sporttiperhe Archives - #mutsisuunnistaa

Talvinen suunnistajan ihmemaa – Etelä-Suomi!

Viikot vierivät ja lumesta ei ole meillä pääkaupunkiseudulla tietoakaan, ainakaan täällä meren läheisyydessä. Luonnon kannalta se on kurja juttu, sillä monet kasvit ja eläimet kärsivät lumen puutteesta. Kelille kun on turha kiukutella, on sitten löydettävä asiasta niitä positiivisia puolia. Suunnistajalla se on aika helppoa: hyviä suunnistusharjoituksia eivät lumimassat nyt haittaa, eikä niiden treenien perään tarvitse lähteä kovin kauas.

Viime vuosina olemme viettäneet 5-6 viikkoa talvessa Espanjan ja Portugalin sulista maastoista nauttien, mutta tänä talvena edessä on vain yksi viikon kisareissu Portugaliin. Pimeäähän täällä on, ja arkena ulkoliikkuminen metsässä vaatii otsalamppua, mutta lumikahlausta ei tarvitse harrastaa. Ehkä sitä luntakin vielä tulee tänä talvena, mene ja tiedä. Kiva sitten kuitenkin, jos keväästä pääsee nauttimaan viimeistään huhtikuussa!

Mitä suunnistajan talviarkeen sitten täällä eteläisessä Suomessa kuuluu? Viikkotreenit pyörivät ahkerasti ja eri seurojen välinen yhteistyökin sujuu hienosti. Eilen meitä oli kymmeniä suunnistajia Veikkolassa Lynxin järjestämässä sprinttiharjoituksessa, ensi viikolla suunnataan OK77:n treeniin. Oman seuran tarjontaan kuuluu liikkuvuus-, ketteryys-, juoksutekniikka- ja nopeustreenit maanantaisin ja keskiviikkoisin. Niissä kirmaillaan purtsilla, yleisurheilukentällä tai ihan vaan tiellä täysin ilman suunnistuskarttoja. Torstaisin sprinttaillaan & osa käy jumpassa, joka toinen tiistai on testijuoksupäivä. Lauantaina vedetään yhdessä vetoja sisähallissa – ja näillä keleillä osa ihan ulkoradalla, sunnuntaisin vaelletaan ja tehdään pitkiä karttalenkkejä. Lisäksi omia treenejä mahtuu väleihin siten, kuin itse tai valmentaja suunnittelee.

Tuota tarjontaa ja esimerkiksi oman vajaan 14-vuotiaan jäbän treenailua kun katsoo, aika monipuolisesti tulee yhdenkin lajin parista liikuntaa. Onneksi, sillä muita lajeja ei poika repertuaariinsa huoli ja välillä saa olla keksimässä mitä erikoisempia treenejä, jotta saisi riittävän monipuolisuuden taattua. Tänään kaverilla on luvassa hyppyarkkuja ja luvan kanssa kuntopallon nakkelemista talon seinään. Toivottavasti ei osu ikkunaan! Onneksi pian taas lähestyy Yläkoululeiri. Se on aivan kaiken mahdollisen glorian ansainnut urheilijan sisäsiistiksiopettamiskoulutus. Siellä arjesta täysin ulkopuolinen valmentaja ja useampikin kertoo, miksi alkuverkkaa tehdään, miten urheilija syö ja nukkuu ja mihin suuntaan polvet osoittavat kyykyissä. Koulutehtävät tehdään annettuina aikoina, ruoka on maittavaa ja sitä on riittävästi, ohjattuja treenejä & lihashuoltoa on 3-4 kertaa päivässä. Tuosta lystistä käytän lapseni mielelläni Kirkkonummelta Tampereella neljästi vuodessa.

