Avainsana: urheilu

Huoltajan rooli nuoren urheilijan arjessa

K – K – K. Tuttu kolmen koon yhdistelmä: kannusta, kuskaa ja kustanna. Tämä kolmikko tulee varmasti ensimmäisenä monelle mieleen, kun kysellään vanhemman ja huoltajan roolia nuoren urheilijan elämässä. Ne kaikki kuuluvat siihen, totta kai. Mutta myös paljon, paljon enemmän.

Kun itse olin nuori urheilija, palvelu pelasi kotona ällistyttävän hyvin. Vanhemmillani ei itsellään ollut erityistä kilpaurheilutaustaa, mutta ymmärrystä oli sitäkin enemmän. Äitini piti automaattisesti esimerkiksi huolen ruokarytmistä, terveellisestä ravinnosta ja sopivasta vaatetuksesta. Vanhempani olivat tietoisia siitä, mitä harjoituksia minulla milloinkin oli, ja aamuherätykset tehtiin sen mukaan. Muistan varmasti ikuisesti isäni aamurallatukset, kun aina sain kuulla iloisella äänellä huudetun toivotuksen siitä, että oli taas ”aamujen aamu”. Teininä en ehkä itse kovin usein vastannut yhtä reippaasti, saati sitten noussut. Mutta herätys oli aina sovitusti 2-3 tuntia ennen harjoitusta, jotta sain aamiaisen sulamaan ennen urheilua. Ja totta kai, aamupala oli valmiina, kun keittiöön laahustin.

Meitä oli viisi lasta, joten nyt jälkikäteen voin vain ihailla sitä panostusta, jolla meidän urheiluumme suhtauduttiin. Suunnistuksen kisaviikonloput tarkoittivat sitä, että olimme yleensä sekä lauantain että sunnuntain koko päivän poissa. Yleensä molemmat vanhemmat olivat huoltamassa ja kannustamassa mukana. Melko säännöllistä oli, että kisaviikonloppuna äiti oli herättyämme jo leiponut sämpylät valmiiksi kisaeväiksi mukaanotettavaksi. Paistettu muna leivän päällä ja valmiiksi viipaloidut kasvikset ja hedelmät olivat ihan perusjuttuja viikonloppuaamuina. Puhumattakaan siitä, että hän jätti varhain aamulla valmistellun päivällisen odottamaan iltapäivän loppukypsennystä, jotta kisoista palattuamme ruoka olisi mahdollisimman nopeasti valmiina.

Nyt äitinä saan seurata omien lasteni edesottamuksia urheilijan poluillaan. Tietenkään tilanne ei ole aivan sama kuin 25 vuotta sitten, mutta moni asia yhdistää silloista arkea nykyiseen. Aamulla ei ainakaan meillä olla virkeimmillään, eivätkä kasvikset tai hedelmät eksy suuhun asti, jollei niitä tarjoile mahdollisimman helposti. Valmiiksi viipaloidut paprikat, tomaatit, omenat ja appelsiinit häviävät nopeasti lautasilta, mutta jos pöytään laittaa kulhon hedelmiä ja leikkuuveitsen, mitään ei tapahdu. Teinit saavat vitamiineja meillä lisäksi Xtend-kapseleista, sillä päivän saanti ei valmiiksi viipaloilluillakaan täyty millään.

Teen mielelläni aamiaiset mahdollisimman valmiiksi lapsille – ehkä se on jatkoa sille, millaisen nuoren urheilijan arjen itse koin. Muut kokkailuvuorot jaamme perheen kesken ja mietimme yhdessä viikkomenun niin, että kaikille löytyisi lemppareita. Myös 5- ja 7-vuotiailla on oma kokkivuoronsa, jolloin isä tai äiti on apukokin roolissa. Itse tuon ruokalistaan 3-4 kasvisruokaa joka viikolle, ja niiden myötä jälkikasvukin rohkaistuu testaamaan uusia makuja. Tuoreita sämpylöitä en ole äitini tapaan jaksanut aamuisin pyöräytellä, se rima oli itselleni hiukan liian korkealla.

