Avainsana: suunnistusseura

Korona-kevään suunnistustoimintaa Lynxissä

Eipä osannut moni talvella kuvitella, millainen kevät, kesä ja koko loppuvuosi tästä vuodesta 2020 tulisi, jokaisella elämän osa-alueella. Suunnistus on ollut ehkä yksi niistä lajeista, jotka ovat nousseet esiin edukseen. Seuroissa on ideoitu monenlaisia vaihtoehtoisia toteutusmalleja, joista moni jäänee ihan pysyväksikin ratkaisuksi vanhojen tapojen rinnalle.

Omassa seurassani Lynxissä ideoimme heti maaliskuussa keinoja, joilla saisimme säilytettyä urheilijoiden (ja perusharrastajienkin) motivaation sekä ylläpidettyä & kehitettyä talvella hankittua hyvää kuntoa. Valmentajatiimillä kehitimme ensin Karanteeni-cupin. Se palveli hienosti aikuisia ja isompia nuoria. Joka viikko julkaistiin uusi kisarata, jonka kaikki kävivät juoksemassa, ottivat reitin gps:llä talteen ja jakoivat sovitulla tavalla valmennusportaalle. Ratoja oli kaksi kisarataa: lyhyempi ja pidempi ja ennalta oli määrätty, että miehillä on pidempi, muut voivat valita. Lisäksi aina oli myös kolmas, edellisiä lyhyempi ja helpompi rata, joka oli sitten ohjelmassa monella 12-14-vuotiaalla, mutta tästä ei tarvinnut palauttaa gps-jälkeä.

Sunnuntai-ilta oli sitten ruutuviihdettä: kävimme läpi lyhyen ja pitkän kisaradan rastiväli rastiväliltä niin, että osallistujien gps:t näkyivät. Tuokio kesti aina pari tuntia, eli yhtä rataa spekuloitiin tunnin verran. Lopuksi saimme lopputulokset näkyviimme eli tilaisuus oli lähes live-seurantaa. Hyvitykset olivat tärkeitä, ja esimerkiksi pidemmän radan juosseet naiset ja nuoret saivat hyvitysminuutteja per kilometri, joten jännittää sai aina maaliin asti. Yhteensä Karanteeni-cupiin tuli osakilpailuja kuusi.

Kevään aikana virittelimme myös vuoden ensimmäistä juoksuprojektia, ja syntyi #lynxppmax-polkujuoksusarja. Reittejä oli kuusi eri puolilla Kirkkonummea ja lähiseutuja (vähän senkin mukaan, missä päin lynxiläisiä asui). Jokaiseen paikkaan suunniteltiin noin kilometrin reitti, ja ennalta oli määrätty, montako kertaa (palautus välissä) minkäkin ikäisten piti kierros juosta, jotta tulos oli osallistumiskelpoinen. Nuorimmilla, 8-10-vuotiailla, riitti 1 kellotuskierros kun taas aikuisten ja yli 18-vuotiaiden piti juosta vähintään kolme kierrosta, joiden keskiarvotulos aina kirjattiin. Tähän mieheni koodasi ohjelman, joten osallistujilla riitti tulosten naputtelu järjestelmään.

Ppmax-juoksuja teki lopulta yhteensä 44 seuralaista yhteensä yli 300 kellotuskierroksen verran tuon kuuden viikon aikana. Melkoinen spurttailu siis kävi Kirkkonummella huhti-toukokuussa! Voittopaikoista oli tiukkaa skabaa nuorimpien osallistujien kesken, mikä oli aivan mahtava juttu.

Karanteeni-cupin ja ppmaxien kuusiviikkoisten vielä ollessa kesken heräsi muutamalla naisella idea lähteä neulomaan näihin Lynx-sukkia palkinnoiksi. Ja näin sitten lopulta kävikin, whatsapp-ryhmä lauloi kuumana, kun lopulta yhteensä 18 paria sukkia (ja tuplapalkinnon saajille myös lapasia) syntyi taitavissa käsissä.