Esikoiseni ohjelmaan kuuluu ekan vuoden lukiolaisena Märskyssä 6 ohjattua harjoitusta viikossa. Jäljelle jää itselle enää lähinnä kyytien varmistaminen, viikonloppujen organisoiminen ja ruokakaupassa käynti. Yllättävän omatoimiseksi on poikanen ryhtynyt, mutta moni asia on pysynyt samana. Hyvä esimerkki sisukkuuden (vai itsepäisyyden?) säilyttämisestä on tiistai-ilta, jolloin kerroin meidän vanhempien olevan psyykkisen valmennuksen koulutuksessa, eikä noutoa junalta ollut luvassa. Kehotin tulemaan bussilla. Kaveri noudatti sitä kirjaimellisesti ja tuli Märskyltä kotiin vasta meidän jälkeemme – olin kuulemma käskenyt käyttää bussia, joten hän oli sitten käyttänyt vain bussia. Viittä eri bussia. Kaksi ja puoli tuntia matkustusaika koululta kotiin.

Neljä- ja kuusivuotiaat neidit osallistuvat suunnistustreeneihin lähinnä leikkimällä maastossa, mutta siellä ovatkin sitten oikeastaan aina mukana. Heillä on lisäksi oma viikottainen temppujumppansa ja lisäksi käymme kolmisin tyttöporukalla kerran viikossa uimassa. Nuorimman kanssa olin neuvolassa muutama viikko sitten, ja kun lääkäri siinä kysyi, että mitä harrastat, tyttö katsoi tätiä silmiin ja vastasi tomerasti: ”Tanssia”. Olikohan se neidin kiertelemätön vinkki, että se pitäisi lisätä ohjelmistoon?

Ylös ja alas ja ympäri

Kun sen ensimmäisen päivän olin ryssinyt oikein perusteellisemman kaavan mukaan, oli Oocupin jatkopäiviin asteltava nöyrääkin nöyremmin.

Sain koottua itseni, erityisesti kahteen seuraavaan päivään. Pudotin vauhtia – hah, eipä sitä juuri vauhdiksi voinut kyllä kutsuakaan. Puhuin itselleni ääneen metsässä ja tarvittaessa etenin pikkutarkasti näpräten rastin läheisyydessä. Liput löytyivät ja 6 minuutin tappioasema kokonaiskilpailussa kääntyi lähemmäs puolen tunnin johtoa. Jos sillä nyt oli mitään merkitystä.

Neljännessä kisassa pyöräytin nilkkani alkumatkasta, jonka jälkeen löin nilkan sisäosan kiveen. En halunnut keskeyttää, kun sillä kuitenkin pystyi jotenkuten hölkkäämään. Rastit sen sijaan eivät ihan puhtaasti löytyneet, sillä varoin askeliani ja keskityin liikaa jalkaan. Selvisin kuitenkin maaliin.

Kisakeskuksen ambulanssisedältä sain elämäni koomisimman ensiapukokemuksen. Ensinnäkään en päässyt missään kohti istumaan, vaan seisoin yhdellä jalalla ambulanssin vieressä sedän hoitaessa ilmassa pitämääni jalkaa. Kovakourainen putsaus ja antibioottivoidetta. Samaan syssyyn käskettiin irrottamaan myös kantapään compeedit, jotka olin vielä ajatellut pitäväni vikan kisan yli. Mutta sekään ei riittänyt! Olin ilmeisesti tullut kokovartalohoitoon – yhdellä jalalla edelleen seisten – sillä setä rupesi tutkimaan luomiani ja ehdotti kasvojeni luomien poistamista. Ei juuri siinä ja nyt, mutta kuulemma kannattaisi. Selitti eri vaihtoehtoja ja lopulta myös kynämenetelmän, jonka tunnistin jossain kohtaa syylänpoistoehdotukseksi. Hän ei niellyt luomi-selitystäni,vaan vakuutti niiden olevan syyliä. Olen siis tietämättäni kulkenut naama syylillä koko ikäni! Nauruun tikahtumaisillani kiitin hoidosta ja ohjeista ja nilkutin Joonan ja tavaroidemme luokse. Nyrjähtänyt ja turvonnut nilkkani ei ollut saanut apua, mutta onneksi kasvokirurgiasta sain paljon lisätietoa.