Vaikka yritänkin opettaa teinejä ottamaan itse vastuuta omista aikatauluistaan, haluan itsekin olla tietoinen siitä, milloin ruokaa tarvitaan. Niinpä juttelemme aina edellisenä päivänä seuraavan päivän aikatauluista, keittiön seinällä on lista kaikkien urheilumenoista sekä viikon menu ja sunnuntai-iltaisin kurkataan kokonaisuudessaan tulevan viikon ohjelma. Onnistunut harjoittelu vaatii kaverikseen säännöllisen ruokarytmin, joten meillä lähdetään siitä, että päivittäin on 5-6 ruokahetkeä. Nämä rytmitetään sitten harjoituksiin sopiviksi. Jos kello 18 on testijuoksu, päivällinen on klo 16 mennessä tai vasta testijuoksun jälkeen. Usein koulusta saapuminen (korona-ajan ulkopuolella) on niin lähellä tuota kello neljää, että tarjolla on yleensä silloin ennemminkin kevyt, hyvin sulava välipala ja illallinen sitten vasta kovan juoksun jälkeen.

Vaikka urheilulukiolaisella on nyt etäkoulun aikana ollut väljät aamuaikataulut treenien suhteen ja ensimmäiset luennot alkaneet vasta klo 12.40, on meillä aamiainen tarjolla klo 9 mennessä. Näin se ehtii sulaa ennen aamupäivän treeniä ja nuori ehtii myös käydä suihkussa ennen luentoa. Meillä tämä rytmi on vaatinut myös komentelua äidin taholta, muutoin aamupala jäisi helposti väliin. Kannustan sen sijaan ennemmin menemään aamupalan jälkeen takaisin sänkyyn, jos vielä väsyttää. Näin itsekin tein nuorena ja tiedän monen huippu-urheilijan tekevän edelleen.

Aina se urheileva nuori ei välttämättä ole vanhemman kanssa samaan mieltä. Voi tuntua pahalta, kurjalta, julmalta tai epäreilulta käskyttää kiukuttelevaa teiniä syömään, käyttämään talvella pitkiä housuja tai menemään aikaisemmin nukkumaan. Välillä tuntuu, että huoltajana voisi vaikka heittää hanskat tiskiin. Itsehän se haluaa urheilla niin ottakoon itse vastuuta. On kuitenkin vaikea sanoa, milloin nuori on riittävän kypsä siihen. Toiset ovat varhain, toiset paljon myöhemmin. Toisaalta näin äitinä sitä huomaa, että vuodet menevät niin vauhdilla ohi, että tätä etuoikeutta auttaa ja tukea toista ei pitkään enää olekaan tarjolla. Vaikka kovin usein kiitosta ei saakaan, jotakin sinne maaperään tulee istutettua.

En varmasti itse kiittänyt äitiäni ja isääni teininä kertaakaan. Niinpä voin tehdä sen nyt. Uskon voivani sanoa kaikki nämä kiitokset myös sisarusteni puolesta. Kiitos kannustuksesta, kuskauksesta, kustantamisesta. Kiitos kärsivällisyydestä. Kiitos kokkailusta. Kiitos heräämisestä kukonlaulun aikaan ja kiitos aamuherätyksistä. Kiitos urheiluvarusteista, leirijärjestelyistä, seuran toimintaan osallistumisesta. Kiitos suunnistussynttäreiden järjestämisestä. Kiitos lähtemisestä Ruotsiin kisamatkojen huoltajiksi. Kiitos upeista rastiviikkolomista. Kiitos, kun annoitte lähteä yksin ystävien kanssa leireille ja rastiviikoille myös alaikäisenä. Kiitos myös siitä, että osasitte tarvittaessa sanoa ei.

Eli kyllä, huoltajan rooli on paljon, paljon enemmän kuin vain kannustamista, kuskausta ja kustantamista. Millainen kokonaisuus kuhunkin perheeseen sitten sopii, riippuu varmasti perheestä. Itse uskon, että on parempi olla vaikka vähän liikaa tukena kuin liian vähän. Jossain vaiheessa ne lapset ponnistavat kotoa omille siivilleen ja silloin on kiva, jos on riittävästi eväitä mukana. Eväitä vuorokausirytmiin, eväitä monipuoliseen ravintoon, eväitä vastuunottoon. Oli se urheilu-uran jatko sitten millainen tahansa, pohja rakennetaan kotona lapsuudessa ja nuoruudessa.

