Vieraskynä: Kolme viikkoa Portugalissa

Aino Mänkärlä

Päädyimme valitsemaan tämän talven leiripaikaksemme Portugalin. Usein olemme tehneet talvella kaksi erillistä kahden viikon leiriä etelään, mutta nyt halusimme välttää matkustuskertoja ja lähteä vain yhdelle leirille. Matkustaminen ei nimittäin ole mitään nautinnollisinta puuhaa taaperon kanssa 😉  

                   “Kotikylämme” Alcacer do Sal 

Leirin kokoonpanoomme kuului tällä kertaa minun lisäkseni mieheni Janne, kohta 2-vuotias poikamme ja veljeni Aapo. Myöhemmin letkaan liittyi viikoksi toinen veljeni Ape. Meidän lisäksemme Portugalissa oli samaan aikaan myös paljon muita lynxiläisiä, mm. vanhempani, tätini ja siskoni perheineen. Annan perheen tarinaa löytyykin aiemmasta postauksesta 😊.  

Leiri ei alkanut tällä kertaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Leirille lähtiessä itselläni oli hieman ongelmia kipeytyneen kantapään kanssa. Tuo samainen kantapää on leikattu 8 vuotta sitten ja on silloin tällöin särkenyt hetkellisesti, mutta nyt kipu ei tuntunut katoavan normaaliin tapaan. Tuo hieman tietenkin laski fiilistä ja tiesin, että on epätodennäköistä, että pystyisin juoksemaan kahta treeniä päivässä aamulenkeillä höystettynä, kuten leireillä on usein tapana. Ihan sitä jalka ei kestänytkään, mutta onnekseni se kesti kuitenkin päätreenit, joita tällä leirillä olivat kovavauhtiset suunnistukset ja kilpailut. Jalan kunnossa pysymistä edesauttoi se, että jalkaterapeuttimieheni jaksoi kehitellä erilaisia huoltotoimia, teippauksia ja teorioita siitä, mistä tuo kipu ja kiristys oikeastaan aiheutuu 😊 

Kantapääkipu ei ollut leirin ainoa ongelma. Olimme olleet vajaan viikon leirillä, kun treenipaikalta palatessa pikkumies alkoi oksentaa. Noh, mietimme, että mutkaiset tiet jne oli tähän syynä, mutta pienen potilaan vointi ei vaikuttanut helpottavan tyhjennyksestä huolimatta. Valitettavasti seuraavana päivänä Janne sai taudin itselleen, sitä seuraavana minä ja lopulta Aapo. Ape ei onneksi ollut vielä lähipäivinä tulossa pelipaikoille ja säästyi taudilta. Vaikka tauti oli aggressiivinen ja nopea, vei se voimat useammaksi päiväksi ja tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hyviä treenisuunnitelmia oli taas muutettava 🙁 

           Treenipaikoilta löytyi aina välillä kivaa puuhaa 

Osallistuimme leirin aikana Portugal O Meetingiin (POM), johon kuului neljä kilpailua neljänä päivänä. Säät suosi ja tarjolla oli tällä kertaa hellekisoja. Oma vointini oli jo sen verran normalisoitunut, että pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin ja jopa juoksemaan ne ihan hyvällä vauhdilla, joskaan ihan täysillä en uskaltanut aluksi runnoa. Parissa ensimmäisessä kilpailussa oli vielä vatsan kanssa ongelmia, mutta sitten olo alkoi ollakin jo aika hyvä ja jotenkin ihmeen kaupalla palautuminenkin toimi.  Leirimme viimeisenä viikonloppuna osallistuimme vielä Arraioloksessa järjestettyihin kisoihin (The International Meeting of Arraiolos). Nämä kisat menivät hieman sateisemmissa olosuhteissa, mutta sujuivat omalta osaltani muuten ihan mukavasti.  