Vikana päivänä meitä piristettiin kunnon metsärallilla. Koukin rasteja aivan hervottomasti, mittakaavan muutos ja äkillinen mikrosprinttailu eivät jotenkin ehtineet ajatuksiini mukaan. Sain kuitenkin oikeat leimat si-tikkuuni ja rastiviikon voitosta oliiviöljyä kotiinviemisiksi. Mitali päätyi tyttären kaulaan, sillä hänkin voitti sarjansa. Saattajasarjassa ei kuitenkaan annettu palkintoja, joten kiva kun näin pystyin toista ilahduttamaan. Esikoinen tempaisi itsensä tasaisella työllä pronssille kovatasoisessa sarjassaan, vielä viimeisenä päivänäkin pääsi nousemaan pykälän sijoituksissa. 13-vuotiaani ja mieheni selvittivät hekin viikkonsa hyväksytysti, vaikka aivan kärkosijoja eivät tällä kertaa hätyytelleetkään. Oppia kerryttämässä, kuten me kaikki!

Oocup oli jälleen kerran hyvin järjestetty, kelit suosivat täälläkin ja maastot toivat uutta ihmeteltävää. Slovenia on muutenkin aivan ihana. Tykkäsimme vuoristoteistä, idyllisestä maalaismajoituksestamme, ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikeastaan kaikesta siellä kokemastamme. Sinne suuntaamme takuulla toistekin. Ohessa vähän kuvatunnelmia Slovenian-viikoltamme. Lomaa parhaimmillaan!

Ranskalaisia ja italialaisia lomapäiviä

Ranskan rastiviikon jälkeen jätimme hetkeksi suunnistuskartat mielestä (ja hah, niin varmaan!) ja yritimme keskittyä ihan rehelliseen turistipuuhailuun.

Nuori mies työn touhussa. Maisemat kohdillaan tällä kämppiksellä.

Raikas uimaranta leirintäalueella. Aivan ihana, kun ulkona oikeasti oli +32.

Ranskan viehättävältä leirintäalueelta löytyi upea luonnollinen uimaranta raikkaasta joesta, ja pienen ajomatkan päässä oli mahtavia vaellusmaastoja. Pienet neiditkin jaksoivat urheasti yli kahden tunnin patikoinnin, jossa oli lähes 400m nousua (ja palatessa tietysti laskua). Yhtenä päivänä ajoimme kurkistamaan Monacon menoa, kun sen verran lähelle olimme Alppeja jo laskeutuneet.

La Briguen lähikylä oli nimeltään Tende. Sieltä löytyi mm. mukavasti palveleva Charcuterie, josta saimme hiilien seuraksi tavaraa grilliin.

Vaelluksella Casterinon lähellä, La Vallée des Merveilles

Jos ois ihan pakko, niin minkä veneen noista ottaisit?

Ranskan jälkeen siirryimme Italiaan. Valitsimme Massan kaupungista mukavanoloisen leirintäalueen, La Citta di Massan, ja nautiskelimme Välimeren lempeistä laineista. Lähipuisto tarjosi kivan mahdollisuuden vetotreeniin. Ensijärkytys oli pikkuneideillä melkoinen, kun tutustuivat leirintäalueen vessaan. Onneksi sivukopeista löytyi niitäkin vaihtoehtoja, joissa oli ihan asiallinen pönttö, eikä pelkkää maassaolevaa reikää.

Italian leirintäalueella oli jokaisella oma loossi.

Ranskan ja Italian leirintäalueet erosivat jonkin verran toisistaan. Ranskan paikka oli vuorten syleilyssä nurmikentällä, pieni ja tuttavallinen. Lämmintä vettä tuli suihkusta, mutta ei astianpesuhanoista. Ruoanvalmistukseen löytyi grillipaikka, kunhan toi omat grillihiilet mukanaan. Italiassakaan ei lämmintä vettä tiskeille herunut, mutta ei myöskään grilli- tai muuta kokkausmahdollisuutta. Niinpä pistimme elämän risaiseksi ja ostimme 30 euron induktiolevyn – huomasimme kaikkien muidenkin kokkailevan ihan omilla laitteillaan. Suomalaiset yhteiskeittiöt ja varsinkaan paloturvallisuusmääräykset eivät selkeästi istuneet noihin eteläisemmän Euroopan leirintäaluekulttuureihin 🙂 Ensimmäisenä iltana aloitimme polleasti kokkailun, kun tulimme napsauttaneeksi sähköt pois myös naapureilta. Etelämpänä kesäisin tulee myös pimeää, joten ei mennyt montaa sekuntia, kun naapuriboksi rouva kipaisi paikalle ainoana apuvälineenään italian kieli. Sen ja hallitsemani ranskan + espanjan alkeiden perusteilla saimme selville, että maksimitehot olivat 900kwh, joten tyydyimme jatkossa pitämään levymme matalammilla tehoilla. Kypsyi se ruoka niinkin, vain vähän verkkaisemmin.