Vieraskynä: Kolme viikkoa Portugalissa

Aino Mänkärlä

Päädyimme valitsemaan tämän talven leiripaikaksemme Portugalin. Usein olemme tehneet talvella kaksi erillistä kahden viikon leiriä etelään, mutta nyt halusimme välttää matkustuskertoja ja lähteä vain yhdelle leirille. Matkustaminen ei nimittäin ole mitään nautinnollisinta puuhaa taaperon kanssa 😉  

                   “Kotikylämme” Alcacer do Sal 

Leirin kokoonpanoomme kuului tällä kertaa minun lisäkseni mieheni Janne, kohta 2-vuotias poikamme ja veljeni Aapo. Myöhemmin letkaan liittyi viikoksi toinen veljeni Ape. Meidän lisäksemme Portugalissa oli samaan aikaan myös paljon muita lynxiläisiä, mm. vanhempani, tätini ja siskoni perheineen. Annan perheen tarinaa löytyykin aiemmasta postauksesta 😊.  

Leiri ei alkanut tällä kertaa ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Leirille lähtiessä itselläni oli hieman ongelmia kipeytyneen kantapään kanssa. Tuo samainen kantapää on leikattu 8 vuotta sitten ja on silloin tällöin särkenyt hetkellisesti, mutta nyt kipu ei tuntunut katoavan normaaliin tapaan. Tuo hieman tietenkin laski fiilistä ja tiesin, että on epätodennäköistä, että pystyisin juoksemaan kahta treeniä päivässä aamulenkeillä höystettynä, kuten leireillä on usein tapana. Ihan sitä jalka ei kestänytkään, mutta onnekseni se kesti kuitenkin päätreenit, joita tällä leirillä olivat kovavauhtiset suunnistukset ja kilpailut. Jalan kunnossa pysymistä edesauttoi se, että jalkaterapeuttimieheni jaksoi kehitellä erilaisia huoltotoimia, teippauksia ja teorioita siitä, mistä tuo kipu ja kiristys oikeastaan aiheutuu 😊 

Kantapääkipu ei ollut leirin ainoa ongelma. Olimme olleet vajaan viikon leirillä, kun treenipaikalta palatessa pikkumies alkoi oksentaa. Noh, mietimme, että mutkaiset tiet jne oli tähän syynä, mutta pienen potilaan vointi ei vaikuttanut helpottavan tyhjennyksestä huolimatta. Valitettavasti seuraavana päivänä Janne sai taudin itselleen, sitä seuraavana minä ja lopulta Aapo. Ape ei onneksi ollut vielä lähipäivinä tulossa pelipaikoille ja säästyi taudilta. Vaikka tauti oli aggressiivinen ja nopea, vei se voimat useammaksi päiväksi ja tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hyviä treenisuunnitelmia oli taas muutettava 🙁 

           Treenipaikoilta löytyi aina välillä kivaa puuhaa 

Osallistuimme leirin aikana Portugal O Meetingiin (POM), johon kuului neljä kilpailua neljänä päivänä. Säät suosi ja tarjolla oli tällä kertaa hellekisoja. Oma vointini oli jo sen verran normalisoitunut, että pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin ja jopa juoksemaan ne ihan hyvällä vauhdilla, joskaan ihan täysillä en uskaltanut aluksi runnoa. Parissa ensimmäisessä kilpailussa oli vielä vatsan kanssa ongelmia, mutta sitten olo alkoi ollakin jo aika hyvä ja jotenkin ihmeen kaupalla palautuminenkin toimi.  Leirimme viimeisenä viikonloppuna osallistuimme vielä Arraioloksessa järjestettyihin kisoihin (The International Meeting of Arraiolos). Nämä kisat menivät hieman sateisemmissa olosuhteissa, mutta sujuivat omalta osaltani muuten ihan mukavasti.  

