Sporttailua pienten lasten kanssa

Miten sä saat sun lapset irti ruudusta? Mitä liikuntaa ne harrastaa? Miten ne suostuu lähtemään sisältä?

Hyviä kysymyksiä, kiitos niistä. Ihan ensimmäiseksi, isompia lapsia en saakaan enää irti ruudusta. Olen luovuttanut. He huolehtivat koulutyönsä ja tekevät päivän treenin, kasiluokkalainen lisäksi 7 tuntia koululiikuntaa viikossa. Iltaisin saatan murahdella siinä kohti, kun toivoisin ruutuajan päättyvän, mutta en jaksa enää rageta. Luotan siihen, että järki kulkee mukana ja oppivat omia rajojaan myös unentarpeen kanssa.

Nuorempien kanssa pääsen vielä vaikuttamaan. 5-vuotiaalla ei ole vielä kännykkää, 7-vuotiaalla se on hätätapauksia varten. Yleensä siis akku loppuneena. Muutaman päivän välein hän muistaa kysyä, voisiko pelata Garminin Vivofit Junioriin kertyneiden aktiivisuusminuuttien tuomat pikapelit ja aina saa luvan. Telkkaria he katsovat mielellään, jos saavat luvan, mutta eivät päivittäin. Ylipäätään meillä aukeaa televisio ehkä kolmena, neljänä päivänä viikossa, joskus voi mennä koko viikkokin, että se on kiinni. Läppäriä tai tablettia pienet eivät meillä käytä, oma ruutuaikani sen sijaan voisi pientä justeerausta kaivata!

Meillä on pojilla enää vain suunnistus harrastuksena, mutta sen parissa vierähtääkin sitten aika iloisesti aikaa. Tytöillä on suunnistuksen rinnalla tempputuokio ja perhesalibandy, nyt tammikuulle otettiin myös yleisurheilu. Ajamme mielellään lapset kerran päivässä johonkin liikkumaan, varsinkin kun itse teemme siinä samalla sitten oman liikunnan. Ehkä tytöille inspiroivinta on se, kun me vanhemmat olemme suurimassa osassa treenejä heidän mukanaan, kuten suunnistuksessa usein on tapana. Perjantait meillä on vapaita ohjatuista tuokioista, mutta keksimme kyllä perheellä mukavaa sporttia sinnekin. Esimerkiksi tänään kasiluokkalaisella on voimatreeni, joka tällä kertaa sisältää myrskyn kaatamista puista pilkottujen pöllien heittelyn metsästä kohti puuvajaa. Pöllien paino, heittomatka ja treenin kesto on yritetty optimoida kaverille juuri tähän hetkeen kautta sopivaksi – ettei ihan mene vain hyötyliikunnan piikkiin!

Viime viikkoina olemme 5- ja 7-vuotiaiden neitien kanssa käyneet suunnistusseuran ketteryystreeneissä, vaelluksilla ja lamppulenkeillä. Vaelluksilla viisivuotias tallustelee polkuja pitkin noin 5 kilometriä 1,5 tunnissa. Eväshetki kuuluu aina mukaan. Metsän puolella menee tietysti hitaammin ja mitä enemmän ihmeteltävää on, sitä verkkaisempaa. Itsenäisyyspäivän vaelluksella Kirkkonummen Meikolla matkaa tuli nelisen kilometriä ja aikaa kului hieman yli kaksi tuntia. Löysimme muun muassa suppilovahveroita, vesiputouksen ja jänniä rotkoja, emmekä unohtaneet pomppia pitkin samettisia kallioita Ronja Ryövärintyttären tyyliin. Huomasin esimerkiksi, että yhden rotkon yli voi hypellä edestakaisin yli kymmenen minuuttia erilaisilla Ronja-laskeutumisilla ilman pienintäkään kyllästymistä.

Lamppulenkeillä pienet saavat jännitystä pimeästä metsästä. Polkuja ja hiekkateitä, valaistuksena vain tähdet sekä omat ja kavereiden otsalamput. Ja voi, miten huikea luonto meitä ympäröikään, kun välillä pysähdymme sammuttamaan kaikkien lamput! Eteneminen on hölkkää ja kävelyä vuorotellen, eikä tunti tai reilukaan ole ollut lapsille liikaa.