Iltasatuhetki teltassa. ”Äiti otetaan se mistämenisit-leikki!”

Yhtenä päivänä hurautimme Massasta 50 km matkan Pisaan ja kävimme varmistamassa, onko torni tosiaan vino vai liioitellaanko tarinoissa. Oli se vino. Matkalla Italian majoitukseemme olimme muutamaa päivää aiemmin pysähtyneet ihastelemaan Portofinon kaunista rannikkoa ja itse kylää. Eli kyllä meille kaupunkistoppejakin mahtui matkalle! Lisäksi Italiasta Sloveniaan suunnatessamme otimme breikin Bolognassa. Suunnistustuttavani tarjosi meille sieltä sprinttisuunnistuskartat ja pääsimme kirmailemaan jos ei nyt aivan Bolognan ydinkeskustaan niin aika likelle miellyttäviin kortteleihin ja puistoihin. Melkoinen sirkus oli kaskailla menossa, melkein piti ääntänsä korottaa, että sai puheensa kuuluviin! Muuten stoppimme oli pikainen: treeni, vaatteiden vaihto perisuunnistustyyliin peräluukulla puiston nurkalla ja lounaspatongit naamariin. Edessä oli kuitenkin vielä nelisensataa kilometriä – silkkaa alapäähuumoria neljän lapsen kanssa, jos sallitte minun paljastavan.

Oi mikä O’France!

Viisi kisaa. Alppimaisemat. Yli 2300 osallistujaa. Erinomaiset järjestelyt. Kiinnostavat radat. Kivikuvauksen kanssa olin kartoissa hiukan eri mieltä, muuten kartatkin saavat kiitoksensa.

Meitä suomalaisia oli kisojen tasoon nähden paikalla kovin vähän, vain 14 kisaajaa. Tarjontaa samoille viikoille riittää, mikä on varmasti yksi syy katoon. Mutta norjalaisia oli kolmisensataa ja samat Eurooppa-vaihtoehdot heilläkin oli. Uskon, että yksi syy on kieli. Perinteisesti ranskalaiset ovat käyttäneet englantia nihkeästi ja usea suomalainen saattaa miettiä, miten siellä sitten pärjää.

Ei huolta. Hyvin. Vaikka itse puhun sujuvaa ranskaa ja höpötän sitä supermielelläni, kisajärjestäjät puhuivat suosiolla kaikkien kanssa englantia, minullekin tarjottiin yleensä ensin sitä, kun lähestyin Suomen lippu kourassa. Myös kisakuulutus oli kaksikielistä.

Eka kisa käytiin Mont Dauphinin linnoituksessa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Alun pähkäilyn jälkeen sprintti-idea selvisi ja kiemuroista selvisi suht pienillä seisoskeluilla.

Tokaan kisaan nousimme Varsissa hiihtohissillä. Kisakeskus oli pienen vuorilammen rannalla, ja maasto alppivarpua, heinää ja myös kiitettävästi penkkaa keskimatkan kisaan. Alkuradan alamäkiosuudella tiesi homman vielä jossain vaiheessa kostautuvan! Täällä piipahdimme myös ensiapupisteellä, jo ennen kisaa. Toinen pojista sai aamulla niin tiukan verenvuodon nenäänsä, että siivosimme verisuihkun jälkiä asunnosta vielä 20 minuuttia suunnitellun lähtöajan jälkeen. Hississä jäbä oli punainen tuppo nenässään, emmekä uskaltaneet irrottaa sitä ilman ensiapuhenkilökunnan henkistä tukea. Humoristinen lääkäri siellä kyllä heti alkuun totesi, että muuta ei ollut tehtävissä, kuin pään sahaaminen poikki 😀

Tokan kisapäivän iltana järjestäjät ilmoittivat, että luvatun ukkosen vuoksi he vaihtavat lepopäivän ja kolmannen osakisan paikkoja. Niinpä saimme sateisen, harmaan ja rennon tiistaipäivän ennen keskiviikon, torstain ja perjantain tiukkoja rinnekisoja.