Innokkuutta löytyi seurasta moneen suuntaan, sillä heti poikkeusolojen alettua yksi innokas seura-aktiivi lähti pyörittämään viikottaisia jumppa- ja kehonhuoltotuokioita videon välityksellä. Suosio oli hyvä ja tapahtumat pyörivät edelleen!

Me nuorten valmentajat pidimme viikkotapaamiset virtuaalisesti ryhmien kanssa. Joka keskiviikkoilta oli kolmen eri ryhmän tapaamiset, joissa nuorimpien kanssa harjoiteltiin karttamerkkejä & käytiin läpi omatoimisuunnistusten ratoja + toteutuksia, joita lapset olivat vanhempineen käyneet viikolla tekemässä ja isompien kanssa pidetiin Kahoot-kisacupia vaihtelevilla teemoilla. Näin valmentajan roolissa oli hauskaa ideoida nuorille uusia teemoja Kahooteihin, esimerkiksi ”ruotsalaiset suunnistusseurat ja niiden paikkakunnat” oli hilpeä aihe.

Kartat ja materiaalit haettavissa sovitusti ilman kosketusta 🙂

Viikkotreffeistä huolimatta tuntui, että lapsillekin piti saada kisafiilistä, joten järjestimme lapsille oman Korona-viestin (alle 14-vuotiaat) ja kesäkuun alussa vielä oman nelipäiväisen leiriviikon yhdessä Espoon Akilleksen kanssa.

Tässä vaiheessa onneksi alkoi näyttää jo siltä, että kesällä päästään kuin päästäänkin myös ”oikeisiin” kisoihin ja ennen kaikkea näkemään kavereita ihan livenä. Tätä kirjoittaessa 14-vuotiaani on päässyt suunnistusleirille Kisakallioon, 17-vuotias lähtee omallensa ensi viikolla ja ensi viikolla pidetään myös ensimmäiset henkilökohtaiset kisat tälle vuodelle. On niitä odotettukin! Viime viikonloppuna oli jo viestitunnelmaa ensin Impivaaran viestin ja sitten Jukolan 1995 uudelleenjuoksun tunnelmissa. Meiltä Lynxistä oli joukkueet molemmissa ja samanaikaisesti Nuuksiossa kisatussa omatoimisessa Nuuksio 7:ssa ja Nuuksio 4:ssä myöskin. Nuuksiossa meillä oli erilaisia kuntojoukkueita ja näiden ryhmähenki oli ihan mieletöntä. Kisaraporttiseuranta Nuuksiosta ennen ja jälkeen -kuvineen varttuneempien naisten whatsapp-ryhmässä oli mahtavaa antia viikonloppuna.

Itse innostuin kirmailemaan sekä Karanteeni-cupissa että ppmaxeissa ihan itseäni hikeen, mutta niiden loputtua oma treenimotivaatio on ollut vähän hakusessa. Koko settien ideointi lähti alunperin ajatuksesta tukea nuoria ja vähän vanhempia tosissaan treenaavia kehityksessään & motivaatiossa, mutta kummasti niistä löytyi se kipinä myös tällaiselle sunnuntaisuunnistajalle. En edes muista, milloin olen viimeksi juossut niin, että makaan maalissa pururadan pinnassa hengästyneenä ja kaikkeni antaneena. Ppmaxeissa tein niin, ja voi sitä fiilistä kropassa sen jälkeen! Ehkä on pistettävä uusi proggis pystyyn, jos kerran muuten ei tossu lenkkipolulle vie?

Talvinen suunnistajan ihmemaa – Etelä-Suomi!

