vaihtavat lepopäivän ja kolmannen osakisan paikkoja. Niinpä saimme sateisen, harmaan ja rennon tiistaipäivän ennen keskiviikon, torstain ja perjantain tiukkoja rinnekisoja.

Niissä sitten viimeistään riitti noustavaa käyrää. Olin puhki jo ajatuksesta, eikä metsässä helpottanut ollenkaan. Koitin katsella maisemia ja pääsääntöisesti se auttoikin, ja matka taittui. Jokunen virhe mahtui viikkooni, mutta lopulta olin melko tyytyväinen sarjani kolmossijaan.

Myös lapset urakoivat kaikki viisi kisaa. Tytöt menivät isänsä kanssa saattajasarjassa. Pojat kisasivat H14- ja H16-sarjoissa. Esikoinen tempaisi tasaisen viikon ilman suurempia virheitä ja taisteli jopa koko viikon voitosta ihan viimeisille rastiväleille asti. Kengästä irronnut pohja oli tuonut matkaan lisämaustetta kolmosrastilta asti, mutta koitui kohtaloksi alamäessä kasin jälkeen liukastumisen aiheuttaman kuperkeikan ja jalan lyömisen vuoksi. Nilkuttaen maaliin nelosena, ei toki huono sekään ja onneksi selvisi lopulta ruhjeella, vaikka ensiavussa arvelivat pahempaakin. Nuorempi pojista kartoitti alkupäivinä sen verran runsaasti vieraassa maastotyypissä, että ihan ei loput hyvät päivät nostaneet osakkeita tarpeeksi nuoren itsensä ilahduttamkseksi, mutta ehkäpä seuraavalla kerralla paremmin!

Kaiken kaikkiaan viikkomme onnistui tosi hyvin. Airbnb oli siisti ja kiva, upeilla näkymillä. Ihmiset iloisia, kelit suosivat, ja turismiakin mahtui mukaan. Kuulin, että vuonna 2020 O’France olisi edessä Jura-vuoristossa. Kuulostaa niin hyvältä, että jokohan voisi nimensä ruksata listalle?