Niissä sitten viimeistään riitti noustavaa käyrää. Olin puhki jo ajatuksesta, eikä metsässä helpottanut ollenkaan. Koitin katsella maisemia ja pääsääntöisesti se auttoikin, ja matka taittui. Jokunen virhe mahtui viikkooni, mutta lopulta olin melko tyytyväinen sarjani kolmossijaan.

Myös lapset urakoivat kaikki viisi kisaa. Tytöt menivät isänsä kanssa saattajasarjassa. Pojat kisasivat H14- ja H16-sarjoissa. Esikoinen tempaisi tasaisen viikon ilman suurempia virheitä ja taisteli jopa koko viikon voitosta ihan viimeisille rastiväleille asti. Kengästä irronnut pohja oli tuonut matkaan lisämaustetta kolmosrastilta asti, mutta koitui kohtaloksi alamäessä kasin jälkeen liukastumisen aiheuttaman kuperkeikan ja jalan lyömisen vuoksi. Nilkuttaen maaliin nelosena, ei toki huono sekään ja onneksi selvisi lopulta ruhjeella, vaikka ensiavussa arvelivat pahempaakin. Nuorempi pojista kartoitti alkupäivinä sen verran runsaasti vieraassa maastotyypissä, että ihan ei loput hyvät päivät nostaneet osakkeita tarpeeksi nuoren itsensä ilahduttamkseksi, mutta ehkäpä seuraavalla kerralla paremmin!

Kaiken kaikkiaan viikkomme onnistui tosi hyvin. Airbnb oli siisti ja kiva, upeilla näkymillä. Ihmiset iloisia, kelit suosivat, ja turismiakin mahtui mukaan. Kuulin, että vuonna 2020 O’France olisi edessä Jura-vuoristossa. Kuulostaa niin hyvältä, että jokohan voisi nimensä ruksata listalle?

Roadtrip käyntiin!

Kuusi päivää, kuusi maata. Suomesta Ranskaan Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Sveitsin kautta. Noh, otettiin loppumatkasta reitinvalinta myös Italian kautta, mutta ei lasketa sitä vielä tähän vaiheeseen mukaan, kun ei edes pysähdytty siellä.

Nyt täällä Ranskan Alpeilla ollessa tuntuu, ettei matka ollut ollenkaan paha. Reilut 2500km on takana ja melkoisia päiväsiivuja. Kaikki neljä lasta ovat istuneet aivan uskomattoman kärsivällisesti kyydissä. Puuhavihkoja pienemmillä, ruutua isommilla. Sanapelejä, biisiveikkausta, päiväunia. 1-2 pysähdyksen taktiikalla painettiin menemään ja täällä nyt sitten fiilistellään Alppien sylissä helteiden hemmoteltavana.

Ajoimme ensin Kirkkonummelta Naantaliin, josta hyppäsimme Finnlinesin kyytiin päivälautalle. Laiva oli positiivinen yllätys kaksine buffet-aterioineen ja pallomerineen. Törsäsimme myös hyttiin (15€), jossa kävimme päiväunilla välillä.

Kapellskäristä ajoimme Nyköpingin lähelle airbnb-majoitukseen. Lämmin suositus kohteelle Lugnet i Skogen (Tystberga), jossa maalaistalon pihapiirissä nautimme viehättävästä sivurakennuksesta omine suihkuineen ja mukavuuksineen ja nukuimme todella hyvin. Aamulenkin jälkeen käänsimme auton nokan kohti Tanskaa.