Omat haasteensa kisoihin toi lapsenhoito. Meidän oli tarkoitus käyttää tähän kisapaikan muksulaa, mutta POM:n ensimmäisenä kisapäivänä tuo ei mennyt ihan tuubiin. Poika oli itkenyt koko ajan ja muksulatäditkin näyttivät melko kärsiviltä, kun hain hänet pois 😮 Seuraaville päiville äitini venkslasi lähtöaikojaan siten, että hoito onnistui omasta takaa. Arraioloksen kilpailuissa tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, koska vanhempani olivat jo lähteneet takaisin Suomeen. Tämäkin muksulakokemus alkoi samalla tavalla ja lähtöön juostessani oli kamalaa kuulla itkua ja äiti-huutoja takaatani. Onneksi muksulatäti oli aivan mahtava ja sanoi, ettei ole mitään hätää, itku ei haittaa ja he pärjäävät varmasti. Sain jotenkin ahdistuneisuudesta huolimatta keskittymiseni kilpailuun ja onnistuin tekemään hyvän suorituksen. Ehkä siinä oli joku alitajuntainen kiire päästä äkkiä maaliin ja pystyin siksi skarppaamaan niin hyvin 😀 Seuraavanakin päivänä mussukka oli ollut muksulassa sylivauva, mutta tällä kertaa ilman itkua. Ei se tietenkään ihme ole, että vähän hirvittää jäädä hoitoon tuntemattomille tädeille, jotka eivät edes puhu suomea! 

Pääsin pokkaamaan 

Kaiken kaikkiaan leiristä jäi vähän outo fiilis. En muista, milloin olisin ollut leirillä, jossa olisin harjoitellut näin vähän. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen, että sain hyviä ja laadukkaita harjoituksia tehtyä, vaikka määrää ei niin paljoa tullutkaan. Osasin myös pitää järjen mukana, enkä yrittänyt tehdä väkisin mitään.  

Kotiin oli ihanaa palata! Oma suihku tuntui suorastaan aggressiiviselta sen jälkeen, kun kolme viikkoa oli tuskaillut huonopaineisen suihkun kanssa ja yrittänyt hinkata vähällä vedellä shampoota pois hiuksista. Oma sänky tuntui myös mukavalta, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että patja lähtisi alta. Ja mikä kaikkein parasta, pikkumies oli onnessaan päästessään takaisin omaan kotiin omien lelujensa luokse <3 Huomattavaa oli myös se, että leirielämä oli melko rankkaa 2-vuotiaan kanssa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen oloonsa sisätiloissa, vaan olisi halunnut olla koko ajan ulkona (luonnollisesti). Sellaista omaa hengähdysaikaa ei juuri ollut ja välillä hermotkin olivat ehkä aavistuksen koetuksella 😀. Päiväunet osui aina automatkoille, joten silloin, kun itse olisi halunnut kämpille päästessä ottaa hieman lepoa, poitsu olikin täynnä virtaa. Mulla oli mukana kaksi kirjaa, joista yhtään sivua ei tullut luettua, mutta ristikkoa tein yhtenä päivänä… Muuta touhua siis riitti ja iltaisin olin niin poikki, että oli pakko mennä ajoissa nukkumaan. Vuosi sitten leireily oli paljon helpompaa (tai sitten aika kultaa muistot😉). Toki silloin vanhempani olivat apuna, mutta tällä kertaa majoituimme eri paikoissa. Treeniolosuhteet olivat tuolla tietenkin kohdillaan ja senhän takia tuonne lähdimme. Tänä talvena on ollut Suomessakin sulaa ja siten hyvät treeniolosuhteet, mutta täällä on kuitenkin kylmä. Lämpimässä on parempi treenata, ainakin omien, hieman raihnaisten paikkojeni kanssa. Nyt vaan toivotaan, että lumet pysyisi poissa loppuun asti ja kevät ja lämpö tulisivat tännekin pian! 

                     Täällä kelpasi juosta 

-Aino

POMmailua Portugalissa

Vaikka kotimaassakin on saanut tänä talvena nautiskella lumettomista maastoista, lähdimme hiihtolomalla koko perheen voimin Portugaliin nautiskelemaan kesäisistä lämpötiloista, uusista maastoista ja kivasta kisatunnelmasta POM-rastiviikolle. Niin, “koko perheen voimin”… Eli seurana meillä kisapaikoilla olivat minun vanhempani, mieheni vanhemmat, minun kaksi tätiäni, siskoni perheineen, kaksi veljeäni ja mieheni sisko perheineen… Ja kaikki suunnistajia, kuinkas muutenkaan. Emme kyllä kaikki asuneet samassa tuvassa! Menestystäkin osa porukasta keräsi nuoriso-osaston lisäksi, sillä siskoni Aino nappasi naisten eliittisarjan mestaruuden ja mieheni siskon mies Mårten miesten eliitin hopeaa. Itse lähdin reissuun nauttimaan kesäfiiliksestä ja keräämään maastopankkia niin itselleni kuin jälkikasvullekin.