Ei meillä kuitenkaan aina innosta hihkuen ovesta ulos hypitä! Ulkoilun ja liikunnan suhteen olemme kuitenkin tiukkoja. Jos jäämme sään takia kotiin, siitä tulee helposti ihan turha tekosyy tulevaisuuttakin ajatellen. Vaatetus ratkaisee, ja ihan kakkiaisilmalla on mahtava treenissä ja kotimatkalla fiilistellä odottavaa saunaa. Pojat saattavat joskus äristä treeniin lähtiessä, mutta jos aikataulu on ollut ajoissa tiedossa ja ruoka siihen sopivasti pöydässä, ongelmia ei ole. Välillä tytöillä on joku leikki kesken, eikä lähteminen ole silloin ensimmäisenä mielessä. Kertaviikkoiset ketteryystreenit ovat viisivuotiaan suosikkeja. Hän on ulkoilutamineissaan eteisessä ennenkuin muut ovat ehtineet edes sisäistää lähtöohjeita. Enon vetämä harjoitus on kuulemma viikon kivoin, eikä sinne ole kertaakaan menty hampaat irvessä. Ja vaikka joku joskus johonkin puolimurjottaen lähtisi, en muista, että takaisin olisi kiukutellen tultu. Kyllä se huonokin mieli vaan aina treenissä kohenee!

Yksi tärkeä osa-alue meillä on se, että treeneissä on aina sopiva varustus. Toppavaatteet tai saappaat eivät meillä kuulu urheiluun, edes pienimmällä. Sen sijaan kylmillä ja kosteilla keleillä autolla odottaa aina vähintään kuivat sukat ja kengät, joten metsässäkin voi huoletta tarpoa joulukuisessa suossa suunnistuskengissä. Talviset metsävaatteet meillä ovat tuulitakit, ohuemmat pipot ja ohuemmat hanskat. Kuka nyt tuskan hiessä haluaisi liikkua? Vähemmästäkin rupeaa kiukuttelemaan. Minäkin. Tai erityisesti minä.

Ei muuta kuin ylös, ulos ja lenkille! Säällä kuin säällä, mielellä kuin mielellä. Lopulta kuitenkin on hymy korvissa.

Eilen lähdin iltalenkille klo 21.05. Voin luvata, että ei huvittanut. Mutta uskokaa pois, jo lenkillä oli huippufiilis!

Laatuaikaa puolison kanssa

Onko sinulla ja puolisollasi ”laatuaikaa” keskenänne? Me yritämme pitää siitä säännöllisestä kahdenkeskisestä ajasta kiinni, vaikka välillä se on vähän järjestelyjen takana. Mieluiten me yhdistämme siihen jotakin liikkumista, erityisesti luonnossa. Ravintolahetkiä tai kylpyläpiipahduksia tulee, jos on tullakseen, mutta noita luontoelämyksiä suunnittelemme eniten. Se yhteinen tekeminen on olennaista, samoin pitkät, inspiroivat keskustelut. No okei, kyllä me pussaillaankin. Myös siellä liikunnan lomassa 😉

Lokakuussa saimme mahdollisuuden piipahtaa Ilomantsissa pienellä vaellusretkellä. Ihana Endorfiininmetsästäjä-Terhi suunnitteli meille kotikulmilleen huikean melonta- ja vaelluskombon. Vietimme kolme yötä autiotuvissa, meloimme Koitajokea 24 kilometriä ja vaelsimme 30 kilometriä. Emme nähneet juuri muita ihmisiä, vaan saimme nauttia toisistamme, luonnosta ja syksyn kauneudesta samalla itseämme hiukan haastaen. Laatuaikaamme kuuluivat myös sadat ajokilometrit, joiden aikana keskustelut polveilivat mm. lapsista valmennukseen, koronaan, rakennusprojektiin, ensi vuoden lomasuunnitelmiin ja arkisiin askareihin.

Lainasimme Terhiltä (ja Helenalta, kiitos vielä!) melontavarusteet ja retkikeittimen (joka on kyllä omallakin hankintalistalla jo). Muuten pärjäsimme aika lailla omillamme. Vaelsimme polkujuoksukengissämme & urheiluvaatteissamme, joten ihan ammattilaisvaeltajia emme vielä ole. Hyvin sujui matkan taittaminen noissakin, eikä hiertymiä tai muita vaivoja tullut. Polkujuoksukengissä on se huono puoli vaelluksilla, että ne kastuvat helposti ja sitten on varpaat märkinä niin kauan, kunnes kengät on saanut (kenties autiotuvassa) taas kuivaksi. Meitä onneksi suosi myös keli, joten emme kärsineet märistä sukista sen enempää. Itse pidän omista Salomoneistani niin paljon, että kovin herkästi en ole niiden tilalle muita sujauttamassa!