Viikot vierivät ja lumesta ei ole meillä pääkaupunkiseudulla tietoakaan, ainakaan täällä meren läheisyydessä. Luonnon kannalta se on kurja juttu, sillä monet kasvit ja eläimet kärsivät lumen puutteesta. Kelille kun on turha kiukutella, on sitten löydettävä asiasta niitä positiivisia puolia. Suunnistajalla se on aika helppoa: hyviä suunnistusharjoituksia eivät lumimassat nyt haittaa, eikä niiden treenien perään tarvitse lähteä kovin kauas.

Viime vuosina olemme viettäneet 5-6 viikkoa talvessa Espanjan ja Portugalin sulista maastoista nauttien, mutta tänä talvena edessä on vain yksi viikon kisareissu Portugaliin. Pimeäähän täällä on, ja arkena ulkoliikkuminen metsässä vaatii otsalamppua, mutta lumikahlausta ei tarvitse harrastaa. Ehkä sitä luntakin vielä tulee tänä talvena, mene ja tiedä. Kiva sitten kuitenkin, jos keväästä pääsee nauttimaan viimeistään huhtikuussa!

Mitä suunnistajan talviarkeen sitten täällä eteläisessä Suomessa kuuluu? Viikkotreenit pyörivät ahkerasti ja eri seurojen välinen yhteistyökin sujuu hienosti. Eilen meitä oli kymmeniä suunnistajia Veikkolassa Lynxin järjestämässä sprinttiharjoituksessa, ensi viikolla suunnataan OK77:n treeniin. Oman seuran tarjontaan kuuluu liikkuvuus-, ketteryys-, juoksutekniikka- ja nopeustreenit maanantaisin ja keskiviikkoisin. Niissä kirmaillaan purtsilla, yleisurheilukentällä tai ihan vaan tiellä täysin ilman suunnistuskarttoja. Torstaisin sprinttaillaan & osa käy jumpassa, joka toinen tiistai on testijuoksupäivä. Lauantaina vedetään yhdessä vetoja sisähallissa – ja näillä keleillä osa ihan ulkoradalla, sunnuntaisin vaelletaan ja tehdään pitkiä karttalenkkejä. Lisäksi omia treenejä mahtuu väleihin siten, kuin itse tai valmentaja suunnittelee.

Tuota tarjontaa ja esimerkiksi oman vajaan 14-vuotiaan jäbän treenailua kun katsoo, aika monipuolisesti tulee yhdenkin lajin parista liikuntaa. Onneksi, sillä muita lajeja ei poika repertuaariinsa huoli ja välillä saa olla keksimässä mitä erikoisempia treenejä, jotta saisi riittävän monipuolisuuden taattua. Tänään kaverilla on luvassa hyppyarkkuja ja luvan kanssa kuntopallon nakkelemista talon seinään. Toivottavasti ei osu ikkunaan! Onneksi pian taas lähestyy Yläkoululeiri. Se on aivan kaiken mahdollisen glorian ansainnut urheilijan sisäsiistiksiopettamiskoulutus. Siellä arjesta täysin ulkopuolinen valmentaja ja useampikin kertoo, miksi alkuverkkaa tehdään, miten urheilija syö ja nukkuu ja mihin suuntaan polvet osoittavat kyykyissä. Koulutehtävät tehdään annettuina aikoina, ruoka on maittavaa ja sitä on riittävästi, ohjattuja treenejä & lihashuoltoa on 3-4 kertaa päivässä. Tuosta lystistä käytän lapseni mielelläni Kirkkonummelta Tampereella neljästi vuodessa.

Esikoiseni ohjelmaan kuuluu ekan vuoden lukiolaisena Märskyssä 6 ohjattua harjoitusta viikossa. Jäljelle jää itselle enää lähinnä kyytien varmistaminen, viikonloppujen organisoiminen ja ruokakaupassa käynti. Yllättävän omatoimiseksi on poikanen ryhtynyt, mutta moni asia on pysynyt samana. Hyvä esimerkki sisukkuuden (vai itsepäisyyden?) säilyttämisestä on tiistai-ilta, jolloin kerroin meidän vanhempien olevan psyykkisen valmennuksen koulutuksessa, eikä noutoa junalta ollut luvassa. Kehotin tulemaan bussilla. Kaveri noudatti sitä kirjaimellisesti ja tuli Märskyltä kotiin vasta meidän jälkeemme – olin kuulemma käskenyt käyttää bussia, joten hän oli sitten käyttänyt vain bussia. Viittä eri bussia. Kaksi ja puoli tuntia matkustusaika koululta kotiin.