Omat haasteensa kisoihin toi lapsenhoito. Meidän oli tarkoitus käyttää tähän kisapaikan muksulaa, mutta POM:n ensimmäisenä kisapäivänä tuo ei mennyt ihan tuubiin. Poika oli itkenyt koko ajan ja muksulatäditkin näyttivät melko kärsiviltä, kun hain hänet pois 😮 Seuraaville päiville äitini venkslasi lähtöaikojaan siten, että hoito onnistui omasta takaa. Arraioloksen kilpailuissa tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, koska vanhempani olivat jo lähteneet takaisin Suomeen. Tämäkin muksulakokemus alkoi samalla tavalla ja lähtöön juostessani oli kamalaa kuulla itkua ja äiti-huutoja takaatani. Onneksi muksulatäti oli aivan mahtava ja sanoi, ettei ole mitään hätää, itku ei haittaa ja he pärjäävät varmasti. Sain jotenkin ahdistuneisuudesta huolimatta keskittymiseni kilpailuun ja onnistuin tekemään hyvän suorituksen. Ehkä siinä oli joku alitajuntainen kiire päästä äkkiä maaliin ja pystyin siksi skarppaamaan niin hyvin 😀 Seuraavanakin päivänä mussukka oli ollut muksulassa sylivauva, mutta tällä kertaa ilman itkua. Ei se tietenkään ihme ole, että vähän hirvittää jäädä hoitoon tuntemattomille tädeille, jotka eivät edes puhu suomea! 

Pääsin pokkaamaan 

Kaiken kaikkiaan leiristä jäi vähän outo fiilis. En muista, milloin olisin ollut leirillä, jossa olisin harjoitellut näin vähän. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen, että sain hyviä ja laadukkaita harjoituksia tehtyä, vaikka määrää ei niin paljoa tullutkaan. Osasin myös pitää järjen mukana, enkä yrittänyt tehdä väkisin mitään.  

Kotiin oli ihanaa palata! Oma suihku tuntui suorastaan aggressiiviselta sen jälkeen, kun kolme viikkoa oli tuskaillut huonopaineisen suihkun kanssa ja yrittänyt hinkata vähällä vedellä shampoota pois hiuksista. Oma sänky tuntui myös mukavalta, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että patja lähtisi alta. Ja mikä kaikkein parasta, pikkumies oli onnessaan päästessään takaisin omaan kotiin omien lelujensa luokse <3 Huomattavaa oli myös se, että leirielämä oli melko rankkaa 2-vuotiaan kanssa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen oloonsa sisätiloissa, vaan olisi halunnut olla koko ajan ulkona (luonnollisesti). Sellaista omaa hengähdysaikaa ei juuri ollut ja välillä hermotkin olivat ehkä aavistuksen koetuksella 😀. Päiväunet osui aina automatkoille, joten silloin, kun itse olisi halunnut kämpille päästessä ottaa hieman lepoa, poitsu olikin täynnä virtaa. Mulla oli mukana kaksi kirjaa, joista yhtään sivua ei tullut luettua, mutta ristikkoa tein yhtenä päivänä… Muuta touhua siis riitti ja iltaisin olin niin poikki, että oli pakko mennä ajoissa nukkumaan. Vuosi sitten leireily oli paljon helpompaa (tai sitten aika kultaa muistot😉). Toki silloin vanhempani olivat apuna, mutta tällä kertaa majoituimme eri paikoissa. Treeniolosuhteet olivat tuolla tietenkin kohdillaan ja senhän takia tuonne lähdimme. Tänä talvena on ollut Suomessakin sulaa ja siten hyvät treeniolosuhteet, mutta täällä on kuitenkin kylmä. Lämpimässä on parempi treenata, ainakin omien, hieman raihnaisten paikkojeni kanssa. Nyt vaan toivotaan, että lumet pysyisi poissa loppuun asti ja kevät ja lämpö tulisivat tännekin pian! 

                     Täällä kelpasi juosta 

-Aino

POMmailua Portugalissa

Vaikka kotimaassakin on saanut tänä talvena nautiskella lumettomista maastoista, lähdimme hiihtolomalla koko perheen voimin Portugaliin nautiskelemaan kesäisistä lämpötiloista, uusista maastoista ja kivasta kisatunnelmasta POM-rastiviikolle. Niin, “koko perheen voimin”… Eli seurana meillä kisapaikoilla olivat minun vanhempani, mieheni vanhemmat, minun kaksi tätiäni, siskoni perheineen, kaksi veljeäni ja mieheni sisko perheineen… Ja kaikki suunnistajia, kuinkas muutenkaan. Emme kyllä kaikki asuneet samassa tuvassa! Menestystäkin osa porukasta keräsi nuoriso-osaston lisäksi, sillä siskoni Aino nappasi naisten eliittisarjan mestaruuden ja mieheni siskon mies Mårten miesten eliitin hopeaa. Itse lähdin reissuun nauttimaan kesäfiiliksestä ja keräämään maastopankkia niin itselleni kuin jälkikasvullekin.