Eli jälleen kerran, loma oli täysin suunnistusta! Tällä kertaa viikon matkaan mahtui 6 suunnistuskisaa, 2 suunnistusharjoitusta ja 2 PK-lenkkiä. Lisäksi uskaliaimmat pomppivat sporttisesti myös viileässä uima-altaassa, itse en tosin näihin lukeutunut, mutta seurasin touhua kunnioittaen patiolta altaan vierestä.

Tuo suunnistuksen määrä oli aika reilu, joten osan kanssa sitä hieman justeerasimme. Kohta 5 ja 7 vuotta täyttäville neideille arvelimme kahden treenin ja neljän kisan riittävän, ja ennakkoon oletimme nuorimmaisen lisäksi jättävän osan kilpailuista kesken. Vielä mitä. Hän paineli kaikki alusta loppuun (saattaja perässään) ja höpötteli samalla omiaan, löysi kiinnostavia kiviä, kukkia ja keppejä ja luopui välillä myös kartasta, kun käsissä ei enää ollut sille tilaa.

Isosisko, syksyllä koulun aloittava vauhtimimmi meni niinikään omansa kokonaan, mutta vaati myös yhden ylimääräisen kilpailun. Kahtena kisapäivänä oli nimittäin mahdollisuus myös sprinttisuunnistaa erillisessä kaksipäiväisessä sprintticupissa, joista toinen kisoista oli pimeällä ja toinen valoisalla. Pimeän kisan ajaksi jätimme neidin lukiolaisen isoveljen hoiviin iltapuuhiin, hän kun säästeli vähän jalkojaan jättäen sprintit väliin, mutta toiseen sprinttiin jalkaa polkeva neiti oli otettava mukaan. “Miksi te saatte suunnistaa kaksi kisaa päivässä, mutta mä vaan yhen? Se on EPÄREILUA!” Omaan sarjaan – niin no, 10-vuotiaiden sarjaan siis – häntä ei saanut enää jälki-ilmoitettua, mutta lyhyeen avoimeen sarjaan kyllä. Sinne siis ja isä perään varjostamaan. Muuten sujui hienosti, mutta tyttönen oli mukulakivillä kirmatessaan pannuttanut komeasti ja sen jälkeen oli useampi rastiväli mennyt tutkiessa jalkojen haavojen tilanteen edistymistä. Jos veri ei isosti valu, kyyneleetkin tuntuvat tyrehtyvän nopeasti ja niin kävi tälläkin kertaa.

Itse en ole mikään sprinttisuunnistusspesialisti, sillä jos ihan rehellisiä ollaan, siinä yleisö ja ohikulkijat pääsevät vaikuttamaan pääni toimintaan luvattoman paljon kesken suunnistussuorituksen. Harvinaista kyllä, ilmoittauduin rastiviikon ohessa pidettyyn sprintticupiin myöskin ja tällä kertaa pääsin nautiskelemaan sprinttisuunnistuksenkin haasteista, sillä keskiaikainen katukuva, pikkukisan tunnelma ja kiinnostavat reitinvalinnat saivat unohtamaan kaiken muun. Kaupungin muurien yhteyteen oli viety rasteja hauskoille siltarakennelmille, joiden reunoilla olevista ravintoloista tuli iloista kannustusta meille juoksijoille. Löysin reittini suht onnistuneesti, isäni sen sijaan oli tuskaillut melko pitkään arvuutellessaan, missä rasti oikein on ja miten ihmeessä sinne pääsee (rasti 8, kartta alla). Käytännössä ohut käytävä oli kuin puista laituria, mutta ilmassa tukipilareiden varassa.