Aamupalastopin pidimme vasta parin tunnin jälkeen ja lounastauon minun työpalaverini yhteydessä. Kun duunit kulkevat mukana, on helppo pysähtyä niitä tekemään mihin vain. Tällä kertaa puhe kulki Italiaan linjoja pitkin, sillä en ollut vielä päässyt reissussa Ljungbytä pidemmälle. Muu perhe nautti sinä aikana raikkaasta frisbeeegolf-kierroksesta. Lämpötila +14 laittoi vähän jo katseet alemmas Eurooppaan tuossa vaiheessa…

Myös Tanskan airbnb oli ihana! Østerskovgården Glumsøssä on vierailemisen arvoinen kohde sekin ja isäntäväki todella vieraanvaraista. Kauniit maisemat peltojen keskellä ja talon emännän upeat ruusut tyypillisen tanskalaisen talon reunoilla jäivät postikorttimaiseman tapaan mieliimme.

Kolmas majapaikkamme oli leirintäalue Natels-Heidesee Saksassa Hampurista hieman etelään. Pidimme matkalla yhden pidemmän tauon, kun kävimme Hampurissa kiertämässä 18-väyläisen frisbeegolf-radan poikien toiveesta. Saavuimme nälkäisinä Tanska-Saksa-ajomme jälkeen paikalle ruokatarvikkeidemme kanssa, mutta siellä ei ollutkaan keittiömahdollisuutta! Onneksi campingin omistajat kaivoivat tuliterän kaksilevyisen keittotason esille ja saimme soppamme lämpimäksi. Pesu- ja uintipaikat olivat puolestaan ihan priimaa ja näin oli onneksi myös paketista kaivettu telttammekin – Joona kyllä kommentoi, että olisi sen verkkokauppaostoksen voinut kotonakin tarkistaa, mutta hyvä näin. Viereinen moottoritie pauhasi todella kovaa läpi yön, mihin lie saksalaiset huristelevat öisin?

Aamulenkin ja -uinnin jälkeen suuntasimme alkureissun pisimmälle etapillemme kohti Zurichiä. Siellä yökortteerimme oli Glattbruggin kaupunginosassa ystäväperheemme luona. Nautimme heidän vieraanvaraisuudestaan ja seurastaan kahden yön yli ja toivomme saavamme pian vieraita myös meille Suomeen! Perjantaina nautimme Zurichin 28 asteesta ulkoilun merkeissä. Fribarata oli täällä heikommin merkitty, joten onnistuimme löytämään vain 5 väylää, vaikka google neuvoi, että niitä olisi 14. Vikan väylän vierestä bongasimme väkeä kellumasta joesta mitä erilaisimpien kumiveneiden ja -ankkojen kanssa. Tajusimme heidän menevän virran mukana ja päätimme kokeilla samaa. Oli hurjan hauskaa! Nelivuotiasta oli vaikea saada joesta pois… Vilvoitti kummasti meitä kaikkia! Illalla pääsimme Lotuksen kyytiin… Hetken mietin, että voisihan Eurooppa-roadtripiä jatkaa myös avoautossa ilman suksiboksia ja muuta sälää… Tulevaisuuden projektiksi, ehdottomasti!

Itse pääsin oman automme puikkoihin Zurichistä lähtiessämme. Joona poti vielä aamulla uintireissulla saamaansa ampiaisen pistosta, joten pääsin laulattamaan Toyotan renkaita omaan tahtiini muun perheen pötkötellessä kyydissä. Suuntana meillä oli Guillestre & Risoul, alppikylät, joissa kisailisimme seuraavan viikon. Pidimme matkalla kahvitauon Evianin vieressä Thononissa Genevejärven rannalla ranskalaisystäväni François’n kotona. Olin lukion jälkeen hänen perheensä luona puoli vuotta kieltä oppimassa ja silloin 7-8-vuotias François oli yksi innokkaimmista opettajistani. Aika rientää – nyt hän oli hotellin johtajana kauniissa Thononissa.