Heti marraskuussa saimme uuden laatuaikamahdollisuuden, kun seuramme Lynx muutaman innokkaan järjestäjän voimin toteutti upean rogaining-pistesuunnistuksen Nuuksiossa viime sunnuntaina. Vanhempani lupasivat ottaa tytöt joukkueeseensa, pojat menivät kavereidensa kanssa omissa tiimeissään ja meille tuli siispä mahdollisuus ilmoittaa mukaan team #qualitytime. Ja sitä se oli, koko kolmen tunnin ajalta! Reittisuunnittelumme ei ollut aivan optimi, mutta saimme kuitenkin kerättyä annetussa ajassa 107 pistettä (voittajat 129) ja kilometrejäkin kertyi 17,5.

A2-kokoa ollut kisakartta tarjosi vinon pinon rasteja, joista sai kustakin 3-9 pistettä. Isoimmat pistepotit tulivat Quest-rasteilta, joissa oli lisäksi jokin yllätystehtävä. Jännitysmomenteista syttyvinä ulkoilijoina suunnittelimme reittimme mahdollisimman monen questin kautta. Siellä olikin hauskoja puuhia ja tulipa napsittua myös maisema-selfieitä osana tehtäviä. Meillä oli lisäksi diili, että rasteilla sai aina suukon ja sopivin väliajoin suukon lisäksi palan suklaata & hörpyn vettä. Aika sopiva diili, jolla jaksoi kummasti!

Meille laatuaika on siis aikaa yhdessä, yleensä luonnossa. Sitä tulee kuitenkin myös esimerkiksi itsensä kehittämisen ja itsensä johtamisen koulutuksista sekä valmennustyöhön liittyvistä seminaareista, joissa käymme säännöllisesti. Laatuaikaa on myös kahdenkeskinen tuokio saunassa, jossa ei välttämättä puhuta mitään. Ollaan vain hiljaa ja välillä hymyillään.

Nyt korona-aikaan meillä on ollut laatuaikaa myös keskellä päivää, kun etätöidemme lomassa syömme yhdessä lounasta lasten ollessa koulussa ja päiväkodissa. Nelilapsisen perheen koti on harvoin yhtä hiljainen. Syksyn tultua olen alkanut sytyttää lounaalle myös kynttilöitä. Söpö tunnelmahetki keskelle päivää, tuntuu arjen luksukselta. Koen myös laatuajaksi meidän yömme, sillä olemme aina saaneet nukkua kahdestaan. Tytöt ovat unessa ennen yhdeksää, eivät heräile, huutele, itke tai tule viereen, joten kaikki olemme aamulla virkeitä ja levänneitä. Teinitkin toivottavasti nukkuvat, ainakin suunnilleen jaksavat aamuisin kouluun ja treeneihin herätä 🙂

Laatuaika meillä siis vaihtelee. Se voi olla pidempi tuokio yhdessä tai ohikiitävä hetki hymyn kera. Se voi tulla arjen pienistä teoista tai rutiineista tai enemmän suunnitellusta ja järjestetystä kokonaisuudesta. Tärkeintä itselleni ainakin on, että sitä laatuaikaa muistaa ottaa, ja että sille muistaa antaa arvoa. Laatuaikaa on myös ihan vain itselle annettu aika – siitä toisella kerralla enemmän!

Ranskalaisia ja italialaisia lomapäiviä

Ranskan rastiviikon jälkeen jätimme hetkeksi suunnistuskartat mielestä (ja hah, niin varmaan!) ja yritimme keskittyä ihan rehelliseen turistipuuhailuun.

Nuori mies työn touhussa. Maisemat kohdillaan tällä kämppiksellä.
Raikas uimaranta leirintäalueella. Aivan ihana, kun ulkona oikeasti oli +32.