Neljä- ja kuusivuotiaat neidit osallistuvat suunnistustreeneihin lähinnä leikkimällä maastossa, mutta siellä ovatkin sitten oikeastaan aina mukana. Heillä on lisäksi oma viikottainen temppujumppansa ja lisäksi käymme kolmisin tyttöporukalla kerran viikossa uimassa. Nuorimman kanssa olin neuvolassa muutama viikko sitten, ja kun lääkäri siinä kysyi, että mitä harrastat, tyttö katsoi tätiä silmiin ja vastasi tomerasti: ”Tanssia”. Olikohan se neidin kiertelemätön vinkki, että se pitäisi lisätä ohjelmistoon?

Ei kesää ilman Jukolan viestiä

Vihdoin se tuli. Kesäkuinen perjantai, jolloin auto täytettiin teltoilla, makuualustoilla, makuupusseilla, eväillä, tyynyillä, sadetakeilla ja tietysti – suunnistusvarusteilla. Jukolaan on ollut jo monena vuonna suunta meillä jo perjantaina, jotta festaritunnelmaa saa kahden yön edestä ja siitä pidettiin kiinni myös tänä vuonna. Pienet neidit sulloutuivat autoon puuhavihkoineen, esikoinen reissasi kisapaikalle isänsä kanssa, tänä vuonna ensimmäistä kertaa itsekin juoksemaan ja nuorempi poika päätti jäädä mummilaan kisastudiota pitämään mukavasti sisätiloihin.

Perjantaina saapumisessa on se hyvä puoli, että auton pääsee tuomaan suht lähelle. Oli sitä telttaroudausta silti vajaan kilometrin matka, mutta lastenrattailla ja hyvällä huumorilla siitäkin selvittiin. Pelto kasvoi korkeaa heinää ja apilaa, mikä paljastui oivaksi piiloleikkipelloksi. Neitien riemulla ei ollut rajoja: ensin huikeaa peltoseikkailua keskenänsä ja sitten hihittelyä ja iltasatuja teltan tunnelmassa, pitkästä aikaa.

Neitien fiilistelyviikonloppu jatkui monipuolisessa lastenmaailmassa heti lauantaiaamuna sen auettua klo 10, jonka jälkeen siellä oltiinkin sitten pieniä taukoja lukuunottamatta iltakasiin asti. Oma huoltaja vain vaihtui välissä, kun olimme vuorotellen tahoillamme kiireisiä ja vaihdoimme läpsystä lastenmaailmavuoroja isovanhempien ja miehen kanssa.