Loppumatka meni sitten lähes kelloa vastaan, sillä meidän piti ehtiä Guillestreen hakemaan kisamateriaali sunnuntain kisaa varten ennen toimiston sulkeutumista. Eipä juuri kuulunut lapsilta marinaa, vaikka nelisen tuntia meni ilman taukoja! Hyvin ehdittiin ja kisafiilis nousi heti numerolaput käsiin saatuamme. Kun vielä airbnb-kämppäkin oli jälleen kerran löytö, kisaviikkoa kohti oli mukava kääntää ajatukset. Guillestre siintää allamme, kun tähyilemme 7. kerroksen asunnostamme Risoulin 2000m korkeudesta alas laaksoon. Ukonilma toi rakeita kattoikkunamme päälle hyppimään, salamat valaisivat vuorten siluetit, mutta sisällä oli suloista ja tunnelmallista. Aamulla myrskystä ei ollut tietoakaan ja elohopea kipusi nopeasti 28 asteeseen. Tästä sitten suunta kohti ensimmäistä osakilpailua.

Melkoinen roadtrip edessä

Viime vuonna kirjoittelin kesälomasuunnitelmien teosta ja siitä, kuinka ne aina meillä kytkeytyvät rastiviikkoihin. Niin on tänäkin vuonna. Valinnanvaraa alkaa kuitenkin jo nykyisellään olla niin paljon, että jostain kivasta on aina luovuttava, koska monessa paikassa ei voi olla samaan aikaan. Olisi ollut Suomen mukavia viikkoja, Ruotsin iso O-ringen ja Keski-Eurooppakin tarjoili vaikka mitä mielenkiintoista.

Alppimaisemissa on aina jotakin erityistä, joka vetää meitä puoleensa. Siellä olisi ollut useampia vaihtoehtoja, mutta silmiimme osunut Ranskan rastiviikko lähellä Italian rajaa Varsin ja Risoulin hiihtokeskuksissa vei tällä kertaa pisimmän korren alppivaihtoehdoista. Samalla tuskailimme kuitenkin, kun Slovenian Oo-cup olisi myös ollut tarjolla pari viikkoa myöhemmin upeissa, osin koskemattomissa maastoissa. Ja siellä on aina se poluton vaihtoehto minulle suunnistus-hifistelijällekin! Pyörittelimme ideoita, vertailimme lentojen hintoja ja kurkkasimme myös autovaihtoehtoja. Se kurkkaus alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän ja kysäisin sitten tulevalta lukiolaiselta, mikä rastiviikko kiinnostaisi. Hänellä ei ollut väliä, kunhan Eurooppaan pääsisi ja automatka sopisi kuulemma oikein hyvin. Ranskan karttojen mallipalat ja tiiserivideot sytyttivät hänetkin ja niinpä sitten lopulta, hups, päätimme osallistua sekä Ranskaan että Sloveniaan ja tehdä unelmien budjettimatkan autolla.

Nyt kun reissuun on kolme yötä, joista vietän kaksi Oslossa koulutusmatkalla, alkaa vähän jo hirvittää. Mies hoitaa (???) pakkailut lasten kanssa kotona viikonloppuna, minä tulen keskiyön tienoilla sunnuntai-maanantai-yönä, ja sitten maanantaiaamuna ampaisemme matkaan. Rastiviikkojen majoitukset on varattu etukäteen, samoin alkumatkan airbnb:t ja leirintäalueet. Telttaöitä on luvassa siis niitäkin. Mukaan pitäisi mahtua ohi vilisevien vajaan 6000 kilometrin lisäksi ainakin valtavasti hienoja maisemia, 15 eri maata (tämä saattaa vielä elää paluumatkan hahmotuttua lopullisesti), nähtävyyksiä, juoksukilometrejä, leimattuja rasteja, yhdessäoloa perheen kanssa ja ilmeisesti myös jokunen hellepäivä.

Perhosia vatsassa, odotus korkealla, pienimmät eivät meinaa pysyä enää nahoissaan. En tiedä, olemmeko aivan viisaita tuon suunnitelmamme kanssa, mutta elämysten jano on riittävän suuri, että harppaamme sitä toteuttamaan. Reissukuvia on luvassa jossain kohti myös tänne blogiin, mutta myös @sporzzymama-instatililleni, #perheonmatkalla2019 Tervetuloa seuraamaan reissuamme!