Eli jälleen kerran, loma oli täysin suunnistusta! Tällä kertaa viikon matkaan mahtui 6 suunnistuskisaa, 2 suunnistusharjoitusta ja 2 PK-lenkkiä. Lisäksi uskaliaimmat pomppivat sporttisesti myös viileässä uima-altaassa, itse en tosin näihin lukeutunut, mutta seurasin touhua kunnioittaen patiolta altaan vierestä.

Tuo suunnistuksen määrä oli aika reilu, joten osan kanssa sitä hieman justeerasimme. Kohta 5 ja 7 vuotta täyttäville neideille arvelimme kahden treenin ja neljän kisan riittävän, ja ennakkoon oletimme nuorimmaisen lisäksi jättävän osan kilpailuista kesken. Vielä mitä. Hän paineli kaikki alusta loppuun (saattaja perässään) ja höpötteli samalla omiaan, löysi kiinnostavia kiviä, kukkia ja keppejä ja luopui välillä myös kartasta, kun käsissä ei enää ollut sille tilaa.

Isosisko, syksyllä koulun aloittava vauhtimimmi meni niinikään omansa kokonaan, mutta vaati myös yhden ylimääräisen kilpailun. Kahtena kisapäivänä oli nimittäin mahdollisuus myös sprinttisuunnistaa erillisessä kaksipäiväisessä sprintticupissa, joista toinen kisoista oli pimeällä ja toinen valoisalla. Pimeän kisan ajaksi jätimme neidin lukiolaisen isoveljen hoiviin iltapuuhiin, hän kun säästeli vähän jalkojaan jättäen sprintit väliin, mutta toiseen sprinttiin jalkaa polkeva neiti oli otettava mukaan. “Miksi te saatte suunnistaa kaksi kisaa päivässä, mutta mä vaan yhen? Se on EPÄREILUA!” Omaan sarjaan – niin no, 10-vuotiaiden sarjaan siis – häntä ei saanut enää jälki-ilmoitettua, mutta lyhyeen avoimeen sarjaan kyllä. Sinne siis ja isä perään varjostamaan. Muuten sujui hienosti, mutta tyttönen oli mukulakivillä kirmatessaan pannuttanut komeasti ja sen jälkeen oli useampi rastiväli mennyt tutkiessa jalkojen haavojen tilanteen edistymistä. Jos veri ei isosti valu, kyyneleetkin tuntuvat tyrehtyvän nopeasti ja niin kävi tälläkin kertaa.

Itse en ole mikään sprinttisuunnistusspesialisti, sillä jos ihan rehellisiä ollaan, siinä yleisö ja ohikulkijat pääsevät vaikuttamaan pääni toimintaan luvattoman paljon kesken suunnistussuorituksen. Harvinaista kyllä, ilmoittauduin rastiviikon ohessa pidettyyn sprintticupiin myöskin ja tällä kertaa pääsin nautiskelemaan sprinttisuunnistuksenkin haasteista, sillä keskiaikainen katukuva, pikkukisan tunnelma ja kiinnostavat reitinvalinnat saivat unohtamaan kaiken muun. Kaupungin muurien yhteyteen oli viety rasteja hauskoille siltarakennelmille, joiden reunoilla olevista ravintoloista tuli iloista kannustusta meille juoksijoille. Löysin reittini suht onnistuneesti, isäni sen sijaan oli tuskaillut melko pitkään arvuutellessaan, missä rasti oikein on ja miten ihmeessä sinne pääsee (rasti 8, kartta alla). Käytännössä ohut käytävä oli kuin puista laituria, mutta ilmassa tukipilareiden varassa.