Oma juoksuni Venlojen viestissä oli vuorossa klo 14 lauantaina, kun juoksin joukkueeni Lynx 4:n aloitusosuuden. Viime vuoden tippaletkuista oppineena söin tänä vuonna kaksi aamiaista sitä ennen, join pari litraa erilaisia nesteitä ja makoilin teltalla ennen osuuttani. Keli oli lämmin, mutta pilvinen ja sopiva juoksuun, ei mitään tuskapaahdetta, joten lähtökohdat tippaletkuttomalle kokemukselle olivat hyvät. Osuus menikin aivan loistavasti. Siitä on aikaa, kun olen vastaavaan flow-suunnistukseen päässyt, ja oli upeaa naulata rasti toisensa jälkeen aivan suoraan. Minua suorastaan hymyilytti koko matkan – paitsi ykkösrastin jälkeen, kun toinen kenkäni irtosi ja en meinannut saada sitä millään takaisin. Kokeilin jopa lähteä juoksemaan kantapää ulkona, mutta se ei sujunut. Jos olisi ollut radan loppupäässä, olisin varmasti napannut kengän käteen ja jatkanut matkaa sukkasillani, mutta nyt oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja hämäläinen maasto edessä – päätin hiulata kengän paikalleen vaikka väkisin. Puolisen minuuttia siihen meni ja jonoa painoi ohi, mutta lopulta se sujahti takaisin. Nauhojen teippaaminen on siitä typerä tapa, että niitä ei noin vain avatakaan siinä kiireessä! Matkalla autoin muutamia eksyneitä nuoria naisia, tuli niin omat hukkareissut mieleen, että huikkasin jo kauempaa, että ”mä ehdin auttaa”. Juoksukunto oli mitä oli, mutta sepä se huonossa kunnossa onkin, että turha on tehdä ainuttakaan ylimääräistä askelta tai matka kestää vielä pidempään. Nyt niitä ei tullut. Vaihtosija 133 ja ero kärkeen hiukan yli 9 minuuttia. Vaikkei joukkueellamme mitään sijoitus- tai menestystavoitteita ollut, niin oli silti mukava fiilis tehdä onnistunut juoksu juuri Venloissa. Ykösjoukkueemme aloittaja Sara (kuvassa kanssani) teki upean juoksun vaihtaen sijalla 30. ja kakkosjoukkueen aloittaja nuori Salla samoin hiukan Saran takana. Koko viestissä ykkösjengimme oli lopulta 14. ja kakkosjengi 75. Oma joukkueeni pinnisteli sekin hienosti sijalle 267 yli 1500 joukkueen joukossa.

Kisan jälkeen oli kiva viedä neidit Jukola-saunaan. Siellä oli lämmintä ja varsin tyhjät lauteet, ehkä ne sitten myöhemmin täyttyivät enemmän. Telttasauna on kyllä jo perinne. Siellä on kiva aina rupatella muiden juoksijoiden kanssa reitinvalinnoista, pummeista, joukkueen sijoista tai ihan peräti jostain suunnistukseen liittymättömästä jutusta. Rupatteluseuraa löytyy aina, ehkä se on se alastomuus, joka saa suomalaistenkin kielenkannat auki.

Olin tänäkin vuonna menossa yöksi talkootöihin viestintähommiin tekemään ruotsin käännöksiä, joten saunan jälkeen söimme päivällistä ja chillailimme teltalla ennen viimeisiä lastenmaailman leikkejä ja askarteluja. Iltapalan ja hammaspesun jälkeen mies huikkasi teltan toiselle puolelle neideille hyvät yöt, jolloin isosisko totesi, että ei täällä ole kuin yksi. 4-vuotias pikkusisko oli ottanut hatkat vessan jälkeen ja itsepäisenä tuittupäänä lähtenyt tulemaan omaa reittiä teltalle. Oma reitti on 100-senttiselle tiitiäiselle 120-senttisessä heinäpellossa mielenkiintoinen valinta. Mikäli kuulutus olisi teltta-alueelle kuulunut, olisimme kuulleet äitiä ja isää odottavasta 4-vuotiaasta kisakuulutuksen kautta, mutta koska se ei kuulunut, niin mies kirmaili pellolla sinne tänne, isosisko käveli vessareitin edestakaisin varmuuden vuoksi ja itse odotin teltalla, josko neiti tupsahtaisi sinne. Ei tupsahtanut, mutta puhelimeni soi ja seurakaverimme Marko oli infossa asioidessa nähnyt surullisen, tutunnäköisen pikkuneidin istuvan infon takapöydällä. Sinnehän se oli toimitettu, +30 000 ihmisen tapahtumassa kadonnut lapsi. Kiitos vielä hänet löytäneelle nuorelle tytölle, joka oli toimittanut infoon, infon ystävälliselle henkilökunnalle sekä tietysti työn bonganneelle Markolle. Jääräpäisyydestään huolimatta otimme prinsessan mielellämme takaisin. Seuraavat kymmenen minuuttia olikin hellyyttävää kaulasta kiinni pitämistä ja läheisyyden halua, mutta jo teltalle päästyämme se haihtui ja näin tutun pilkkeen neidin silmissä hänen kuiskattuaan isosiskolle: ”Mennäänkö vielä leikkimään vähän piilosta?” Meille ainakin neljäs kerta toden sanoi, kun tuo lapsi syntyi. Sinne yhdistyivät kaikki edeltävien kolmen yhteensä tekemät kolttoset, viattomat silmien pyöritykset, tavaroiden maahan viskelyt ja lähtöruutuun palaamiset, koska asiat pitää tehdä ITSE. Tulevaisuutta mielenkiinnolla odotellessa.