Metsäkisoissa maasto oli erittäin nopeakulkuista ja avointa, mikä teki ainakin itselleni suunnistuksen varsin helpoksi ja radat turhan juoksuvoittoisiksi. Aurinkoista fiilistä sekään ei lannistanut ja pakkohan se on myöntää, että jos ei juoksuvauhti riitä, niin lenkillä ei ole tarpeeksi viihdytty. Pienimpien lasten ratoja hehkutin jo Facebookin suunnistus-ryhmässä, sillä runsasrastiset, helpot suunnistusradat olivat ainakin meidän tyttöjen mieleen ja vaikka vielä isompikin tekee pohdintojaan hartaasti, hän osasi mennä radat aivan itsenäisesti. Aikaa kului yleensä kisassa puolen tunnin molemmin puolin, pikkusiskolla hiukan enemmän mutta aina kuitenkin alle tunnin. Kerran piti isosiskon saada saattaja-kummisedältä vinkkiä, kun rastia ei tienvarsiparkin autojen takaa näkynyt. Tarina ei kerro, näkikö Aapo rastin 190 cm korkeudestaan vai katsoiko kartasta, mutta rasti löytyi ja matka jatkui.

Isommat pojat meillä onnistuivat suunnistuksellisesti kivasti. Kovaa se vaan on se 18-sarjalaisten vauhti! Mitkä lie, ehkä hiekkapohja, lämpö ja pitkät kilometrit, saivat esikoisen jalkapohjat valtaville, kivuliaille rakoille, joita mumminkin toimesta reissussa hoivailtiin.  Jonkin verran jäimme jumiin piikkipensaisiin ja ainakin tämä nylkkyjä fanittava kaverimme sai katsoa peiliin asuvalintansa ja naarmujensa jälkeen – niitä naarmuja ei myötätuntoni riittänyt paijailemaan. Jos juoksee alasti, kärsii seuraukset ja niin tuo onneksi tekikin – eikä tinkinyt jatkossakaan asustaan.

Eivät ne muuten ne 14-sarjalaisetkaan hiljaa etene… Kyllä olen itse saanut talvitreeneissä lähinnä katsella selkää – paitsi isompien pummien sattuessa kohdille. Niitä ei nyt 14-vuotiaallemme tullut, paitsi sellainen oikein kohtalokas virhe, kun ensimmäisen kisan 9. rastilla hän unohti leimata! Näin jäi kokonaiskilpailun tulos saamatta, mutta muissa osakilpailuissa tuli ilahduttavan onnistuneet suoritukset, joilla sai kärkipään sijat ja lohkesi myös sprintticupin voitto, joten ei poika ihan suu mutrussa kotiin palannut. Siinä rastilla, jolla poika kävi ja leima puuttui, oli samaan aikaan nuorempi urheilija isänsä kanssa säätämässä ja tämän episodin seuranta oli vienyt ajatukset jo seuraavaan rastiväliin ja leima oli unohtunut ottaa. Sattuuhan sitä, harmillista tietysti rastiviikoilla, jolloin yhteistulosta ei voi saada. Mutta näin suunnistusvalmentajan näkökulmasta tuli aivan oiva oppimisen paikka siitä, miten keskittyminen voi hetkessä kadota ja rutiininomainen suorittaminen häiriintyä. Samantyyppisiä unohtuneita leimauksia on monille sattunut esimerkiksi juomarasteilla, minkä vuoksi on hyvä, että juomapisteet nykyisin yleisimmin sijoitetaan rastiväleille, ei itse rasteille. Selkää sain katsella myös valokuvatessani, sillä näitä nopeita jätkiä ei näin vanhoilla sormilla näköjään ehdi ruudulle ajoissa vangita!

Edellistalvina reissumme ovat kestäneet 5-6 viikkoa, joten nyt oli tällainen pikapyrähdys. Ihana hengähdyshetki arjen tohinan keskelle, mahtava treeniviikko ja upeaa aikaa perheen ja läheisten kanssa. Kelit todellakin suosivat! Viimeisenä päivänä pidimme aamupäivällä tuulitakkeja päällä, mutta muuten oli kyllä kesäkelit. Hiukan haikea oli tunnelma jo viikon kohdalla tulla takaisin, mutta kotonakin odotti aurinko ja ainakin täällä Kirkkonummella meren rannan tuntumassa aivan sulat, suunnistamaan kutsuvat metsät. Ei muuta kuin vähän pidempää hihavartta ylle ja metsäreiteille!