Ranskan viehättävältä leirintäalueelta löytyi upea luonnollinen uimaranta raikkaasta joesta, ja pienen ajomatkan päässä oli mahtavia vaellusmaastoja. Pienet neiditkin jaksoivat urheasti yli kahden tunnin patikoinnin, jossa oli lähes 400m nousua (ja palatessa tietysti laskua). Yhtenä päivänä ajoimme kurkistamaan Monacon menoa, kun sen verran lähelle olimme Alppeja jo laskeutuneet.

La Briguen lähikylä oli nimeltään Tende. Sieltä löytyi mm. mukavasti palveleva Charcuterie, josta saimme hiilien seuraksi tavaraa grilliin.
Vaelluksella Casterinon lähellä, La Vallée des Merveilles
Torihetki La Briguessa
Jos ois ihan pakko, niin minkä veneen noista ottaisit?

Ranskan jälkeen siirryimme Italiaan. Valitsimme Massan kaupungista mukavanoloisen leirintäalueen, La Citta di Massan, ja nautiskelimme Välimeren lempeistä laineista. Lähipuisto tarjosi kivan mahdollisuuden vetotreeniin. Ensijärkytys oli pikkuneideillä melkoinen, kun tutustuivat leirintäalueen vessaan. Onneksi sivukopeista löytyi niitäkin vaihtoehtoja, joissa oli ihan asiallinen pönttö, eikä pelkkää maassaolevaa reikää.

Italian leirintäalueella oli jokaisella oma loossi.
Leirintäalueen pääkatu

Ranskan ja Italian leirintäalueet erosivat jonkin verran toisistaan. Ranskan paikka oli vuorten syleilyssä nurmikentällä, pieni ja tuttavallinen. Lämmintä vettä tuli suihkusta, mutta ei astianpesuhanoista. Ruoanvalmistukseen löytyi grillipaikka, kunhan toi omat grillihiilet mukanaan. Italiassakaan ei lämmintä vettä tiskeille herunut, mutta ei myöskään grilli- tai muuta kokkausmahdollisuutta. Niinpä pistimme elämän risaiseksi ja ostimme 30 euron induktiolevyn – huomasimme kaikkien muidenkin kokkailevan ihan omilla laitteillaan. Suomalaiset yhteiskeittiöt ja varsinkaan paloturvallisuusmääräykset eivät selkeästi istuneet noihin eteläisemmän Euroopan leirintäaluekulttuureihin 🙂 Ensimmäisenä iltana aloitimme polleasti kokkailun, kun tulimme napsauttaneeksi sähköt pois myös naapureilta. Etelämpänä kesäisin tulee myös pimeää, joten ei mennyt montaa sekuntia, kun naapuriboksi rouva kipaisi paikalle ainoana apuvälineenään italian kieli. Sen ja hallitsemani ranskan + espanjan alkeiden perusteilla saimme selville, että maksimitehot olivat 900kwh, joten tyydyimme jatkossa pitämään levymme matalammilla tehoilla. Kypsyi se ruoka niinkin, vain vähän verkkaisemmin.

Iltasatuhetki teltassa. ”Äiti otetaan se mistämenisit-leikki!”

Yhtenä päivänä hurautimme Massasta 50 km matkan Pisaan ja kävimme varmistamassa, onko torni tosiaan vino vai liioitellaanko tarinoissa. Oli se vino. Matkalla Italian majoitukseemme olimme muutamaa päivää aiemmin pysähtyneet ihastelemaan Portofinon kaunista rannikkoa ja itse kylää. Eli kyllä meille kaupunkistoppejakin mahtui matkalle! Lisäksi Italiasta Sloveniaan suunnatessamme otimme breikin Bolognassa. Suunnistustuttavani tarjosi meille sieltä sprinttisuunnistuskartat ja pääsimme kirmailemaan jos ei nyt aivan Bolognan ydinkeskustaan niin aika likelle miellyttäviin kortteleihin ja puistoihin. Melkoinen sirkus oli kaskailla menossa, melkein piti ääntänsä korottaa, että sai puheensa kuuluviin! Muuten stoppimme oli pikainen: treeni, vaatteiden vaihto perisuunnistustyyliin peräluukulla puiston nurkalla ja lounaspatongit naamariin. Edessä oli kuitenkin vielä nelisensataa kilometriä – silkkaa alapäähuumoria neljän lapsen kanssa, jos sallitte minun paljastavan.

Aamulenkkimaisemaa Massassa.
Portofino
Leirintäalueen sisäänkäynti biitsille
Treeniseuralaisia
Jep, vino mikä vino!