Neidit ja mies jäivät telttaan nukkumaan, kun hipsin siitä sitten media-teltalle yövuorooni. Seurasin viestiä, kirjoitin käännöksiä parin tunnin välein ja loppuyön koitin pysyä hereillä. Onneksi saatoin teltalta siirtyä välillä myös loppusuoralle kannustamaan tuttuja ja tuntemattomia, ja sainpa hurrattua maaliin kolme aamuyöllä juossutta valmennettavaanikin. Heillä nousi tossu hienosti, ja pakko kyllä ihailla myös kärkijoukkueiden juoksijoiden upeita, rullaavia askeleita. Ihan kuin eivät olisi juuri painaneet kymmentä kilometriä hämäläisessä korvessa! Yön tunnelma Jukolassa on jotain ainutlaatuista. Ensin ilta hämärtyi yöksi, joka ei Suomessa kesällä ole kovin pitkä eikä pimeä, ja sitten lähti valo taas enemmän kajastamaan. Pieni usva leijaili kisakylän yllä, kuulutus raikasi ja kannustajat taputtivat loppusuoralla. Useiden eri screenien edessä oli väkeä makuupusseissa ja tuoleilla seuraamassa kisaa ja itsekin liityin aina välillä joukkoon.

Kun sitten samoilla silmillä kirjoitin aamulla juttua voittajajoukkueesta Stora Tunasta, huomasin jossain kohti naputtaneeni tekstiä jo rivin verran silmät kiinni. Yllättävän moni kirjain oli osunut kohdilleen, mutta ei sitä ruotsiksi voinut kutsua. Parin oikolukukerran jälkeen lykkäsin tekstit maailmalle ja laahustin aamun auringossa kohti telttaa. Kello oli hieman yli kahdeksan, hellepäivä alkanut ja porukka jonotteli shortseissaan aamupalaa. Itse hytisin väsymyshorkassa, mutta oli ihana fiilis katsella yön yli uinunutta ja aamulla virkistynyttä kisakylää nyt täydessä vauhdissaan.

Mies oli teltalla takaisin nukkumassa käytyään juoksemassa kolmannen osuuden. Neidit ponnistivat saunanlämpimästä teltasta hereille, kun saavuin ja söivät isänsä kanssa aamiaisen ennen lastenmaailmavisiittiä. Sain nukkua vajaat kolme tuntia pakahduttavassa kuumuudessa – teltta ei ole hellesäälle se ideaali nukkumapaikka. Sitten verkkainen kamojen pakkaus, autolle talsiminen ja matka kohti kotia saattoi alkaa. Olo oli uupunut, mutta upea kesäfestarifiilis mielessä ja parkkikselta pois jonottaessamme pohdiskelimme jo ensi kesän reissua Napapiirille. Milloin, miten ja millä kokoonpanolla? Sillä se on varmaa, että siellä taas olemme paikalla. Vähän hotsittaisi taas itseäkin juosta tuplat, se Jukolan yökin on aina ollut niin mahtava kokemus metsästä käsin… Mutta nyt ensin loput tämän kesän mahtavat reissut purkkiin ja rastit leimaten!