Metsäkisoissa maasto oli erittäin nopeakulkuista ja avointa, mikä teki ainakin itselleni suunnistuksen varsin helpoksi ja radat turhan juoksuvoittoisiksi. Aurinkoista fiilistä sekään ei lannistanut ja pakkohan se on myöntää, että jos ei juoksuvauhti riitä, niin lenkillä ei ole tarpeeksi viihdytty. Pienimpien lasten ratoja hehkutin jo Facebookin suunnistus-ryhmässä, sillä runsasrastiset, helpot suunnistusradat olivat ainakin meidän tyttöjen mieleen ja vaikka vielä isompikin tekee pohdintojaan hartaasti, hän osasi mennä radat aivan itsenäisesti. Aikaa kului yleensä kisassa puolen tunnin molemmin puolin, pikkusiskolla hiukan enemmän mutta aina kuitenkin alle tunnin. Kerran piti isosiskon saada saattaja-kummisedältä vinkkiä, kun rastia ei tienvarsiparkin autojen takaa näkynyt. Tarina ei kerro, näkikö Aapo rastin 190 cm korkeudestaan vai katsoiko kartasta, mutta rasti löytyi ja matka jatkui.

Isommat pojat meillä onnistuivat suunnistuksellisesti kivasti. Kovaa se vaan on se 18-sarjalaisten vauhti! Mitkä lie, ehkä hiekkapohja, lämpö ja pitkät kilometrit, saivat esikoisen jalkapohjat valtaville, kivuliaille rakoille, joita mumminkin toimesta reissussa hoivailtiin.  Jonkin verran jäimme jumiin piikkipensaisiin ja ainakin tämä nylkkyjä fanittava kaverimme sai katsoa peiliin asuvalintansa ja naarmujensa jälkeen – niitä naarmuja ei myötätuntoni riittänyt paijailemaan. Jos juoksee alasti, kärsii seuraukset ja niin tuo onneksi tekikin – eikä tinkinyt jatkossakaan asustaan.

Eivät ne muuten ne 14-sarjalaisetkaan hiljaa etene… Kyllä olen itse saanut talvitreeneissä lähinnä katsella selkää – paitsi isompien pummien sattuessa kohdille. Niitä ei nyt 14-vuotiaallemme tullut, paitsi sellainen oikein kohtalokas virhe, kun ensimmäisen kisan 9. rastilla hän unohti leimata! Näin jäi kokonaiskilpailun tulos saamatta, mutta muissa osakilpailuissa tuli ilahduttavan onnistuneet suoritukset, joilla sai kärkipään sijat ja lohkesi myös sprintticupin voitto, joten ei poika ihan suu mutrussa kotiin palannut. Siinä rastilla, jolla poika kävi ja leima puuttui, oli samaan aikaan nuorempi urheilija isänsä kanssa säätämässä ja tämän episodin seuranta oli vienyt ajatukset jo seuraavaan rastiväliin ja leima oli unohtunut ottaa. Sattuuhan sitä, harmillista tietysti rastiviikoilla, jolloin yhteistulosta ei voi saada. Mutta näin suunnistusvalmentajan näkökulmasta tuli aivan oiva oppimisen paikka siitä, miten keskittyminen voi hetkessä kadota ja rutiininomainen suorittaminen häiriintyä. Samantyyppisiä unohtuneita leimauksia on monille sattunut esimerkiksi juomarasteilla, minkä vuoksi on hyvä, että juomapisteet nykyisin yleisimmin sijoitetaan rastiväleille, ei itse rasteille. Selkää sain katsella myös valokuvatessani, sillä näitä nopeita jätkiä ei näin vanhoilla sormilla näköjään ehdi ruudulle ajoissa vangita!

Edellistalvina reissumme ovat kestäneet 5-6 viikkoa, joten nyt oli tällainen pikapyrähdys. Ihana hengähdyshetki arjen tohinan keskelle, mahtava treeniviikko ja upeaa aikaa perheen ja läheisten kanssa. Kelit todellakin suosivat! Viimeisenä päivänä pidimme aamupäivällä tuulitakkeja päällä, mutta muuten oli kyllä kesäkelit. Hiukan haikea oli tunnelma jo viikon kohdalla tulla takaisin, mutta kotonakin odotti aurinko ja ainakin täällä Kirkkonummella meren rannan tuntumassa aivan sulat, suunnistamaan kutsuvat metsät. Ei muuta kuin vähän pidempää hihavartta ylle ja metsäreiteille!